LAULUA, URHEILUA JA NUORISOPOLITIIKKAA

Marraskuun alussa 1944 helsinkiläinen työläisnuori Anna-Liisa Hyvönen sai kotiinsa kirjelapun, jossa pyydettiin saapumaan viides päivä Itäinen Brahenkatu 11:een. Hyvönen saapui paikalle yhdessä toverinsa Anneli Aarikan kanssa. Puolisalaisessa kokouksessa suunniteltiin uuden nuorisojärjestön perustamista.
Hyvönen tiesi mitä odottaa. Ennen sotaa hän oli toiminut sosiaalidemokraattisessa raittiusliikkeessä, ja kokouksessa oli tuttuja kasvoja noilta ajoilta. Sodan päätyttyä hän oli heti liittynyt Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, liittymispaperissa oli suosittelijana Hertta Kuusisen nimi.
Silti Hyvönen ja Aarika olivat ihmeissään. "Luulimme tulleemme sosiaalidemokraattien tilaisuuteen, me olisimme halunneet mukaan marxilaiseen toimintaan, mutta perusteilla oli jokin 'demokraattinen nuorisojärjestö'", muistelee Anna Liisa Hyvönen.
SKP:n taholta haluttiin peittää avoin punaisuus ja kommunismi yleisdemokraattisen julkikuoren taakse. Lähdettiin perustamaan Suomen Demokraattista Nuorisoliittoa kokoamaan laajoja nuorison joukkoja toimintaan sotaa ja fasismia vastaan.
Hyvönen sai perustavassa kokouksessa jäsenkirjurin toimen. "En tiennyt mihin ryhdyin - seuraavien viikkojen aikana järjestöön liittyi satamäärin jäseniä ja minä kirjoitin jäsenkirjoja yökaudet töiden ja iltaopiskelun jälkeen", nauraa Hyvönen.
Tampereella oltiin vieläkin aikaisemmin liikkeellä. Jo kuukausi sodan päättymisen jälkeen oli tehdaskaupungissa perustettu kansandemokraattinen nuoriso-osasto. Osaston puheenjohtajaksi valittiin sodan aikana vastarintatoimintaan osallistunut ja sen takia turvasäilössä istunut suutari Voitto Mikkola.
Itse Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (SDNL) perustettiin vuodenvaihteessa 1944-45 Helsingin työväentalolla. Tällöin nuoriso-osastoja oli eri puolilla maata jo viisikymmentä. Aarika ja Hyvönen valittiin molemmat uuden liiton toimikuntaan.

Osasto joka kylään

Nuorisoliiton alkuvuosia siivitti valtaisa innostus. Osastoja perustettiin ja tuhatmäärin uusia jäseniä liittyi demokraattisen nuorison riveihin. Voitto Mikkola vieraili nuorisoliiton delegaatiossa Moskovassa ja kiersi sen jälkeen maata kertoen itänaapurin tilanteesta. "Moskovan-vierailulla vahvistui käsityksemme siitä, että Neuvostoliitossa on kehitteillä sosialistinen järjestelmä, joka on parempi kuin kapitalistinen. Stalinin hirmutöistä ei silloin vielä tiedetty mitään", Mikkola kertoo.
Anna-Liisa Hyvönen sai vastuulleen Jyväskylän seudun, jossa hän kierteli perustamassa uusia osastoja. "Kerran saavuin Viitasaarelle, jossa koko nuoriso oli juuri lähdössä viikoksi paimeneen. Minä lähdin sitten mukaan metsään. Viikko elettiin perunalla, tönkkösuolatulla kalalla ja jumalaisen suurilla mesimarjoilla, joita metsä oli pullollaan. Siellä sitten perustettiin Viitasaaren osasto ja harjoiteltiin laulua ja lausuntaa."
Ohjelmien harjoittelu ja ohjelmaryhmien perustaminen oli tärkeää, sillä vaalitilaisuuksiin tarvittiin tanssia, laulua ja lausuntaa. Harrastustoiminnalla oli myös suuri merkitys työläisnuorison huvitteluinnon tyydyttyjänä - kulttuuri- tai urheilujärjestöjä ei ollut sellaista valikoimaa kuin nykypäivänä. Nuorisoliiton sihteeriksi edenneen Voitto Mikkolan tekemän selvityksen mukaan SDNL:ssä toimi vuonna 1949 yli 900 ohjelmaryhmää. Nuorisoliiton ylpeydeksi ohjelmaryhmät olivat myös korkeatasoisia, ja voittivat usein kansallisia kilpailuja. Urheilulajeista ylivoimaisesti suosituin oli lentopallo, jota nuorisoliiton leireillä pelattiin ahkerasti.
Nuorisoliiton perustamisen jälkeen tuli pian ajankohtaiseksi oman lehden julkaiseminen. Tampereen nuorisoliittolaiset ryhtyivät omin voimin julkaisemaan Uusi Nuoriso -nimistä lehteä.
SDNL:n hallitus halusi kuitenkin ammattimaisemman ja useammin ilmestyvän lehden. Toukokuussa 1945 alettiin julkaista kerran viikossa ilmestyvää nuorisosanomalehti Terää, Liberon edeltäjää.

Nuorison kolme oikeutta

Nuorisoliiton ensimmäisessä ohjelmassa käsiteltiin nuorten ongelmia käytännönläheisesti ja paatoksetta.
Vuoden 1945-46 liittokokouksessa Tampereella hyväksytty vaatimus "Nuorison kolmesta oikeudesta" käsitti oikeuden työhön ja taloudellisesti turvattuun elämään, oikeuden sivistykseen ja oikeuden yhteiskunnalliseen toimintaan. Vaatimukset heijastelevat sodan jälkeisen Suomen tilannetta: nuoriso janosi asuntoja, työtä, kulttuuria ja sivistyksen kautta parempaa tulevaisuutta. Järjestön yleisdemokraattisen linjan mukaisesti ohjelmassa ei ollut marxilaisia sävyjä.
Neljäkymmentäluvun nuorisoliiton ajamista asioista moni löytyy nykypäivänkin Vasemmistonuorten ohjelmasta. Esimerkiksi eräästä nuorisoliiton 40-luvun lopun julistuksessa vaaditaan nuorille samaa palkkaa kuin varttuneille työntekijöille, tasavertaista mahdollisuutta opiskeluun, lisää nuorisotaloja, asevelvollisuusajan laskemista kuuteen kuukauteen ja solidaarisuutta sorrettujen maiden (tuolloin erityisesti Espanjan) nuorisolle.
Yleisdemokraattisuus oli monille nuorille aktiiveille rasite - kun sosialidemokraatit liputtivat avoimesti sosialismin puolesta, piti nuorisoliittolaisten hammasta purren pitää kommunistisuutensa erossa järjestön julkikuvasta.
Kylmän sodan alkaessa 40-luvun lopussa SDNL:n asema muuttui. Se oli ollut mukana perustamassa Demokraattisen nuorison maailmanliittoa (DNML), johon kuului useita suomalaisia nuorisojärjestöjä. Suurvaltasuhteiden kiristyessä muut karistivat tomut jaloistaan. SDNL jäi DNML:ään yhdessä sosialististen maiden nuorisojärjestöjen ja länsimaiden kommunismiin kallellaan olevien nuorisoliikkeiden kanssa.
Nuorisoliiton oli todettava, että yritys koota laajoja nuorisojoukkoja demokraattisten tunnusten alle oli epäonnistunut. Järjestön jäsenmäärän rakettimainen kasvu pysähtyi vuoteen 1947, jolloin SDNL:än kuului 29 000 nuorta. "Yritimme monin keinoin saada joukkoja liikkeelle, mutta alkuinnostus oli mennyt ohi, eikä meillä ollut voimia ja taitoa sitä lisätä", Voitto Mikkola muistelee. Vuoden 1949 liittokokous Vaasassa muutti SDNL:n linjaa sosialistisempaan: nuorison kolmen oikeuden ohjelma säilyi, mutta siihen lisättiin vaatimukset suurpääoman kansallistamisesta, maareformista ja sosialismin luomisesta Suomeen.

Festivaaliriemua

SDNL:n suhteita ulkomaailmaan hoidettiin DNML:n kautta. Anna-Liisa Hyvönen valittiin vuonna 1950 DNML:n Skandinavian osaston sihteeriksi. Sihteeristö toimi tuolloin maan alla ja jatkuvan häätöuhan alla Pariisissa. Hyvönen joutui todelliset toimensa peittääkseen kirjautumaan opiskelijaksi Sorbonnen yliopistoon. Aika oli raskasta: DNML oli hierarkkinen laitos ja poliisi ahdisteli sihteerejä jatkuvasti.
"Yksi kaunis päivä sitten poliisi tuli ja kuskasi kaikki Saksan rajalle, vaatteitakaan ei saanut ottaa mukaan", Hyvönen muistelee. Pakolaissihteeristön tie vei Prahan kautta Budapestiin, jonne sijoitettiin DNML:n uusi päämaja.
DNML:n nuorisofestivaaleista tuli nuorisoliiton kansainvälisen toiminnan kiintopisteitä. Jo Budapestin nuorisofestivaaleille 1949 osallistui pieni joukko suomalaisia. Mukana oli myös Anneli Aarika, joka sijoittui festivaalin laulukilpailussa kolmanneksi ja jäi suoraan festivaalilta Budapestiin opiskelemaan laulua. Myöhemmin hän loi menestyksekkään uran Budapestin oopperassa.
Toden teolla suomalaisten ovet Eurooppaan avasi vuoden 1951 Berliinin festivaali. Sodan runtelemaan kaupunkiin kokoontui kymmeniä tuhansia nuoria ympäri maailman, suomalaisia mukaan lähti yli tuhat.
Vuoden 1953 festivaalit Bukarestissa olivat vieläkin suurempi tapahtuma. Suomalaisia festivaaliin lähti 2400, joista kuusikymmentä prosenttia oli SDNL:läisiä. Neuvostoliitto tarjosi suomalaisten käyttöön 2000 paikan kiintiön maansa juniin. Tämä oli suuri tapaus, sillä itänaapuri oli ollut aikaisemmin lähes kokonaan suljettu ulkomaalaisilta. Anna-Liisa Hyvönen tovereineen teki yökaudet töitä saadakseen kaikkien kahden tuhannen festivaalivieraan viisumit kuntoon.
Junamatka neuvostojen maan läpi oli elämys sekä suomalaisille että neuvostoliittolaisille. Isännät ottivat pysähdysasemilla innolla kontaktia ulkomaisiin vieraisiin.
"Me olimme ensimmäiset, jotka avasimme Suomen nuorille ovet ja ikkunat auki maailmaan", sanoo Hyvönen annos ylpeyttä äänessään. Festivaalimatkat antoivat nuorille kansainvälisiä kokemuksia kymmeniä vuosia ennen massaturismin syntymistä.

Tanhuliitto vai aatteen airut?

Viisikymmenluvulla sosialistisessa leirissä kuohui. Josif Stalin kuoli 1953, ja kolme vuotta myöhemmin Stalinin seuraaja Nikita Hruštšev piti kuuluisan puheensa, jossa arvosteltiin Stalinin ajan virheitä ja henkilönpalvontaa. Saman vuoden syksyllä puhkesi Unkarin kansannousu, jonka neuvostopanssarit kukistivat verisesti.
Kansainväliset tapahtumat horjuttivat suomalaisten nuorisoliittolaisten mieliä. Aikaisemmat ajattelun turvalliset peruspilarit horjuivat, ja nuorisoliittolaisetkin joutuivat pohtimaan suhdettaan sosialismiin ja kantaansa Neuvostoliiton toimiin. Myöhempien vuosikymmenien linjariitojen siemenet kylvettiin.
Nuorisoliiton käytännön toiminta oli kuitenkin 50-luvulla kaikkea muuta kuin poliittis-filosofisten kysymysten pohdiskelua. Festivaalimatkat, leirit ja ohjelma- ja harrastustoiminta muodostivat suurimman osan järjestön arkipäivästä. Myöhempien aikojen politisoituneemmat nuorisoliittolaiset ovatkin piikitelleet viisikymmenluvun aktiiveja epäpoliittisuudesta: nuorisoliitto oli tanhuliitto.
Viisikymmenluvun lopun liittokokouksissa ei tosiaan viljelty ideologisia korulauseita, vaan tehtiin konkreettisia aloitteita nuorison aseman parantamiseksi. Ja tuloksiakin saatiin: SKDL:n voittaessa vuoden 1958 eduskuntavaalit kahdeksan valituista kansanedustajista oli SDNL:n tukemia nuorisoehdokkaita. SKDL:n eduskuntaryhmä oli tuolloin parlamentin nuorin.

Teksti: Perttu Iso-Markku
Kuva: Kansan Arkisto

Takaisin