PUNAVIINIÄ JA SINIPAITOJA

Kun Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Rusk oli vierailemassa Suomessa 60-luvun puolivälissä, järjesti helsinkiläinen nuoriso Esplanadin puistossa nälkälakon vierailun ajaksi. Puistollinen ihmisiä protestoi Vietnamin sotaa vastaan, yöpyi makuupusseissa ja pysyi lämpimänä algerialaisen punaviinin voimin. Mielenosoitusta järjesteli SDNL:n silloinen toimitsija Jukka Parkkari. "Ei siihen nälkälakkoon suhtauduttu niin vakavasti, ei me nyt nälkää nähty. Yleinen vitsi oli, että lähiravintolat olivat lisänneet listalleen 'nälkälakkolaisen erikoinen'", Parkkari naurahtaa.
Rusk-nälkälakko oli yksi niistä lukuisista mielenosoituksista, joita SDNL oli 60-luvun mittaan järjestämässä. Aikaisempinakin vuosikymmeninä oli toki nuorisoliitossakin lakkoiltu ja osoitettu mieltä, mutta 60-luvulla mielenosoituksista tuli nuorison näkyvin tapa vaikuttaa. Vuosikymmenen hengen mukaisesti banderollien heiluttamiseen ei suhtauduttu täysin haudanvakavasti, kuten Parkkarin kuvaus osoittaa.

Festivaalihenkeä

Kuusikymmentäluvun nuoriso kansainvälistyi vauhdilla. SDNL:ssä kansainvälisyys oli aina ollut tärkeässä osassa, ja varsinaisen vauhtisysäyksen se sai Helsingin kansainvälisistä nuorisofestivaaleista 1962. Demokraattisen nuorison maailmanliiton järjestämät festivaalit olivat suuria kansainvälisen luokan tapahtumia ja samalla osa kylmän sodan kamppailua. Festivaaleissa nuoriso tuki sosialismia ja vastusti imperialismia.
Festivaalit työllistivät SDNL:n järjestökoneiston täysin. Festivaaleihin valmistuttiin huolella ja niiden toteuttaminen oli järjestöltä valtava voimanponnistus. Juhliin saapui ulkomaisia vieraita jopa enemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin pidettyihin Helsingin olympialaisiin.
Festivaalit muuttivat Helsingin viikkojen ajaksi paitsi tanssivaksi, laulavaksi ja julistavaksi juhlakentäksi, myös hetkeksi kylmän sodan päänäyttämöksi. Kaikki merkittävät tiedustelupalvelut CIA:sta KGB:hen ja Stasiin operoivat Helsingissä. Myös nuorisoliiton kaaderit tulivat vedetyiksi mukaan propagandataisteluun.
SKP:n toimistolta kulttuuritalolta soitettiin 17-vuotiaalle SDNL:n aktiiville Pekka Saarniolle festivaalin aluspäivinä. "Nyt tarvitaan jätkiä jotka ei pelkää", sanoi piirin toiminnanjohtaja Saarniolle.
Saarnio, Jukka Parkkari ja muutamat muut SDNL:n nuoremman polven kundeista värväytyivät toimistoon, josta käsin levitettiin CIA:n rahoittamaa festivaalien vastaista lehteä, joka ilmestyi festivaalien ajan kolmella kielellä joka päivä.
Lehden jakoon keksittiin kaikenlaisia juonia. Saarnio muistaa tyrkyttäneensä lehteä Siltasaaren Elannon kulmalla ulkomaisille festivaalivieraille ja sanoneensa jokaiselle "Don't take it, it's against the festival!".
Lähinnä kuitenkin nuoret soluttautujat kärräsivät lehtiä paperinkeräykseen. Koska kaikkia ei kehdannut viedä kerralla, täyttyivät kellarikomerot lehdistä.
"Nuorisoliitto kaappasi varmaan 90 prosenttia sen lehden painoksesta. Viimeinen painos saatiin ihan kokonaan", Saarnio myhäilee.

Tanhusta politiikkaan

Nuorisoliitossa festivaalien jälkeinen aika tarkoitti sukupolvenvaihdosta. Nuoret kaipasivat yhteiskunnallista toimintaa, kun varttuneempien SDNL:läisten mielestä ainoaa oikeaa nuorisoliittolaistoimintaa oli ohjelmatyö ja kansantanssit. "Kansantanhu on nuorisoliiton syöpä", julisti nuoremman polven edustaja Pekka Lehtonen vuonna 1964.
Tanhu- ja ohjelmatoiminta ei uuden polven myötä loppunut kokonaan, mutta sen merkitys väheni. Osaltaan syynä siihen oli television yleistyminen. Ammattimaisen viihteen saatavuus koko maassa vei yleisön iltamista.
SDNL:n politisoituminen tapahtui osana 60-luvun yleistä nuorison radikalisoitumista. Kansainväliset tapahtumat saivat nuorison kadulle osoittamaan mieltään. Vietnamin sota oli kysymyksenä suurin ja sitä vastaan osoitettiin mieltä kymmeniä, ellei satoja kertoja. Legendaarisia piirteitä saanut tapahtuma oli myös Persian shaahin vierailun vastainen mielenosoitus.
Toinen 60-luvun piirre olivat niin kutsut yhden asian liikkeet. Uusia järjestöitä ja liikkeitä syntyi pikavauhtia. Syntyi esimerkiksi tasa-arvoa ajava Yhdistys 9, rauhanjärjestö Sadankomitea, köyhien ja asunnottomien puolesta toimiva Marraskuun liike, rukouslauantaita vastustava liike sekä kävelykatuja vaativia liikkeitä.
Nuorisoliittolaiset järjestivät mielenosoituksia ja olivat perustamassa tai muuten mukana yhden asiain liikkeissä. Kolmas tärkeä järjestön toimintamuoto olivat seminaarit ja paneelikeskustelut, joita järjestettiin paljon ja jotka keräsivät massoittain väkeä.
Paneelit pohtivat maailman asioita ja niihin yritettiin saada mahdollisimman nimekkäitä esiintyjiä. Eräs vakiovieraista oli kulttuurivaikuttaja Pentti Saarikoski, joka oli julistautunut kommunistiksi vuoden 1962 runokokoelmassaan Mitä tapahtuu todella?.
Yleisö saapui paitsi kuuntelemaan Saarikoskea myös seuraamaan, missä kunnossa alkoholisoituva runoilija tilaisuuteen saapui. Kun Hannu Salaman Juhannustansseista saamasta jumalanpilkkasyytteestä keskusteltiin paneelissa, jonka nimenä oli "Horjuuko kirkko", totesi Saarikoski puheessaan, että suurin osa yleisöstä oli ilmeisesti saapunut paikalle katsomaan, että horjuuko Saarikoski.
"Pentillähän oli sellainen tapa, että jos se ei ollut juovuksissa, se vaikka näytteli juopunutta show-mielessä", naureskelee Parkkari.
Saarikoski oli SKDL:n ehdokkaana vuoden 1966 eduskuntavaaleissa. Hänen isoin vaalitilaisuutensa järjestettiin täpötäydessä Kultuuritalon juhlasalissa yli 1500 ihmisen edessä, mutta isoista tilaisuuksista huolimatta Saarikoski ei tullut valituksi.

Seksillä sosialismiin

Kuusikymmentäluvulla nuoriso vapautui lopullisesti sodanjälkeisistä kahleista. Nuorisoliitonkin seminaareissa ja tapahtumissa juotiin puna- ja valkoviiniä vanhemman ja raittiushenkisemmän polven kauhistukseksi ja "elettiin aika vapaata aikaa noin seksimielessäkin", kuten Pekka Saarnio asian ilmaisee.
Nuorisoliiton Terä-lehti oli SDNL:n politisoitumisen eturintamassa. Pekka Saarnio tuli Terän päätoimittajaksi vuonna 1965. "Me muutettiin se aika radikaalisti pehmeästä urheilijanuorukaisia esittelevästä epäpoliittisesta lehdestä selvästi poliittiseksi ja ajankohtaiseksi, huumoria unohtamatta", Saarnio muistelee.
Terästä tuli kulttuuriradikalismin airut. Vanhempaa sukupolvea ärsytettiin heittämällä herjaa SKP:stä ja SKDL:stä. Pilkan kohteeksi joutuivat usein myös Neuvostoliitto ja DDR. Vanhempaa polvea rassasi kenties vielä tätäkin enemmän Terän seksuaalinen sallivuus. Lehden iskulauseisiin kuului "sexillä sosialismiin" ja vuonna 1965 kohua nostatti vittu-sanan mainitseminen lehdessä julkaistussa novellissa.
Vanhempien toverien syytöksiin Terän toimitus vastasi näin: "Toimitukseen on saapunut kirjeitä, joissa moititaan meitä porvarillisen pornografian julkaisemisesta. Haluaisimme nyt mielellämme tietää millaista on sosialistinen pornografia, ja jos sellaista vain löytyy, niin olemme valmiita julkaisemaan sitäkin."

Taitekohtana Prahan kevät

Vanhan valtaus oli radikaalin 60-luvun huippukohta ja samalla sen päätepiste. Nuorisoliittolaiset olivat organisoimassa tempausta, jossa vasemmistoylioppilaat valtasivat "oman" talonsa, Vanhan ylioppilastalon, jossa oli seuraavana päivänä määrä pitää ylioppilaskunnan vuosijuhlat, pääpuhujanaan presidentti Urho Kekkonen. Ranskan keväisestä ylioppilasvallankumouksesta inspiroituneet opiskelijat valtasivat taloa useita päiviä.
Jukka Parkkari oli ylioppilaskunnan kultuuritoimikuntalaisena mukana organisoimassa valtausta. "Se oli hyvin rauhanomainen tapahtuma. Siellä puhuttiin ja välillä laulettiin ja sitten taas puhuttiin. Ainoa selkkaus oli, kun jotkut oikeistolaiset heitti sinne muutaman savupommin, mutta palokunta tuli ja tuuletti talon ja sen jälkeen ohjelma jatkui", Parkkari muistelee.
"Se oli hyvin kuuskytlukulainen tilaisuus, valtavan innostuksen ja maailman muuttamisen merkeissä se tehtiin."
Vuoden 1968 suuri vedenjakaja oli kuitenkin puna-armeijan telaketjujen alle murskaantunut Prahan kevät. Nuorisoliitto tuomitsi SKP:n tavoin Tshekkoslovakian miehityksen. SDNL oli järjestämässä myös miehityksen vastaisia mielenosoituksia sloganilla "sosialismi kyllä, panssarit ei!"
Suhtautuminen miehitykseen iski syvän jakolinjan niin nuorisoliittoon kuin SKP:hen. Nuorisoliitto päätyi SKP:n enemmistön tavoin tuomitsemaan miehityksen, mutta vähemmistö seurasi Taisto Sinisaloa ja halusi, että Neuvostoliittoa tuettaisiin. Jo aikaisemmin kylvetyt ristiriidan siemenet puhkesivat tästä eteenpäin avoimeksi järjestökamppailuksi.
Kahtiajaon aika kesti SDNL:ssä kaksikymmentä vuotta. Tuon aikakauden jakautuminen ja järjestökamppailut olivat monelle henkilökohtaisesti rankkoja kokemuksia, joista ei olla päästy yli vieläkään. Kummallakin osapuolesta on tapahtumista omat vahvat käsityksensä, ja puolueetonta näkökulmaa on mahdoton löytää.
Miten jyrkkä kahtiajakautuminen pääsi syntymään? Taustalla olivat SKP:n jo pitkään jatkuneet riidat, jotka kärjistyivät 60-luvun myötä. Saarislaiset (enemmistöläiset) ja taistolaiset (vähemmistöläiset) mahtuivat samaan puolueeseen enää ainoastaan Moskovan mahtikäskyllä. Neuvostoliitto ei halunnut puolueen hajoavan. SDNL oli puolestaan liittynyt SKDL:n jäseneksi, ja SKDL:n linjan kannalta nuorisoliitolla oli näin ollen iso merkitys. Siksi vanhempi puolueväki molemmin puolin oli hyvin kiinnostunut nuorisoliiton tapahtumista.
Mikä osapuolia sitten erotti? Vähemmistön mielestä enemmistö oli surkeita revareita, enemmistön mielestä vähemmistö taas neuvostouskovaisia änkyröitä. Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen Moskova alkoi vaatia eurooppalaisilta kommunistisilta puolueilta suurempaa uskollisuutta, ja vähemmistö oli valmis tukemaan Neuvostoliittoa ehdoitta, enemmistölle se oli vaikeampaa. Vähemmistön sinipaitojen piirissä kukki vallankumousromantiikka ja se halusi puolueelle ja nuorisoliitolle marxilais-leniniläisen linjan. Enemmistö oli taas maltillisempi, halusi suuntautua yhteistyöhön muiden puolueiden kanssa ja halusi SKDL:n hallitukseen, mikä oli vähemmistölle kauhistus.

Siniset ja punaiset

Nuorisoliiton jäsenmäärä oli 60-luvun mittaan vähentynyt, mutta kääntyi vuosikymmenen lopulla taas nousuun. Rajusti politisoitunut koululaisjärjestö Teiniliitto aktivoi nuoria poliittisesti. Punateinien solut alkoivat liittyä SDNL:än. Tiukkeneva järjestökamppailu aktivoi jäsenhankintaan niin enemmistön kuin vähemmistön leireissä.
Syksystä 1970 eteenpäin nuorisoliitto jakautui selvästi kahteen kilpailevaan osapuoleen, joilla molemmilla oli oma toimintakenttänsä. Enemmistöläisen osapuolen tuki ja turva oli selvästi työläisnuorisossa, vähemmistöläinen osapuoli nojasi opiskelija- ja koululaisnuorisoon.
Osapuolten ulkoisiksi tunnuksiksi muodostuivat järjestöpaidat. SDNL:n hallitus päätti tilata järjestön uusiksi paidoiksi punapaidat, kun vähemmistö kannatti nuorisoliiton perinteisen mallin mukaista sinistä paitaa.. Kun SDNL tilasi punaiset paidat, päättyi vähemmistö hallitsemansa Sosialistisen opiskelijaliiton kautta tilaamaan siniset paidat.
Eriväristen paitojen kilvoittelu nähtiin ensimmäisen kerran SKP:n julkisen toiminnan 30-vuotisjuhlilla 1974. Sen erän voittivat taistolaiset sinipaidat, joita oli juhlassa enemmän kuin punaisia, sillä punaisten paitojen valmistajalla oli toimitusvaikeuksia. Paidoista tuli kahtiajaon symboli ja kilvoittelun mittari - kokousten ja tilaisuuksien voimasuhteet saattoi päätellä yhdellä vilkaisulla lehtereille.
Kuuskymmentälukulaisen vapauden ja keskustelun ilmapiiri hävisi 70-luvun myötä. Järjestökamppailun osapuolet pitivät rivinsä suorina ja dialogi enemmistön ja vähemmistön välillä oli olematonta. Juoksuhaudat kaivettiin syviksi. Luokkakantaisen ideologian vahvistuessa 60-lukulainen kulttuuriradikalismi tuomittiin silkkana pikkuporvarillisuutena.
Seitsemänkymmentäluvun alussa SDNL natisi liitoksissaan. Hajoaminen oli lähellä. Järjestön hajaantuminen oli jo johtanut toisen lehden perustamiseen - enemmistöläisten Terä oli saanut kilpailijakseen vähemmitön Toveri-lehden. Järjestön puheenjohtajaksi oli valittu 1970 kompromissina Pekka Saarnio, jonka saattoivat pitkin hampain hyväksyä sekä enemmistö että vähemmistö. Saarnio ei kuulunut SKP:hen ja oli näin puolueen sisäisen kamppailun ulkopuolella. Enemmistössä herännyt tyytymättömyys kompromissipuheenjohtajaan puhkesi vuonna 1973, jolloin Saarnio haluttiin vaihtaa tiukemman linjan enemmistöläiseen. SKP ja Moskova kuitenkin torppasivat vaihdoksen, koska Saarnioon luotettiin nuorisoliiton koossapitäjänä. Saarnio jatkoi vuoteen 1976.
Kamppailu nuorisoliitosta oli lakipisteessään vuoden 1973 liittokokouksessa. Molemmat osapuolet olivat tehneet ankaran värväystyön ja kokoukseen osallistui 1132 jäsenjärjestöjen valtuuttamaa edustajaa. Perustamiensa ammattijärjestöosastojen avulla enemmistö piti SDNL:n edelleen hallussaan. Poliittinen aloite oli kuitenkin vähemmistön hallussa, ja järjestön poliittinen ohjelma muokkautui marxismi-leninismin suuntaan.
Vakavista erimielisyyksistä huolimatta seitsemänkymmentäluvulla oli myös osapuolia yhdistäviä tapahtumia. Merkittävin sellainen oli vuoden 1973 Chilen sotilasvallankaappaus, joka järkytti koko maailman vasemmistoa. Toimiessaan diktatuuria vastaan ja Chile-solidaarisuuden puolesta koko SDNL löysi yhteisiä tavoitteita joiden puolesta toimia.
Eräs 70-luvun opiskelija-aktiivi kuvasi tapahtumia näin: "Pari päivää vallankaappauksen jälkeen oli KOM-teatterissa konsertti jossa esiintyi Agit Prop ja he esittivät Pentti Saaritsan kaappauksen jälkeisissä tunnelmissa kirjoittaman Allendelle-kappaleen. Tunnelma oli käsittämätön, monet itkivät. Ehkä eniten itki Agit Propin miessolisti, joka ei kyyneliltään pystynyt laulamaan. Sillä hetkellä päätin liittyä SKP:hen."
Chile-solidaarisuudesta tuli nuorisoliiton kestoteemoja. Chilestä saapuneet vasemmistopakolaiset saivat Suomessa sankarivastaanoton ja heidät otettiin mutkitta mukaan poliittiseen toimintaan ja nuorten vasemmistolaisten ystäväpiiriin.
70-luvun puolivälin jälkeen SDNL:n virta alkoi ehtyä. Asetelmat järjestön sisällä olivat jähmettyneet ja punapaitainen ja sinipaitainen leiri elivät pitkälti omaa elämäänsä. Samalla politisoitumisen aalto suomalaisessa yhteiskunnassa alkoi taittua. Liittokokousten liturgiat pysyivät samoina. Punapaitaisilla oli enemmistö, mutta osapuolisopimuksilla myös sinipaidat pääsivät mukaan järjestön hallintoon.
Suomeen leviävä uusi nuorisokulttuurin aalto, punk, ei marxismi-leninismiä pohtimaan pysähtynyttä nuorisoliittoa hetkauttanut. SDNL alkoi menettää kosketuksensa nuorisoon ja ajautui jyrkkään järjestölliseen alamäkeen. Edessä oli vaikea 80-luku.

Teksti: Perttu Iso-Markku
Kuva: Kansan Arkisto

Takaisin