NUORISOLIITON KIVULIAAT VUOSIKYMMENET

Kiihkeän seitsemänkymmentäluvun päättyessä alkoi SDNL:n eteen kasautua vaikeuksia.
Koko 70-luvun jatkunut puna- ja sinipaitojen järjestökamppailu oli jähmettynyt tiukasti juoksuhautoihinsa, mutta jäsenmäärät kummallakin puolella laskivat romahdusmaisesti. Vuoden 1979 Helsingin liittokokouksessa kokousedustajia oli vielä 1154, mutta kolmea vuotta myöhemmin Oulussa enää 559.
Taustalla oli uskon ja innostuksen lopahtaminen aluksi taistolaisnuorten ja myöhemmin enemmistön piirissä. Kriittiseen oman toiminnan arviointiin ei pystytty kummassakaan leirissä toisen osapuolen kritiikin pelossa.
Nuorisoliiton tarpoessa umpihangessa kulki muu maailma omia latujaan. 80-luvulla perinteinen teollisuusyhteiskunta veteli viimeisiä henkäyksiään, ja työläisnuorison poliittisen tiedostamisen hiipuminen vauhditti nuorisoliiton kuihtumista. Myös koululaispoliittisuuden aika alkoi olla ohi. Politiikalla ei ollut enää seitsemänkymmentäluvun kaltaista vetovoimaa uuden vuosikymmenen nuorisoon. Jos 70-luvulla aloitteellinen ja ajatteleva nuoriso suuntautui politiikkaan, menivät he 80-luvulla talous- ja kulttuurielämään.
Vaihtoehtokulttuurien nousu ja vihreän liikkeen synty jäivät SDNL:ssä noteeraamatta, puna-armeijan kuoro oli vielä kiinnostavampaa kuin punk.
Poliittisia projekteja SDNL:llä toki oli. 1980-luvun alkupuoli kului Ronald Reagania ja euro-ohjuksia vastustaessa. Nuorisoliitossa kehitettiin myös työajan lyhentämisen malli, jonka puolesta kampanjoitiin. 35 + 35 -mallin ajatuksena oli rajoittaa viikoittainen työaika 35 tuntiin ja aktiivisten työvuosien määrä samaan lukuun.
Myös ydinvoima puhutti nuorisoliittoa. "Vielä siihen aikaan nuorisoliitossa oli tovereita, joiden mielestä neuvostoydinvoima oli erityisen turvallista", muistelee Rauno Merisaari, SDNL:n puheenjohtaja vuosina 1985-88. Suurin osa nuorisoliittolaisista kuitenkin vastusti atomivoimaa. "Viikko ennen Tshernobylin ydinvoimalaturmaa olimme ottaneet jälleen kantaa ydinvoiman lisärakentamista vastaan. Sen jälkeen kysymys sitten asettuikin aivan uuteen valoon", Merisaari kertoo.
Järjestökamppailu nuorisoliitossa sai päätöksensä vuoden 1985 liittokokouksessa Jyväskylässä. Nuorisoliiton vähemmistö teki viimeisen ponnistuksensa saadakseen järjestön haltuunsa, mutta voimasuhteet kokouksessa muodostuivat enemmistöläisten hyväksi luvuin 300-200. Enemmistön linja tiukkeni: seuraavien vuosien kuluessa vähemmistöläisiä ei enää käytännössä päästetty osallistumaan päätöksentekoon.
Vähemmistö ymmärsi yskän ja suuntautui oman nuorisoliiton perustamiseen. Samaan aikaan SKP:n kahtiajako konkretisoitui, kun puolueesta karkotetut vähemmistöläiset osallistuivat vaaleihin oman puolueensa, Demokraattisen vaihtoehdon, riveissä.
Vähemmistön vuonna 1988 perustama Vallankumouksellinen nuorisoliitto oli kuitenkin kuollut jo syntyessään. Parhaimmillaan se kokosi muutaman kymmenen aktiivin joukon, ja oikeaa toimintaa oli lähinnä Helsingissä, jossa toimi sen aktiivisin porukka, Helsingin Punainen Nuorisopiiri.

Irti järjestökeskeisyydestä

Järjestökamppailu päättyi enemmistön voittoon, mutta toimintakulttuurin uudistaminen puolentoista vuosikymmenen sisäisen hajaannuksen jälkeen ei ollut helppoa. Aktiivit eivät muistaneet, mitä yhtenäisessä järjestössä oikein saattoikaan tehdä. Kun tärkein toiminnan motivoija, toinen osapuoli oli poissa, kuihtui myös enemmistöpuoli. SDNL selviytyi 80-luvun myllerryksestä organisaation tasolla, mutta toiminta vajosi vähitellen lamaan.
Kahdeksankymmentä luvun lopun toimijoille oli selvää, että uusia suuntia oli otettava. "Halusimme pois siitä käsittämättömästä järjestökeskeisyydestä, jossa SDNL tuohon aikaan oli", kertoo Leena Ruotsalainen, nuorisoliiton puheenjohtaja vuosina 1987-91.
SDNL:n vuoden 1988 liittokokouksen tunnus oli enteellisesti "Kuoret rikki, elämä esiin". Perinteinen järjestöpolitikointi koettiin ahdasmieliseksi. "Piti päästä ulos elitismistä, halu päästä kaduille oli kova", Ruotsalainen muistelee.
Järjestön uudistumiseen yhteydessä nuorisoliitolle perustettiin uusi lehti - Libero. Jalkapallokentän vapaasti liikkuvasta pelaajasta nimensä saaneesta julkaisusta haluttiin järjestöpolitikoinnista riippumaton, nopeasti muuttuvaan maailmaan reagoiva lehti.
Vastareaktiona pitkälle kahtiajaon ja järjestökyräilyn ajalle SDNL:ää vietiin kabineteista kaduille. "Nuorisokulttuurit olivat voimistuneet 80-luvulla ja nuorison vastakulttuureissa edustuksellinen demokratia koettiin riittämättömäksi. Haluttiin rikkoa perinteisiä politiikan rajoja ja toimia yhdessä yhden asian liikkeiden kanssa", Ruotsalainen analysoi 80- ja 90-luvun taitetta.
1980-luvun lopussa nuorisoliiton toiminnan pääpaino oli kampanjoissa, projekteissa ja huomiota herättäneissä tempauksissa.
Reaganin vieraillessa Suomessa SDNL järjesti "Reagan tulee - oletko valmis" kampanjan. Haastattelussa Reagan oli kertonut haluavansa tavata Suomessa joulupukin, joten joulupukkiasuisia SDNL:n aktiiveja organisoitiin Helsingissä joka kadunkulmaan - julistamaan rauhaa.
Liikepankkien ahneutta vastaan protestoitiin "Orava on petoeläin" -kampanjalla. Orava oli silloisen Kansallis-osakepankin logo. Nuorisoasuntopolitiikkaa kritisoitiin asumalla toreilla pahvilaatikoissa.
Vuosikymmenen vaihtuessa koitti reaalisosialismin romahdus. Leena Ruotsalainen oli DDR:n virallisen nuorisojärjestön FDJ:n vieraana, kun katumielenosoitukset Itä-Berliinissä alkoivat. "Kysyin neuvottomilta isänniltäni, että miksi ette ole tuolla kaduilla ihmisten kanssa? He vain pyörittivät päätään. Heillä ei ollut sellaiseen traditiota eikä uskallusta."
SDNL erosi Demokraattisen nuorison maailmanliitosta vuonna 1990. Maailmanliitto olisi tarvinnut järjestöllistä ja sisällöllistä uudistusta, mutta siihen ei löytynyt valmiutta pallo hukassa kulkeneilla maailman vasemmistolaisilla nuorisojärjestöillä. DNML:stä tuli Kuuban ja Pohjois-Korean nuorisojärjestöjen ja niiden pienten mutta innokkaiden länsieurooppalaisten liittolaisten johtama menneisyyden muistomerkki, jossa nuorisoliitto ei enää halunnut olla mukana.

Kaveripiiri vai poliittinen järjestö?

1990-luvulle tultaessa nuorisoliiton jäsenkunnan muodosti varsin sekalainen seurakunta. Oli jälkipunkkareita kellaribändeineen, uustaistolaisia, yhden asian liikkeissä toimivia nuoria, anarkisteja, opiskelijoita. Työssä käyvät nuoret ja puoluepolitiikasta kiinnostuneet nuoret olivat vähemmistössä.
"Nuorisoliitto muistutti tuolloin enemmän maanlaajuista kaveriporukkaa, kuin järjestöä, johon kuuluvia yhdistävät yhteiset poliittiset tavoitteet", sanoo SDNL:n entinen pääsihteeri Mikko Cortés Téllez. "Porukkaa yhdisti ennen kaikkea kaveruus, samanlainen musiikkimaku, pukeutuminen ja elämäntapa. Siihen joukkoon oli uusien ihmisten vaikea tulla mukaan."
Edellisillä vuosikymmenillä hankitun järjestöpolitiikka-ahdistuksen vastareaktiona oltiin epäpoliittisia.
Toiminta oli kulttuuripainotteista: Kurjuuden kuppila -tapahtumakiertue kiersi maata. Tampereella toimi nuorten kohtaamispaikka Libero-kahvila. SDNL:n vuonna 1995 järjestämän poliittisten laulujen kilpailun voitti muuan työtön säveltäjä nimeltä Kerkko Koskinen kappaleella "Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat". Kappale ja muutama muu biisi levytettiin SDNL:n kustannuksella. Tulkitsevaksi yhtyeeksi perustettiin helsinkiläisistä taidelukiolaisista kokoonpano nimeltä Ultra Bra.
SDNL:n kytkennät erilaisiin kansalaisliikkeisiin olivat vahvat. Taloja nuorille valtaavan Oranssin toimintaa tuettiin. Suomen Antifa perustettiin SDNL:n toimistolla Vuorikadulla. Rasismin vastainen toiminta olikin 90-luvun alussa SDNL:n pääteemoja.

Uusi politisoituminen

Kitaransoiton ja kaljanjuonnin voimalla ei nuorisojärjestöä voinut pyörittää ikuisesti, ja tämä tiedostettiin SDNL:ssäkin. Vuosina 1994 ja 1995 järjestö kävi läpi linjanmuutoksen, jota voi verrata 1960-luvulla tapahtuneeseen. Leireilystä ja konserteista siirryttiin puoluepoliittiseen vaikuttamiseen.
Suunnan vaihdos oli järjestölle itsetutkiskelun paikka. Nimi haluttiin vaihtaa, ilmaan heitettiin ehdotuksia: Vasemmistonuorten liitto, Punavihreä nuorisoliitto, Vasemmistonuoret… Samalla piti määritellä jo puoli vuosikymmentä hukassa ollut järjestön paikka poliittisella kartalla. Ollako Punavihreä riippumaton vasemmistolainen nuorisojärjestö vai Vasemmistoliiton nuorisojärjestö?
Ehdotetut nimenmuutokset äänestettiin nurin muutaman kerran, ennen kuin nimi Vasemmistonuoret tuli lopulta hyväksytyksi vuoden 1999 liittokokouksessa. Poliittisen sijainnin määrittely eteni nopeammin. Vuoden 1995 Vanajanlinnan liittokokouksessa tehtiin tiukan kädenväännön jälkeen poliittiseen ohjelmaan linjaus, jossa SDNL:n perustehtäväksi määriteltiin Vasemmistoliiton nuorisotoiminnasta huolehtiminen.
Samalla porukasta jättäytyivät pois ne, joiden mielestä pöyristyttävää hallituspolitiikkaa tekevän Vasemmistoliiton kylkeen liimautuminen oli suuri virhe. He perustivat Kommunistinuoret, josta myöhemmin tuli Sosialistiliitto.
Uuden linjan myötä SDNL alkoi keskittyä vaalityöhön huomattavasti aiempaa enemmän. Nuoria Vasemmistoliiton listoilla olevia ehdokkaita ryhdyttiin tukemaan voimakkaasti.
SDNL:n jäsenkunta alkoi uudistua. Nuorisoliiton toimintaan tuli vasemmistoliittolaisesta puoluepolitiikasta kiinnostuneita nuoria, opiskelijoita sekä ay-liikkeessä toimivia nuoria.
Suurin yksittäinen seikka, joka teki muutoksen mahdolliseksi oli vuosina 1991-1995 puheenjohtajana toimineen Marko Aution henkilökohtainen panos. Hänet valittiin ensimmäiselle kaudelleen villinä punkkarina, jonka mielestä rakenteissa vaikuttaminen ei kuulunut SDNL:n tehtäviin. Toisella puheenjohtajakaudellaan Autiosta kuoriutui vasemmistoliittolainen poliitikko, joka johti järjestönsä tekemään Vasemmistoliiton nuorisotyötä.
Vuosikymmenen lopussa SDNL oli löytänyt itsensä. Nimi saatiin muutettua Vasemmistonuoriksi ja järjestön ja Vasemmistoliiton välinen suhde oli selkeä. Vihdoinkin oli tilaisuus ryhtyä toimimaan ja laajenemaan ilman kiristäviä sisäisiä ristiriitoja.

Teksti: Perttu Iso-Markku
Kuva: Kansan Uutiset

Takaisin