Feminismi ja Vasemmistonuoret -asiakirja on hyväksytty Vasemmistonuoret ry:n hallituksen kokouksessa huhtikuussa 2009 pohjaksi järjestössä käytävälle feministiselle keskustelulle.

FEMINISMI JA VASEMMISTONUORET - TEORIAA JA KÄYTÄNTÖÄ

Aluksi

Tämä paperi on laadittu pohjaksi Vasemmistonuorissa käytävälle keskustelulle feminismistä ja alustukseksi järjestön feministiselle politiikalle. Vasemmistonuoret määritteli itsensä 24. liittokokouksessaan ”punavihreäksi, feministiseksi ja radikaaliksi sosialistiseksi nuorisoliikkeeksi”. Hyväksytyssä poliittisessa ohjelmassa ei kuitenkaan tarkennettu, mitä feminismillä tarkoitetaan. Tässä kirjoituksessa avataan feminismin käsitteen monimuotoisuutta, pyritään poistamaan tiettyjä ennakkokäsityksiä feminismistä sekä tunnustetaan feminismin moninaisuus voimavarana. Tavoitteena on tarjota tietoa ja erilaisia näkökulmia feminismiin, jotta keskustelu yhteisestä feministisestä politiikasta olisi hedelmällistä.

Mitä on feminismi?

Feminismi ja sukupuolten välinen tasa-arvo

Usein esitetään kysymys, miksi puhua feminismistä eikä sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai pelkästään tasa-arvosta. Kyse on tietoisesta ratkaisusta, johon on useampia perusteluita.

Tasa-arvo on lattea ilmaisu; kukapa tänä päivänä vastustaisi tasa-arvoa? Tasa-arvo voi toteutua myös silloin, kun kaikki ovat yhtä alistettuja – se ei siis sisällä minkäänlaista lupausta ihmisten vapautumisesta. Toiseksi käsite sukupuolten välinen tasa-arvo olettaa lähtökohtaisesti, että sukupuolia olisi kaksi, mihin ilmaisu ”välinen” siis viittaa. Parempi ilmaisu onkin sukupuolinen tasa-arvo. Kolmanneksi tasa-arvopuhe ymmärretään esimerkiksi siten, että saavuttaakseen tasa-arvon miesten kanssa naisten olisi niin politiikassa kuin talouselämässä toimittava samalla tavoin kuin miehet ovat tähän asti pääsääntöisesti tehneet. Feminismi sen sijaan tarkoittaa vallitsevien käytös- ja toimintatapojen kyseenalaistamista. Feministit haluavat laittaa uusiksi sekä miesten että naisen roolit, ettei kenenkään nuttura kiristäisi tai kauluspaita kuristaisi.

Feminismin lupaus on koko yhteiskunnan muuttaminen. Tilannetta voisi verrata alkuperäiseen sosialistiseen liikkeeseen: työväenluokan tarkoitus ei ollut saavuttaa tasa-arvoa porvariston kanssa tulemalla itse porvareiksi vaan muuttaa radikaalisti koko yhteiskunnan rakenteita samalla, kun työväenluokka pyrki vapauttamaan itsensä. Karl Marxin mukaan vain alistettu luokka pystyy muuttamaan yhteiskunnallisia suhteita ja vapauttamaan myös herrat.

Feminismi on yksi aikamme keskeisimpiä yhteiskuntaa muokkaavia aatteita. Esimerkiksi viimeisen sadan vuoden aikana naisliikkeiden johdolla toteutetut muutokset naisten työmahdollisuuksissa kodin ulkopuolella ja naisten poliittisessa osallistumisessa ovat muuttaneet yhteiskuntaa perustavalla tavalla. Perheeseen, sukuun ja heimoon perustunut sosiaalinen rakenne on kyseenalaistunut, mikä on vaikuttanut koko yhteiskuntaan. F-sana herättää edelleen kiivastakin yhteiskunnallista keskustelua, mikä on pelkästään hyvästä. Feminismi käsitteenä liittyy myös pitkään poliittiseen keskusteluun, joten sen korvaaminen toisella, yhtä radikaalilla mutta sukupuolineutraalilla sanalla olisi erittäin hankalaa.

Kuka on feministi?

Feminismi sanana viittaa naissukupuoleen. Perinteisesti naiset ovatkin olleet feminismin subjekteja eli toimijoita. Tämä on ollut luonnollista, pyrkiihän feminismi miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon ja perinteisesti naisten asema on ollut yhteiskunnassa miesten asemaa heikompi. Mies on ollut normi, ja nainen on ollut ennen kaikkea sukupuolensa edustaja, poikkeama normista. Esimerkiksi puhutaan jalkapallosta kun tarkoitetaan miesjalkapalloa, mutta kun naiset pelaavat jalkapalloa, on se lähtökohtaisesti naisjalkapalloa. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää myös se, että on olemassa sellainen oppiaine kuin naistutkimus (eikä sukupuolentutkimus): naiset ovat kokeneet sukupuolen. Maskuliinisuutta tutkivaa oppialaa kutsutaan kriittiseksi miestutkimukseksi.

Kuitenkin 1960-luvulta lähtien on kiinnitetty huomiota myös miesten roolimallien muuttumiseen. Feminismi on pyrkinyt siihen, että naisten vapautuessa eli emansipoituessa myös miehet vapautuisivat ahtaista rooleistaan. Osa miehistä on ottanut uudet mahdollisuudet myönteisesti, mutta joissakin miehissä – ja naisissa – yhteiskunnallinen muutos sekä naisten ja miesten roolien murtuminen on aiheuttanut pelkoa, mikä on näkynyt suoranaisena antifeminisminä. On kuitenkin muistettava, että feminismin kritiikki ei kohdistu yksittäisiin ihmisiin vaan yhteiskunnan sukupuolittuneisiin rakenteisiin, instituutioihin ja käytäntöihin.

Joidenkin mielestä vain nainen voi olla feministi, mutta yhä useammat ajattelevat, että feministisen toimijan sukupuolella ei sinänsä ole väliä, kunhan vain on tietoinen ja herkkä sukupuolen merkitykselle politiikassa ja yhteiskunnassa. Myös ne, joiden mielestä vain nainen voi olla feministi, ajattelevat, että mies voi tukea feminismiä. Monet feminismiin myönteisesti suhtautuvat miehet ovatkin järjestäytyneet ja julistautuneet profeministimiehiksi, osittain juuri ylittääkseen kysymyksen siitä voiko mies olla feministi vai ainoastaan tukea naisten feminististä liikettä. Vasemmistonuorissa kannustamme myös miesten oikeutta olla tietoisia siitä, että mieskin on sukupuoli, ei ihmisyyden normi. Jokainen saa kutsua itseään feministiksi, profeministiksi tai olla kutsumatta, oman makunsa mukaan.

Feminismin historia

Feminismin historia on ollut tapana esittää kolmena aaltona. Se ei ole ongelmaton esitystapa, mutta se on yleisesti käytössä ja auttaa sijoittamaan feminismin poliittisena liikkeenä viimeisen reilun sadan vuoden historian jatkumoon. On silti syytä välttää ajatusta, että aaltojen välit olisivat olleet kaikenlaisen feminismin kannalta täysin kuolleita ajanjaksoja tai että eri aalloille tyypillisiksi nähdyt ajatukset kuuluisivat ainoastaan yhteen aaltoon eikä päällekkäisyyttä teemoissa esiintyisi. Samoin aaltomalli jättää helposti huomiotta eri maiden naisliikkeiden väliset erot ja työläisnaisten kamppailun osana työväenliikettä mutta myös liikkeen sisäistä sukupuolisortoa vastaan.

Ensimmäisen aallon feminismi 1900-luvun alussa ajoi naisille yhtäläisiä kansalais- ja poliittisia oikeuksia vapaiden miesten kanssa. Tärkeimpiä kysymyksiä olivat kamppailu äänioikeudesta sekä oikeus omaisuuteen. Jo ensimmäisen aallon feminismin aikana näkyi hyvin porvarillisen naisliikkeen ja työläisnaisliikkeen erilaisuus: monet porvarilliset naisasianaiset ajoivat äänioikeuden rajaamista varallisuuden perusteella ja vastustivat esimerkiksi äitien erillistä työsuojelua.

Toisen aallon feminismi 1960- ja 1970-luvuilla syntyi havainnosta, että muodollisesti yhtäläiset oikeudet miesten kanssa eivät riitä todellisen tasa-arvon saavuttamiseen. Silloin feministit nostivat yhteiskunnalliseen keskusteluun naisten heikon aseman työelämässä ja ennen kaikkea naisten reproduktiiviset oikeudet: aborttikysymyksen ja ehkäisyn sekä naisten oikeuden ruumiilliseen koskemattomuuteen. Toisen aallon feminismissä sukupuolta käsitteellistettiin jaottelulla biologiseen (englanniksi sex) ja sosiaaliseen (englanniksi gender) sukupuoleen. Suomessa käytiin keskustelua sukupuolirooleista ja tarpeesta niiden muuttamiseen.

Kolmannen aallon feminismiä leimaa naisten välisten erojen korostaminen sekä kysymys seksuaalisuudesta. Kolmannen aallon feminismissä lesbojen ja homojen vapautusliike löysi osittain yhteisen sävelen feminismin kanssa. Jaottelua biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen on kritisoitu heteroseksismistä. Eurooppalaisessa feminismissä sukupuoli on haluttu korvata ranskalaisperäisellä sukupuolieron käsitteellä. Kolmannen aallon feminismi on ollut 1980-luvun lopulta alkaen ennen kaikkea akateemista tutkimusta naistutkimuksen tullessa yliopistolliseksi oppiaineeksi ja tutkimusalaksi.

Naisten välisiä eroja koskevan feministisen keskustelun seurauksena on ristiriitaisesti ollut se, että monet muut erot ja yhdistävät tekijät on ymmärretty merkittävämmiksi kuin sukupuoli. Keskeinen kysymys tämän päivän feminismin teoriassa onkin, onko sukupuoli jollain tavalla etuoikeutettu ero verrattuna muihin eroihin kuten yhteiskuntaluokkaan, seksuaalisuuteen, etnisyyteen, sukupolveen, uskontoon tai kansallisuuteen.

Yksi haaste on palauttaa feminismi takaisin osaksi poliittista kansalaisyhteiskuntaa yliopistojen ja korkeakoulujen norsunluutorneista eli lisätä akateemisen naistutkimuksen ja poliittisten järjestöjen välistä vuorovaikutusta. Aikaisempina vuosikymmeninä feministinen liike löysi usein kotinsa vasemmistolaisesta liikkeestä tai koki ainakin mielenkiintoa vasemmistolaista politiikkaa kohtaan, vaikka tuolloinkaan yhteistyö ei ollut mutkatonta. Mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana feministinen liike on yhä useammin löytänyt läheisimmän yhteistyötahon vihreistä. Vasemmistonuorten tehtävä onkin saada feminismi ja tasa-arvotyö valtavirtaistettua osaksi vasemmistolaista politiikkaa. Tavoitteena on myös lisätä Vasemmistonuorten ja perinteisten feminististen kansalaisjärjestöjen yhteistyötä niin, että kanssakäyminen hyödyttäisi kaikkia osapuolia.

Neljä esimerkkiä kolmannen aallon feminismistä

Samalla tavoin kuin monissa muissakin poliittisissa liikkeissä ja ideologioissa, on myös feminismissä useita suuntauksia, jotka ovat perustavanlaatuisista eroista johtuen keskenään ristiriidassa myös käytännön politiikassa. Esimerkkinä feminismin moninaisuudesta esitellään seuraavaksi muutamia nykyfeminismin suuntauksia.

Keskeisin erottelu eri feminismien välillä on se, kuinka ne ymmärtävät sukupuolieron merkityksen. Radikaalin sukupuolieron teoriassa oleellista ei ole se, onko ero miesten ja naisten välillä olemuksellinen ja palautuuko se viime kädessä biologiaan, vaan se, että sukupuolieron olemassaolo täytyisi tunnistaa ja tunnustaa politiikan lähtökohdaksi. Radikaalin sukupuolieron teorian kannattajille epätasa-arvon ydin on se, että naisten ja miesten perimmäistä erilaisuutta ei tunnusteta yhteiskunnallisissa käytännöissä, vaan naiserityisyyden toteutuminen estetään kulttuurissamme.

Radikaalille sukupuolieron teorian näkemykselle vastakkainen on queer-teoreettinen lähestymistapa, jossa jaottelu miehiin ja naisiin nähdään heteroseksistisenä: ei-heteroseksissä ei ole tarvetta tehdä eroa sukupuolen perusteella. Jo nyt keinohedelmöityksellä on mahdollista tulla raskaaksi ilman heteroseksuaalista yhdyntää, hurjimmissa skenaarioissa teknologia mahdollistaa tulevaisuudessa biologiasta – ja sukupuolesta – irtautumisen kokonaan. Queer-teoria yhtyykin tässä teknoprogressiiviseen kyborgi-feminismiin, joka 1980-luvulla polveutui materialistisesta ja sosialistisesta feminismistä. Teoria korosti sitä, että teknologia ei ole ainoastaan naisia alistavaa vaan se myös mahdollistaa patriarkaalisten rakenteiden uudelleenkoodaamisen. Queer-teoria näkee sukupuolen päivittäisissä teoissa tuotettuna esityksenä, mutta ei kuitenkaan katso, että tämä esitys voitaisiin valita vapaasti: kaikki ovat pakotettuja valitsemaan sukupuoli-show’nsa muille ymmärrettävällä tavalla.

Kyborgi-feminismi voidaan nähdä vastakkaisena myös 1970-luvun ekofeminismille. Ekofeminismissä korostetaan naisten alistamisen ja luonnon tuhoamisen yhteyttä sekä seksismin ja rasismin yhteyttä. Länsimaiden riistosuhdetta kolmansiin maihin korostava postkolonialistinen feminismi on osin sulautunut osaksi 2000-luvun ekofeminismiä. Ekofeminismiä on syytetty romantisoinnista ja idealismista: niin sanotut luonnonkansat ovat vähintään yhtä patriarkaalisia ja naisia alistavia kuin länsimainen kulttuuri. Niin ikään ekofeminismiä voi pitää heteroseksistisenä eikä se anna juurikaan mahdollisuuksia kyseenalaistaa sukupuoliin liitettyjä perinteisiä käsityksiä.

Sukupuoli ja seksuaalinen moninaisuus

Arkipäivän elämässä sukupuoli ymmärretään itsestäänselvyydeksi: maailmassa on selkeä jako miehiin ja naisiin. Mutta jos sukupuolta tarkastellaan tarkemmin, jako miehiin ja naisiin on helpommin sanottu kuin tehty. Suomessakin syntyy vuosittain kymmeniä intersukupuolisia vauvoja, joilla ei ole selkeästi määriteltäviä sukupuolielimiä. Harvoin tämä on heille itselleen ongelma, mutta sen sijaan se näyttäisi olevan ongelma yhteiskunnalle. Niin ikään moni kokee syntyneensä ”väärän sukupuolen” ruumiiseen (eli he ovat transsukupuolisia) tai haluaisi olla välillä toisen sukupuolen hameessa – tai housuissa (jolloin puhutaan transvestiiteista). Ja jos tarkastelemme aivan arkipäivän katukuvaa, ei kaikista vastaantulijoista ensisilmäyksellä voi päätellä sukupuolta, varsinkaan jos vaatetuksella ei koko ajan korostettaisi sukupuolieroa. On siis kysyttävä miksi yhteiskunnassamme on väkinäinen tarve sukupuolittaa ihmiset kahteen vastakkaiseen sukupuoleen?

Queer-teoriassa korostetaan sitä, että heteroseksuaalisuus on nivoutunut yhteen sen kanssa, miten ymmärrämme sukupuolen: sukupuoli on ”alisteinen” seksuaalisuudelle. Koska yhteiskunnassamme on normina heteroseksuaalinen parisuhde, myös sukupuolet ymmärretään toisiaan yksinkertaisesti täydentävinä eli miehinä ja naisina. Ei-heteroseksuaalisessa maailmassa sukupuolta ei välttämättä tarvittaisi, halun kohde ei määräytyisi sukupuolen mukaan. Heteronormatiivisuus on vahvasti yhteydessä feministiseen politiikkaan ja siksi heteronormatiivisuuden kritiikkiä ja tasa-arvokysymystä ei Vasemmistonuorissakaan pidä erottaa toisistaan. Kaikki feminismin suuntaukset eivät allekirjoita seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden yhteennivoutumista, kuten esimerkiksi aikaisemmin mainittu radikaali sukupuolieron teoria. Myös varhaisemman lesbo- ja homoaktivismin suhde queer-teoriaan on ristiriitainen, koska luonnollistettujen heteroidentiteettien lisäksi queer-teoria kyseenalaistaa myös vakiintuneita homokulttuurin identiteettejä.

Feminismiä käytännössä

Feminismi ja politiikka

Feminismi ei saa jäädä pelkäksi puheeksi, vaan sen on oltava oleellinen osa kaikkea poliittista toimintaa. Monet feminismin muodot ovat hyvin arkipäiväisiä. Esimerkiksi työelämän ja perhe-elämän tasa-arvokysymykset koskettavat lähes kaikkia. Niihin puuttuminen vaatii hyvää yhteiskunnan toiminnan tuntemista sekä silmien pitämistä auki, jotta voisi havaita sukupuolittuneita käytäntöjä. Onkin kysyttävä, millaiseen feministiseen ajatteluun sitoutuminen kussakin poliittisessa tilanteessa on mielekästä. Esimerkiksi queer-teoriasta noussut ajatus sukupuolen esittämisestä poliittisen toiminnan tapana on mielekäs Gay Pride -paraatissa tai mielenosoituksessa, mutta kuinka paljon siitä on iloa vaikkapa kaupan kassalla työskentelevälle, vahvasti heteroseksuaalisuuteen ja naisfeminismiin (ranskaksi femme féminisme) sitoutuneelle naiselle?

Feminististen liikkeiden toimintatapana on usein ollut niin kutsuttu kaksoisstrategia: tasa-arvotavoitteita on edistetty toisaalta naisten omissa järjestöissä ja toisaalta miehille ja naisille yhteisissä projekteissa. Hyvä esimerkki tästä ovat Suomessa erityisen vahvat puolueiden naisjärjestöt. Ne ovat tarjonneet toisaalta naisille paikan käydä omia keskustelujaan ja kehittää omia vaatimuksiaan, mutta lisäksi naispoliitikkojen on niiden kautta ollut mahdollista nousta politiikassa eteenpäin ja tuoda naisten tarpeita esille puolueissa.
Sukupuoli pitää tehdä ensin näkyväksi, ja vasta sitten on mahdollista tehdä päätös siitä, mitä aina niin hankalalle sukupuolelle on tehtävä. Naiserityisellä politiikalla, joka tarkoittaa esimerkiksi naisten omaa poliittista toimintaa, on sijansa, mutta feminismi kääntyy itseään vastaan jos naiserityistä kokemusta ei pyritä valtavirtaistamaan eli tuomaan laajempaan tietoisuuteen.

Feminismiä Suomessa

Yhteiskunnalliset muutokset tasa-arvossa vaativat feminististä politiikkaa. Suomalaiset naiset saivat vuonna 1906 ensimmäisenä maailmassa täydet poliittiset oikeudet, ja ensimmäiset naiskansanedustajat valittiin vuonna 1907. Edelleen naiset keskittyvät pitkälti hyvinvointikysymyksiin miesten hoitaessa niin sanotut kovat asiat kuten talouden ja puolustuspolitiikan. Politiikassa vallitsee siis edelleen vertikaalinen segregaatio, jako naisten ja miesten aloihin.

Moderni keskustelu tasa-arvosta alkoi Suomessa 1960-luvulla, jolloin Yhdistys 9 aloitti keskustelun sukupuolten perinteisten roolien kyseenalaistamisesta. Roolien katsottiin perustuvan maatalousyhteiskunnan työnjaolle, jolla ei ollut enää merkitystä, koska kaupungistuneessa yhteiskunnassa nainen ja mies työskentelevät kodin ulkopuolella. Vastaavasti korostettiin, että perheen hoivaamisen, ansiotyön ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen tuli kuulua samoin perustein naisille ja miehille. Uudistusvaatimukset vetosivat sekä naisiin että miehiin ja loivat pohjan seuraavien vuosikymmenien tasa-arvopolitiikalle. Naisten asemaa tutkivan komitean uudistusohjelma valmistui vuonna 1970 ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunta perustettiin vuonna 1972 edistämään uudistusten toteuttamista.

Suomen on sanottu, muiden Pohjoismaiden tapaan, harjoittavan valtiofeminististä politiikkaa. Se tarkoittaa julkisen vallan halua edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Valtiofeministisen politiikan voidaan katsoa alkaneen viimeistään toisen maailman sodan jälkeen, ja se on kulkenut käsi kädessä pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisen kanssa. Sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa toimii sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisestä ja tasa-arvolain noudattamisesta vastaavia instansseja: Tasa-arvovaltuutettu, Tasa-arvoasian neuvottelukunta (TANE), Tasa-arvoyksikkö ja Tasa-arvolautakunta. Nykyisin myös Euroopan Unioni vaikuttaa voimakkaasti suomalaiseen tasa-arvopolitiikkaan ja -lainsäädäntöön erityisesti työelämän tasa-arvon osalta.

2000-luvulle tultaessa merkittävimpiä tasa-arvokysymyksiä Suomessa ovat olleet muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeudet, sukupuolten väliset palkkaerot sekä sukupuolittunut väkivalta. Viimeksi mainittu on yhdistänyt naisliikkeen toimijoita myös globaalisti. Naisiin kohdistuva väkivalta on nimetty aikamme suurimmaksi ihmisoikeusrikkomukseksi ja siten myös suurimmaksi esteeksi tasa-arvoa tavoiteltaessa.

Työelämän tasa-arvoa on pyritty kehittämään erilaisin hankkein sekä säätämällä lakeja. Tarkoitus on ollut vaikuttaa työelämän rakenteisiin, työsuojeluun ja työelämän käytäntöihin. Naisten koulutus- ja uravalintoihin on pyritty vaikuttamaan kannustamalla naisia miesvaltaisille aloille sekä esimerkiksi johtajuuteen. Kiintoisaa on se, että tämä ei ole ollut kahdensuuntaista: miehiä ei edelleenkään juurikaan kannusteta naisvaltaisille aloille. Edes samapalkkaisuuteen, siis siihen, että samanarvoisesta työstä saisi saman palkan, ei ole Suomessa vielä päästy.
Työelämän tasa-arvoon vaikuttaa myös se, millaiset mahdollisuudet yksilöllä on työn ja perheen yhteensovittamiseen. Naiset käyttävät edelleen suurimman osan vanhempainvapaista. Tämä vaikuttaa naisten työmarkkina-asemaan, vaikka laki kieltääkin syrjinnän raskauden tai muiden vastaavien syiden perusteella. Erotilanteiden huoltajuuskiistoissa puolestaan miehet jäävät monesti kakkoseksi, kun äitejä pidetään automaattisesti parempina vanhempina. Kun pyritään poistamaan vanhemmuuden tasa-arvo-ongelmia, lakien rinnalla erityisen tärkeässä asemassa on mielipidevaikuttaminen.

Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin vuonna 1971, ja vuonna 2002 samaa sukupuolta olevat parit saivat oikeuden rekisteröidä parisuhteensa. Rekisteröity parisuhde eroaa kuitenkin avioliitosta adoptio-oikeuden ja yhteisen sukunimen saamisen osalta. Edes perheen sisäinen adoptio ei Suomessa ole mahdollinen samaa sukupuolta olevalle parille. Naisasialiikkeen rinnalla ja osittain sisälläkin ovat vaikuttaneet seksuaalista tasavertaisuutta ajavat liikkeet, suurimpana Suomessa Seksuaalinen tasavertaisuus SETA ry.

Viime vuosina myös miehiin kohdistuva sukupuolinen syrjintä on alkanut saada huomiota osakseen. Vuonna 2009 Vasemmistoliitto julkaissee ensimmäisenä puolueena Suomessa miespoliittisen ohjelman, jossa käsitellään muun muassa tasa-arvoista vanhemmuutta sekä asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelmia.

Naisjärjestöjä Suomessa

Suomen pitkäaikaisin edelleen toimiva tasa-arvojärjestö on Naisasialiitto Unioni. Unionin juuret ovat porvarillisessa naisasialiikkeessä. Alkuvuosikymmeninään Unioni ajoi naisille samoja oikeuksia omistaa, tehdä työtä ja kouluttautua kuin miehille. Porvarillisista perinteistään huolimatta järjestön voidaan katsoa jakavan useita samoja tasa-arvointressejä kuin vasemmistolaisen feminismin edustajien. Unionin tavoitteena on naisten aseman parantaminen tekemällä näkyväksi sukupuolijärjestelmän syrjivät rakenteet ja naisiin kohdistuvat syrjivät käytännöt.

Naisjärjestöjen Keskusliiton tavoitteena on edistää naisten etenemistä päätöksentekijöiksi sekä antaa naisille mahdollisuuksia osallistumiseen ja omiin valintoihin elämäntilanteensa mukaan. Liitto ei ole virallisesti feministinen ja siihen kuuluu useita naisjärjestöjä, joilla ei ole minkäänlaisia feministisiä intressejä (kuten Marttaliitto).

Nytkis – Naisjärjestöt yhteistyössä on yhteiskunnallinen järjestö, johon kuuluvat eduskunnassa edustettuina olevien puolueiden naisjärjestöt sekä Naisasialiitto Unioni, Naisjärjestöjen Keskusliitto ja Suomen Naistutkimuksen Seura. Nytkis kokoaa yhteen merkittävimmät suomalaiset naisasiajärjestöt ja sen päätökset tehdään konsensusperiaatteella, eli kaikkien mukana olevien järjestöjen on oltava yksimielisiä päätöksistä.

1960-luvulta lähtien, ja erityisesti 1970-luvulla, Suomessa on toiminut useita paikallisia feministisiä ryhmiä. Useat 1970-luvulla toimineet feministiset ryhmät olivat tunnustuksellisesti vasemmistolaisia. 1990-luvun lopulta lähtien, naistutkimuksen yleistymisen myötävaikutuksella, on syntynyt paljon feminististä ruohonjuuritason toimintaa ympäri Suomea. Hyvä esimerkki 2000-luvun feministisestä kansalaisjärjestötoiminnasta on Joensuun feministit ry, joka on perustettu vuonna 2007. Joensuun feministit haluaa toiminnallaan edistää sukupuolista tasa-arvoa. Yhdistys järjestää feministisiä lukupiirejä, keskusteluiltoja ja elokuvailtoja.

Feministinen toiminta Vasemmistonuorissa

Vasemmistonuorten sukupuolisen tasa-arvon ja seksuaalisen moninaisuuden työryhmä perustettiin kesällä 2007. Työryhmä on työstänyt tätä tekstiä feminismistä, järjestänyt seminaareja sekä tehnyt kannanottoja. Kannanotot ovat käsitelleet sukupuolittunutta lelumainontaa ja naisten syrjintää toimeentulotuen hakijoina. Lisäksi työryhmä on suunnitellut materiaalipaketin feminismiopintopiirin järjestämistä varten ja tarjonnut tietoa esimerkiksi kunnallisvaaliehdokkaille tasa-arvokysymyksistä.

Ryhmän ensimmäisen toimintakauden lopussa työn alla on myös järjestön ensimmäinen tasa-arvoselvitys. Jatkossa Vasemmistonuorten feministisen toiminnan tavoitteena on saada sukupuolinäkökulma esille kattavasti järjestön poliittisiin ohjelmiin sekä tehdä järjestölle säännöllisesti päivitettävä tasa-arvosuunnitelma. Tavoitteena on jatkossa, että feministinen toiminta on luonteva osa Vasemmistonuorten poliittista toimintaa sen kaikilla tasoilla.

Kirjallisuutta

Anttonen, Anneli et al. (toim.) (2000): Feministejä – aikamme ajattelijoita. Selkeitä artikkeleita nykyfeminismin oleellisimmista kehittäjistä ja heidän ajatuksistaan.

Brunila, Kristiina & al (2005): Monimutkaista mutta mahdollista. Hyviä käytäntöjä tasa-arvotyöhön. Oulun yliopisto, Kajaanin yliopistokeskus: Kajaani. Hyödyllistä perustietoa tasa-arvotyöstä ja tasa-arvohankkeista.

Echols, Alice (2003): Uhoa ja unelmia. 60-luvun jälkijäristyksiä. LIKE: Helsinki (Alkuteos: Shaky Grounds, 2002). Amerikkalaisen feminismin historiaa tutkivan kirjoituksia feminismistä ja populaarikulttuurista.

Katainen, Elina (1994): Akkain aherrusta aatteen hyväksi. Suomen Naisten Demokraattinen Liitto 1944–1990. KSL_Kirjat: Helsinki. SNDL:n historiaa eli oleellinen osa suomalaisen työläisnaisliikkeen menneisyyttä.

Koivunen, Anu et al. (toim.) (1996): Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen. Vastapaino: Tampere.  Naistutkimuksen peruskäsitteitä yleistajuisina artikkeleina. Hyödyksi myös katufeministille!

Lloyd, Genevieve (2000): Miehinen järki. “mies” ja “nainen” länsimaisessa filosofiassa. Vastapaino: Tampere. (Alkuteos: Man of Reason, 1984). Naisellisen ja järjen vastakkainasettelua länsimaisen ajattelun historiassa.

Moring, Anna (toim.) (2006): Sukupuolen politiikka. Naisten äänioikeuden 100 vuotta Suomessa Otava: Helsinki. Asiantuntijoiden artikkeleita mm. sukupuolivaikutusten arvioinnista, miesliikkeistä, prostituutiosta ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Nieminen, Jiri (2006): Maskuliinisuus ja hegemonia – kysymyksiä kriittisen miestutkimuksen politiikasta ja epistemologiasta, Naistutkimus – Kvinnoforskning, 1/2006. Kriittisessä miestutkimuksen käytetyn hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen arviointia ja esitys sen yhdistämiseksi queer-teoriaan.

Pulkkinen, Tuija (1998): Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus: Helsinki. (Alkuteos: The Postmodern and The Political Agency, 1996). Postmodernin politiikan tarjoamia vaihtoehtoja niin marxilais-hegeliläiselle kuin angloamerikkalaiselle liberaalille ajattelullekin.