Politiskt program

Poliittinen ohjelma on hyväksytty Vasemmistonuoret ry:n XXIV yhdistyksen varsinaisessa kokouksessa Järvenpäässä 18.-20.5.2007.

Vasemmistonuoret on punavihreä, feministinen ja radikaali sosialistinen nuorisoliike.

1. POLIITTINEN JULISTUS

Vasemmistolainen maailma on tasa-arvoa ja moniarvoisuutta. Avoimuuden yhteiskunnassa kaikki ovat tasa-arvoisia fyysisiin, sukupuolisiin, henkisiin, maailmankatsomuksellisiin, sosiaalisiin tai mihinkään muihinkaan erityispiirteisiinsä katsomatta. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa jokaiselle taataan oikeudet elämän perusedellytyksiin. Jokaisella on oikeus saada mielipiteensä kuulluksi ja toimia poliittisesti tai olla toimimatta. Jokaisella on oikeus elämään ilman pelkoa. Tavoitteena on ihmisoikeuksien ja demokratian ylikansallisuus sekä pysyvä maailmanrauha.

1.1 Kolme vasemmistoa

Yhteiskunnassa on aina ollut muutosta edistäviä ja eettisesti arvokkaita voimia. Ensimmäinen vasemmisto syntyi sääty-yhteiskunnan aikaan. Se syntyi maatalousvaltaiseen ja usein feodaaliseen yhteiskuntaan, jossa maanomistus oli epäoikeudenmukaista eikä demokratiaa tunnettu. Ranskan vallankumouksen ensimmäinen vasemmisto vaati vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Silloisessa historiallisessa tilanteessa parlamentaarisen demokratian tulkittiin täyttävän nämä kaikki vaatimukset. Ensimmäisen vasemmiston ratkaisumallit olivat arvokkaita, mutteivät enää yksinään riittäneet teollisen yhteiskunnan ongelmien kohtaamiseen.

Toinen vasemmisto syntyi teolliseen ja pääomavaltaiseen yhteiskuntaan. Toinen vasemmisto vaati rauhaa ja solidaarisuutta. Työväenliike ja työläisnuorisoliike paransivat työläisten oikeuksia ja tavoittelivat myös taloudellista tasa-arvoa. Sitä voimme kiittää hyvinvointivaltiosta ja humaanista, suhteellisen moniarvoisesta kansalaisyhteiskunnasta. Näistä saavutuksista meillä on täysi oikeus tuntea ylpeyttä. Toinen vasemmisto kuitenkin erehtyi toisinaan uskomaan totalitaristiseen stalinismiin tai virkamiesvaltaiseen oikeistososiaalidemokratiaan. Nämä kumpikin olivat etääntyneet sosialismin arvoista ja lähtökohdista.

Näistä syistä alkoi toisen vasemmiston rinnalle hahmottua niin sanottu kolmas vasemmisto. Kolmatta vasemmistoa yhdistää edeltäjiinsä se, että kaikkien vaatimukset ovat tähdänneet yhteiskunnan huono-osaisimpien toimeentulon, onnen, päätäntävallan ja elämän turvaamiseen.

Kolmas vasemmisto vieroksuu joustamattomia oppeja, joihin sen edeltäjät turvautuivat. Meidän aikakaudellamme, toisin kuin teollisessa tai feodaalisessa yhteiskunnassa, jäykät teesit ovat luonnostaan vaarallisia ja vanhentuneita ajatuksia. Kolmas vasemmisto on avarakatseinen ja uudistusmielinen liike, joka kykenee kehittymään ajan vaatimusten mukana.

Kolmannen vasemmiston on rakennettava yhteistä rintamaa edistyksellisten uudistusliikkeiden kanssa vastavoimaksi maailmanlaajuiselle kapitalismille. Tämän rakennustyön johtavina periaatteina ovat oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus sekä tietoisuus luonnonvarojen rajallisuudesta. Yhteisenä päämääränä on rauhan maailma ilman köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Tämän saavuttamiseksi tarvitaan ekologinen, valistukseen pohjautuva henkinen vallankumous, jossa valta palautetaan johtajilta, byrokraateilta ja suuryrityksiltä yhteisöille ja ihmisille.

1.2 Globaalin kapitalismin ongelmat

Uusliberalismi ja talouden globalisaatio uhkaavat ihmisarvoista elämää kaikkialla maailmassa. Hyvinvointijärjestelmiä puretaan ja demokratia on vaarassa kaventua entisestään suuryritysten ja pääoman kahmiessa valtaa itselleen. Uusliberalismin ideologia ei nimestään huolimatta tarjoa mitään uutta. Edistyksen sijaan se tarjoaa taantumusta, paluuta vanhaan. Uusliberalismin ydin on rajoittamaton kapitalismi.

Puhdas ja rajoittamaton saalistuskapitalismi on järjestelmä, jonka tavoitteena ei ole ihmisten tai ympäristön hyvinvointi. Kapitalismissa tuotantoa kasvatetaan ekologisesti kestämättömästi. Kapitalismi hyökkää taloudellisten mittarien näkökulmasta hyödytöntä ja tuottamatonta hyvinvointia vastaan.

Kapitalismin epäkohtia vastaan on syntynyt yksittäisiä radikaaleja uudistuksia vaativia liikkeitä. Nämä liikkeet ovat tärkeitä keskustelun herättäjiä ja toimijoita, mutta tarvitaan myös poliittista liikettä jolla on kokonaisvaltainen näkemys maailmasta, ja sen myötä laajat ratkaisumallit.

1.3 Tasa-arvo ja solidaarisuus

Kaikkia kolmea vasemmistoa on yhdistänyt tavoite taata yhä suuremman ihmismäärän onnen, toimeentulon, vaikutusvallan ja elämisen edellytykset. Kolmas vasemmisto toimii maailmassa, jossa pääomat, osallisuus ja hyvinvointi jakautuvat yhä epätasaisemmin niin kansallisten valtioiden sisällä kuin globaalistikin. Ihmisten välinen tasa-arvo merkitsee sitä, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus toimia yhteiskunnassa. Tasa-arvo ei ole erilaisuuden sietämistä, vaan erilaisuuden rikkautta, hyödyntämistä ja hyväksymistä.

Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa jokaisella on mahdollisuus valita elämänkatsomuksensa, elämänkumppaninsa ja elämäntapansa vapaasti vailla pelkoa eristämisestä, pakosta tai sorrosta.

Tärkein avain todelliseen tasa-arvoon ovat asenteet. Yhteiskunnan, perheen, päiväkodin ja koulun on kasvatuksen sisällöissä painotettava ihmisten tasavertaisuutta. Vain asenteita muuttamalla voidaan muuttaa ne lait ja rakenteet, jotka tänään estävät aikuisia ihmisiä itse määrittämästä perhettään, naisia saamasta kunnon palkkaa tai maahanmuuttajia työllistymästä.

Tasa-arvon toteutumiseksi on jokaisella oltava mahdollisuus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon yhteiskunnan kaikilla tasoilla kouluista ja työpaikoista lähtien. Oikeus osallistua edellyttää tuekseen päätöksenteon ja asioiden valmistelun avoimuutta, sananvapautta ja ruohonjuuritason demokratiaa. Poliittiset oikeudet ja oikeus tietoon ovat jakamattomia kaikissa yhteiskunnallisissa tilanteissa.

Suomalaista hyvinvointia ja tasa-arvoa uhkaa kasvava haluttomuus yhteisvastuuseen - ihmisten jakaminen voittajiin ja häviäjiin alkaa jo lapsena. Tämä kehitys on estettävissä. Tasa-arvo ja turvallisuus taataan tarjoamalla laadukkaita kaikkien ulottuvilla olevia ja yhteisin varoin kustannettuja palveluita.

Eri maiden välisen tasa-arvon vaatimus edellyttää samaa itsekkyydestä luopumista kuin yksittäisten ihmisten kohdalla. Globalisoituvassa maailmassa vastuu ympäristöstä, sosiaalisista oikeuksista ja ihmisoikeuksista eivät tunne kansallisia rajoja. Ylikansallinen päätöksenteko tapahtuu kuitenkin edelleen sellaisissa vahvojen valkoisten miesten epädemokraattisissa linnakkeissa kuten Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF tai Maailman kauppajärjestö WTO. Köyhempien maiden valtaa on lisättävä kansainvälisessä päätöksenteossa.

Maailmanpolitiikan tulee tapahtua Yhdistyneiden kansakuntien (YK:n) ja kansainvälisen rikostuomioistuimen kaltaisten organisaatioiden valvonnassa. Yhdelläkään yksittäisellä valtiolla ei tule olla oikeutta toimia maailmanpoliisina ilman kansainvälisen yhteisön mandaattia. Jotta YK olisi tasa-arvoinen elin, on sen resursseja ja rakenteita muutettava radikaalisti. Suomen on oltava mukana muutoksen kärjessä etsimässä uusia ratkaisuja.

Tasa-arvoisessa maailmassa valta kuuluu kansalle. Koska kansalla ei voi olla yhtä ja ainoaa tahtoa, on solidaarisuus ja tasa-arvon toteuttaminen myös yksilön vastuu. Yhä suurempien joukkojen hyvä elämä edellyttää meiltä kaikilta vastuullista kuluttamista ja valmiutta toteuttaa omassa elämässämme muita kuin henkilökohtaisen voitontavoittelun arvoja. Hyvä elämä vaatii meiltä poliittista tahtoa maksaa veroja, jakaa työtä sekä kuluttaa vähemmän ja vastuullisemmin.

1.4 Kestävä kehitys

Massateollisuuteen perustuva tuotantotapa on osoittautunut ekologisesti kestämättömäksi. Maapallon kestokyky on rajallinen. Ihmiskunta on vakavan valinnan edessä: tuotantotavoista, kulutustottumuksista ja poliittisista valinnoista riippuen elämisen edellytykset maapallolla joko säilyvät tai katoavat.

Rikkaiden maiden aineellinen elintaso ei voi nousta loputtomiin. Suomi kuluttaa moninkertaisesti väestömääräänsä ja maailman kestokykyyn nähden. Kerskakuluttamisen tarve on markkinakapitalismin luoma harha. Aineellisen elintason kohottamisen sijasta on voimavarat suunnattava ihmisten elämänlaadun parantamiseen.

On keskityttävä jo olemassa olevan hyvän tasaisempaan jakamiseen yhteiskunnassa sekä luontoa vahingoittamattoman vaurauden tuottamiseen. Maailman mittakaavassa on tasattava kulutuseroja köyhien ja rikkaiden maiden välillä. Millään maalla ei ole moraalista oikeutta kuluttaa enempää kuin oma osansa maapallon yhteisistä varoista. Irtaantuminen kapitalistisesta kasvupolitiikasta vähentää myös energian tarvetta.

Kaikessa päätöksenteossa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa on erikseen arvioitava päätösten vaikutukset ympäristölle. Ympäristön säilyminen elinkelpoisena on välttämätöntä, ja siksi ympäristönsuojelu on asetettava taloudellisten tavoitteiden edelle.

Kestävän kehityksen toteuttamiseksi on tärkeää, että poliitikot voivat asettaa ja asettavat markkinatalouden toiminnalle riittävästi rajoituksia ympäristön ja ihmisen suojelemiseksi. Tehokkaatkaan kiellot, rajoitukset ja ympäristöverot eivät kuitenkaan yksinään ole riittäviä. Niiden lisäksi tarvitaan muutos ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Kehitys voi kulkea kohti kestävää elämäntapaa vain siten, että jokainen ihminen tekee arkipäiväiset valintansa maapallon kestokykyä ajatellen.

1.5 Kestävä elämäntapa

Eettinen kuluttaja tarkastelee ostopäätöksiään globaalista näkökulmasta. Eettisessä kuluttamisessa on tärkeää huomioida, että ostettava tuote on tuotettu ihmisoikeuksia kunnioittaen ja ympäristöä säästäen.

Kuluttajilla on suuri vaikutusvalta markkinataloudessa. Ostoboikoteilla ja muilla kampanjoilla voidaan saada yritykset muuttamaan toimintatapojaan. Ihmisiä on rohkaistava eettiseen kuluttamiseen ja aktiiviseen markkinatalouden kontrolloimiseen.

Kestävä elämäntapa ei toteudu pelkästään nykyistä paremmalla lainsäädännöllä. Ihmisiä on rohkaistava rajoittamaan turhaa kuluttamistaan ja vaatimaan sellaisia hyödykkeitä, jotka tuotetaan eettisin ja ekologisin menetelmin ja lähellä kuluttajaa. Eläinperäisten tuotteiden kulutuksen vähentäminen on sekä ekologisista että eettisistä syistä välttämätöntä.

1.6 Muuttuuko mikään?

Ihmisten oikeuksien toteutuminen sekä maapallon säilyminen elinkelpoisena edellyttävät luopumista kapitalismista ja uusliberalistisesta ajattelutavasta.

Maailman muuttaminen on mahdollista, mutta vallitsevia valtarakenteita ja niiden taustalla olevaa ideologiaa on mahdotonta horjuttaa jollakin yksittäisellä keinolla, vaan on toimittava päämäärien puolesta kaikilla politiikan tasoilla ja vaikutettava sekä rakenteiden sisällä että niiden ulkopuolella.

Kamppailu paremman maailman puolesta tuntuu usein etenevän tuskallisen hitaasti. Kuitenkin aikoinaan utopistisilta vaikuttaneista tavoitteista moni on sittemmin toteutunut. Arvojen pohjalta on mahdollista rakentaa maailma, joka ei perustu itsekkyyteen, vaan solidaarisuuteen ja rauhaan.

Paremman maailman luominen vaatii laajaa yhteistyötä, ei käsitteellistä kädenvääntöä. Kolmas vasemmisto antaa sosialismille vapaan ja demokraattisen sisällön, muodostaen Suomessa Vasemmistonuorille laajan ja avoimen liikkeen vaikuttaa asioihin yhdessä Vasemmistoliiton, ammattiyhdistysliikkeen ja erilaisten kansalaisjärjestöjen kanssa.

Nuoret ikäluokat ovat kasvaneet jatkuvan muutoksen maailmaan, jossa välimatkat katoavat, tieto siirtyy nopeasti ja jossa vanhat opit kaatuvat toinen toisensa jälkeen. Siksi nuorilla on mahdollisuus ja velvollisuus ohjata jatkuvan muutoksen suuntaa. Vallankumous jokaisen korvien välissä voi alkaa vain uudenlaisen toiminnan ja ajattelumallien kautta.

Asioita on ajateltava ja niiden puolesta on toimittava maailmanlaajuisesti, mutta on silti muistettava, että moni konkreettinen muutos tapahtuu paikallisen toiminnan kautta. “Ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti” -toimintatapa on tie muutokseen.

2. YMPÄRISTÖ JA KESTÄVÄ KEHITYS

Taloudellinen toiminta perustuu usein luonnon raaka-aineiden käyttöön. Pahimmillaan kyse on ehtyvien luonnonvarojen muuttamisesta jätteiksi. Oleellista on, kuinka paljon raaka-aineita kulutetaan ja kuinka ne muuttuvat jätteiksi.

Hyvinvointi ei voi tukeutua jatkuvan ja rajattoman materiaalisen talouskasvun utopiaan. Toiminta on asetettava luonnon kestokyvyn rajoihin. Hyvinvointia voidaan luoda myös aineettomien palveluiden ja yhteisöllisyyden kautta.

Työllisyys, ihmisten toimeentulo ja hyvinvointi näyttäytyy usein vastakkaisena ympäristön hyvinvoinnille. Asetelma on kuitenkin keinotekoinen. Vaikka joistakin tuotannon muodoista on välttämätöntä luopua, on niiden tilalle mahdollista synnyttää uusia ympäristön rajoitteet huomioivia tuotantotapoja. Suomessa ja koko maailmassa on siirryttävä kestävämpiin tuotanto- ja kulutustapoihin.

2.1 Ympäristö ja valta

Ympäristökysymykset kietoutuvat erottamattomasti taloudellisiin ja poliittisiin valtarakenteisiin, vaikka päätöksentekijät eivät monesti joudu itse kokemaan päätöstensä seurauksia.

Ylikansallisten suuryhtiöiden valta kasvaa maailmassa. Samalla päätösvalta on karkaamassa kansan valitsemilta päättäjiltä. Erityisesti kehitysmaat ovat voimattomia suuryhtiöiden edessä, sillä niiden demokratia ja lainsäädäntö ovat kehittymättömiä. Vapaakauppasopimukset vähentävät itsenäisten valtioiden mahdollisuutta puuttua lainsäädännöllä alueellaan tapahtuvaan yritystoimintaan.

Kansainväliset taloussopimukset, jotka poistavat tavarakaupan ja pääomaliikkeiden rajoituksia, on torjuttava ympäristölle tuhoisina. Kansainvälisten taloudellisten järjestöjen ja sopimusten pitää olla alisteisia ympäristö- ja ihmisoikeussopimuksille.

Suuryritysten valta näkyy muun muassa viljelykasvien geenimuuntelussa ja patentoinnissa. Riippuvuus siementen toimittajista estää viljelijöiden omavaraisuutta ja heikentää kehitysmaiden ruokaturvaa. Geenimuuntelun vaikutuksia paikallisiin ekosysteemeihin ei ole tutkittu riittävästi.

Suomen on osana Euroopan unionin päätöksentekojärjestelmää edistettävä kansainvälistä kauppaa ja investointeja koskevia säädöksiä, jotka estävät lyhytnäköisen voitontavoittelun ympäristön ja ihmisten kustannuksella.

Päätöksenteon ja sen vaikutusten kohdistuessa omaan elinympäristöön muodostuu päätöksistä vastuullisempia. Siksi lähidemokratian ja omaehtoisen osallistumisen kehittäminen on keskeinen asia ympäristönsuojelun edistämisessä niin kansainvälisellä kuin kansallisella tasolla.

Euroopan unioni voi olla mahdollisuus rajat ylittävässä ympäristöyhteistyössä. Vaikka edistystä ympäristönsuojelussa on tapahtunut, ovat monet EU:n perustavoitteet ristiriidassa kestävän kehityksen kanssa. Euroopan unionin roolia kestävän kehityksen edistäjänä pitää kasvattaa. EU:n roolia Yhdysvaltain yksisilmäisen kestämättömän ympäristöpolitiikan vastavoimana pitää vahvistaa.

2.2 Ympäristö ja verotus

Ympäristön saastuminen tai luonnonvarojen tuhoutuminen ei näy näistä hyötyvien yritysten tilinpidossa. Yritysten puolesta seuraukset maksaa yhteiskunta muun muassa kohonneina terveydenhoitokuluina, yksittäinen ihminen hyvinvointinsa heikkenemisenä ja tulevat sukupolvet elinmahdollisuuksiensa rajoittumisena.

Saastuttaja maksaa -periaate on tärkeä. Se ei saa kuitenkaan johtaa ajattelumalliin, jossa saastuttamisen voisi korvata rahalla. Ympäristöverotusta on lisättävä niin, ettei se uhkaa verotuksen progressiota. Kun lasku osoitetaan niille, jotka heikentävät ympäristön tilaa, menettävät luontoa tuhoavat tuotantotavat kustannustehokkuuttaan ja tuotanto ohjautuu kestävämmälle pohjalle.

Vaikka verotus ja lupamaksut ovat oikein käytettynä hyviä välineitä ympäristönsuojelussa, kaikkia asioita ei voida säädellä taloudellisilla ohjauskeinoilla. Ympäristöasioissa tarvitaan edelleen tiukkoja normeja, joilla kielletään esimerkiksi ympäristömyrkyt.

Keskeistä on siirtyminen kestäviin tuotanto- ja kulutustottumuksiin. Kaikessa tuotannossa ja kulutuksessa pitää huomioida ympäristöarvot. Yritysten sosiaalista ja ympäristöllistä vastuuta on kasvatettava.

2.3 Energia ja ilmastonmuutos

Kasvihuonekaasut lämmittävät maapallon ilmakehää, ja muuttavat siten olosuhteita joka puolella maapalloa. Seurauksena on rajuja ilmastollisia ääri-ilmiöitä kuten myrskyjä, kaatosateita ja kuivuutta. Siksi kasvihuonekaasujen voimakas vähentäminen on tärkeä päämäärä energiaratkaisuja tehtäessä.

Energian säästäminen on kestävän ilmastopolitiikan lähtökohta. Energian kulutus ei voi jatkaa kasvuaan vaan sitä on ryhdyttävä voimallisesti hillitsemään. Energian hinnan pitää ohjata säästämiseen. Energian säästämisen pitää olla kannattavampaa kuin energian tuhlaamisen. On huomattava, ettei helppoja ratkaisuja ole. Osa biopolttoaineista tuottaa tuotantoketjunsa aikana niin paljon hiilidioksidipäästöjä, että olisi ympäristön kannalta parempi käyttää fossiilisia polttoaineita. Biopolttoaineiden kehitystä ympäristöystävällisemmiksi ja tehokkaammiksi tulee tukea.

Ydinvoima ei ole ratkaisu ilmastonmuutoksen torjumiseen. Ydinvoiman ympäristöystävällisyys perustuu sokeaan luottamukseen sen sataprosenttisesta turvallisuudesta ja silmien ummistamiseen tuotantoketjussa tapahtuvalta saastuttamiselta. Suuronnettomuuden riski on läsnä jatkuvasti. Riskejä liittyy myös ydinvoiman normaalikäytössä uraanin louhintaan ja ydinjätteen loppusijoitukseen. Lisäksi ydinvoimateollisuudella on suora kytkös ydinaseiden tuotantoon.

Uraanin louhinta tuottaa suuret määrät radioaktiivista jätettä ja saastuttaa laajoja alueita. Uraanin louhinnasta saatavat voitot menevät suurille kaivosyhtiöille, ja alueiden asukkaille jää käteen säteilevä kaatopaikka. Pahimmillaan uraanikaivokset saastuttavat pohjavesiä isoilta alueilta. Huonosti hoidetuista kaivoksista on esimerkkejä etenkin köyhistä maista, mutta myös rikkaista maista kuten Ranskasta.

Kotimaiset energiamuodot, kuten aurinkoenergia, tuulivoima ja bioenergia ovat uusiutuvia, hiilitaseen kannalta edullisia sekä työllistäviä energian tuotantomuotoja. Suomessa tulee käyttää kotimaisista biopolttoaineista metsä- ja peltobiomassaa. Turpeen käytöstä energiaraaka-aineena on luovuttava. Ydinvoiman lisärakentaminen patoaa mahdollisuuksia panostaa uusiutuviin kotimaisiin energiamuotoihin. Suomeen ei tule rakentaa lisää ydinvoimaloita ja nykyisistäkin voimaloista on luovuttava. Valtion tukijärjestelmiä on muutettava siten, että ne ohjaavat vahvemmin uusiutuvien energiamuotojen käyttöön ja edistävät energiansäästöä.

2.4 Luonnon monimuotoisuus

Ihminen vaikuttaa omalla toiminnallaan ja elämäntavallaan ympäristöön. Luonnon monimuotoisuudesta on tuhoutunut kolmannes vuoden 1970 jälkeen. Makean veden ekosysteemit ovat samassa ajassa pienentyneet puolella.

Metsäyhtiöiden puunryöstöä tapahtuu erityisesti Etelä-Amerikan ja Kaakkois-Aasian sademetsävyöhykkeellä. Suomalaiset metsäyhtiöt parturoivat ulkomaisia luonnonmetsiä muun muassa Venäjällä ja Kaukoidässä. Kestävä metsätalous edellyttää luonnonmetsien piirteiden ja luonnontilaisten elinympäristöjen säilyttämistä ja palauttamista. Metsien luontoarvoa ei saa raiskata tekemällä metsistä vain puupeltoja. Aarniometsät on suojeltava kokonaan. Luonnolla on itseisarvo, ei vain raaka-aineiden välinearvo.

Myös Suomen tulee suojella lisää vaarantuneita ekosysteemejä ja ennallistaa niistä kaikista uhanalaisimpia. Metsien, vesistöjen, ja muiden luonnonvaraisten elinympäristöjen tuhoamisen seurauksena eläimiä, eliöitä ja kasveja kuolee jatkuvasti sukupuuttoon. Meidän velvollisuutemme on toimia niin, että luonnon monimuotoisuus säilyy.

Uhanalaisten lajien suojelutyötä on jatkettava ja laajennettava. Työtä ei saa jättää ainoastaan kansalaisjärjestöille, vaan myös valtion on ryhdyttävä toimiin. Metsähallituksen tulostavoitteita on alennettava niin, että on mahdollista luopua aarniometsien ja uhanalaisten lajien asuttamien metsien hakkuista. Metsätalouden tuki on muutettava ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää metsänkäyttöä tukevaksi. Metsäneuvonnan on palveltava myös suojelusta kiinnostuneita metsänomistajia. Suomessa on kasvi- ja eläinlajeja, joita ei löydy mistään muualta maapallolta. Näiden lajien, esimerkiksi saimaannorppien suojeluun tarvitaan välittömästi uusia ja tehokkaampia suojelutoimia.

2.5 Liikenne

Autoilu on lisääntynyt maailmalla ja Suomessa jatkuvasti, vaikka yksityisautoilun ongelmat on tiedostettu ja joukkoliikennevaihtoehtoja on olemassa. Suurin osa yksityisautoilla ajettavasta liikenteestä tapahtuu maassamme alueilla, joilla toimivan julkisen joukkoliikenteen toteuttaminen olisi mahdollista. Joukkoliikenne pitää toteuttaa raideliikenteenä aina kun se on mahdollista. Varsinkin kaupunkialueilla matkat ovat usein niin lyhyitä, että ne voitaisiin kulkea myös kävellen tai polkupyörällä.

Raideliikenne on yksi vähiten saastuttavista liikennemuodoista, joten sen alasajo on lopetettava. Suomen rataverkostoa ei saa rapauttaa, vaan olemassa olevat junaradat täytyy pitää kunnossa ja uusia junaratoja rakentaa tarpeen mukaan palvelemaan henkilö- ja rahtiliikennettä. Junalippujen hinnat on pidettävä kohtuullisina ja junavuoroja lisättävä. Paikallista raideliikennettä on kehitettävä muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla. Raideliikenteen kehittämisessä on otettava huomioon myös liikenneyhteydet rajojen yli.

Kestävämpää yhdyskuntasuunnittelua on se, että lähikauppojen toimintaedellytyksiä heikentäviä automarketteja ei kunnissa enää kaavoiteta, vaan pyritään kestävään ja tulevaisuuteen katsovaan yhdyskuntarakenteeseen. Taajamien kaavoitusta pitää tiivistää. Suurten kaupunkien keskustat on suljettava yksityisautoilulta. Suunnittelun lähtökohta tulee olla autojen mahdollisimman pieni käyttötarve. Joukkoliikennettä on kehitettävä entistä edullisemmaksi ja käytännöllisemmäksi vaihtoehdoksi yksityisautoilulle. Paikallisen joukkoliikenteen on oltava maksutonta.

Työnantajia tulee kannustaa siirtymään kilometrikorvauksista työsuhdematkalippuihin. Työpaikkoja pitää luoda sinne, missä ihmiset asuvat. Etätyön mahdollisuuksia pitää parantaa. Tavaraliikenteen kasvu on pysäytettävissä tuottamalla tuotteet mahdollisimman lähellä kuluttajaa. Suurissa kaupungeissa tulee ottaa käyttöön ruuhkamaksut jotka ovat osoittaneet toimivuutensa Tukholmassa. Haja-asutusalueilla joukkoliikenteen tukeminen on välttämätöntä.

Lentoliikenne on merkittävä ilmakehän saastuttaja. Verrattuna Suomen korkeaan polttoaineverotukseen, lentokoneiden polttoaineen verottomuus on suoraa tukea lentoyhtiöille. On vaadittava kansainvälisesti lentoliikenteen verotustason nostamista sen saastuttavuuden tasolle. Lyhyistä lennoista on luovuttava.

2.6 Kuluttaminen on poliittista

Maailman suurimmat ympäristöongelmat liittyvät ruoan tuotantoon. Lisäksi ruoan tuotantoon liittyy monia eettisiä ja terveydellisiä ongelmia, kuten geenimanipuloitu ruoka sekä hormoneilla ja antibiooteilla tuotettu liha. Ekologisesti kestävintä on kulutuksen ohjaaminen lähialueilla tuotettuun luomuruokaan sekä eläinperäisten tuotteiden kulutuksen vähentämiseen. Ruoan kuljetuksista aiheutuvia mittavia ympäristöhaittoja saadaan näin vähennettyä.

Jokaisella yksilöllä on mahdollisuus kohentaa ympäristön tilaa muuttamalla kulutustottumuksiaan ja elämäntapojaan. Mahdollisuus tähän valintaan toteutuu kuitenkin vain silloin, kun yksilö tietää valinnan mahdollisuuksistaan ja valintojensa sosiaalisista ja ympäristöllisistä seurauksista. Tietoa kulutusvalintojen seurauksista pitää tuottaa ja jakaa riippumattomasti, vapaana talouden ja kaupan intresseistä. Kansainväliset kauppasopimukset eivät saa rajoittaa tuotteiden alkuperämerkintöjä. Asenteet muokkautuvat jo varhain ja siksi ympäristökasvatusta on vaadittava olennaiseksi osaksi koulujen ja päiväkotien opetusohjelmia.

Koulut, sairaalat, virastot ja muut julkisen sektorin instituutiot ovat merkittäviä kuluttajia. Julkisille hankinnoille on luotava tiukemmin ohjaavat eettiset ja ekologiset säännökset.

Kattavan, toimivan ja valvotun ympäristömerkkijärjestelmän kehittämisellä voidaan tuotteiden valmistus ja kulutus ohjata ympäristöä säästävämpään suuntaan. Nykyisin kansainvälisten yritysten toiminnassa on yleistä, että tuotteita markkinoidaan omilla “ympäristömerkeillä” ilman, että tuotteen tuotanto pohjautuisi kestävään tuotantoon tai merkintä olisi yleisesti hyväksytty. EU:n alueella tulee luoda yhtenäinen merkkijärjestelmä, ja kieltää kilpailevien merkkien käyttö tuotteissa. Esimerkiksi Reilun kaupan merkkijärjestelmä on osoittanut toimivuutensa köyhyyden vähentämisessä ja edistänyt eettisempää tuotantoa ja kuluttamista. Reilun kaupan järjestelmä kannustaa lisäksi luomutuotantoon ja pienviljelyyn tehotuotannon sijaan.

2.7 Eläinten oikeudet

Ihmisillä ei ole oikeutta tarpeettomasti vahingoittaa eläimiä omien etujensa vuoksi. Eläinten käyttö kosmetiikka- tai elintarviketeollisuudessa, tai lukuisilla muilla aloilla, aiheuttaa eläimille turhaa kärsimystä. Eläinperäisiä tuotteita ja ainesosia kulutetaan liikaa ja niiden käyttöä on vähennettävä radikaalisti.

Eläinsuojeluvalvontaa on tehostettava, valvonta ei saa vain jäädä vapaaehtoisten harteille. Eläinsuojelurikosten rangaistuksia tulee koventaa.

Nykytilanteessa on jokaiselle tuotantoeläimelle taattava mahdollisimman lajityypillinen elämä ja kivuton kuolema. Pitkän matkan teuraskuljetukset tulee kieltää. On tuettava sekä maatiaisrotujen palauttamista tiloille pientuotantoon että tehotuotannon lopettamista.

Eläinkokeiden määrä on saatava laskemaan. Esimerkiksi kosmetiikka-, tupakka- ja aseteollisuuden eläinkokeet on kiellettävä kokonaan. Suomen on moninkertaistettava tuki vaihtoehtoisten menetelmien kehittämiseen, sen sijaan, että tuetaan lisääntyvää eläinten käyttöä tieteellisissä kokeissa. Toimivien, lääketieteessä käytettävien vaihtoehtoisten testausmenetelmien tulee aina olla ensisijaisia. Koe-eläinlainsäädäntöä tulee parantaa niin, että se lisää koe-eläinten fyysistä ja henkistä hyvinvointia ja eläinkokeiden eettistä arviointia. Tavoitteena tulee olla eläinkokeiden lopettaminen kokonaan.

Lemmikkieläinten suurimittainen maahantuonti tulee kieltää ja lemmikkieläinten tarkoituksellista tuotantoa tulisi rajoittaa minimiin. Myynnissä oleville lemmikkieläimille on tarjottava virikkeellinen ja stressitön ympäristö. Eläinten viihdekäyttö esimerkiksi sirkuksissa ja delfinaarioissa on kiellettävä.

Turkistarhaus on lopetettava. Turkistarhauksen työllisyysvaikutuksia on suuresti liioiteltu ja järkevämpää olisi tukea ympäristö- ja eläinystävällisempiä elinkeinoja.

Suurpetojen vainoaminen on saatava loppumaan. Tehokas valistus, valtion tukemat susiaidat, sekä salakaatorangaistusten huomattava koventaminen ovat keinoja tähän. Metsästyslakia on tiukennettava ja sen noudattamista on valvottava entistä paremmin.

3. TYÖ

3.1 Jokaisella on oikeus toimeentuloon

Suomeen on jo päässyt syntymään työssäkäyvien köyhien luokka, joka kasvaa kaiken aikaa. Puutteellinen sosiaaliturva ja epämääräiset työsuhteet aiheuttavat turvattomuutta ja lohduttomuutta, kun edes työtä tekemällä ei voi taata itselleen riittävää toimeentuloa. Jos jokainen kuukausi on aina uusi taistelu, ei tulevaisuuden suunnitteluunkaan riitä puhtia.

Nykyisestä byrokraattisesta, passivoivasta ja syrjäyttävästä tukijärjestelmästä on siirryttävä perustulojärjestelmään. Ei ole kenenkään kannalta järkevää, että tukia saavien ihmisten ei kannata ottaa vastaan työtä tukien menettämisen pelossa. Kohtuullisen toimeentulon takaavaa perustuloa tulee maksaa jokaiselle Suomessa asuvalle täysi-ikäiselle. Lopullisessa muodossaan perustulo korvaa muiden muassa nykyiset työttömyys-, äitiys-, sairaus-, vanhempain- ja opintorahan sekä kansaneläkkeen. Lapsilisä, asumistuki ja ansiosidonnaiset sekä harkinnanvaraiset etuudet, kuten toimeentulotuki, jäävät edelleen osaksi suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää.

Perustulo katkoo kapitalismin ja markkinasuhdanteiden ihmisiä riepottelevia kahleita ja tuo myös määrä- ja osa-aikaisissa työsuhteissa oleville sekä työelämän ulkopuolisille edellytyksiä monipuolisempaan elämään. Samalla perustulo tukee kouluttautumista, kolmannen sektorin vapaaehtoistyötä, yksityisyrittäjyyttä ja innovaatioita sekä kansantaloutta.

Pienipalkkaisimpien ansiotason nostamisen lisäksi työtulojen osittainen korvautuminen kansalaistuloilla mahdollistaa sekä työntekijöitä että työnantajia hyödyttävien työajan joustojen lisäämisen ja työntekijän henkilökohtaisen vapaa-ajan kasvun. Yksityiskohtaiset ratkaisut kansalaistulon ja työelämän yhteensovittamisesta tulee aina tehdä työmarkkinaosapuolten ja valtion yhteistyönä.

3.2 Työelämän epävarmuuden lisääntyminen

Työelämän turvattomuus ja ennalta-arvaamattomuus on kasvanut. Vakituiset työsuhteet eivät enää ole itsestäänselvyys, vaan määrä- ja osa-aikaiset työsuhteet ovat rajusti lisääntyneet. Suomi on EU-tasolla johtavia maita pätkätöiden määrässä ja irtisanomissuoja on Suomessa Euroopan huonoimpia.

Pätkätyöt lisäävät elämän epävarmuutta. Määräaikaisilla työsuhteilla pidetään työntekijät hiljaisina, omia oikeuksia ei uskalleta vaatia. Pysyviin työtehtäviin pitää palkata pysyvillä työsuhteilla, kuten laissa on jo määrätty. Pätkätöillä ja töiden ketjuttamisella tapahtuvaa työntekijöiden aseman heikentämistä ei saa hyväksyä. On kestämätöntä, että pahimpia pätkätöiden teettäjiä Suomessa ovat kunnat ja valtio.

Jotta elämä olisi mielekästä, sitä pitää pystyä suunnittelemaan pidemmälle kuin päivän kerrallaan. Työntekijän turvattu asema työpaikalla on myös työnantajan etu, sillä motivoitunut ja asemansa vakaaksi kokeva työntekijä pystyy suorittamaan työnsä paremmin.

Harjoittelijat, tukityöllistetyt ja siviilipalvelusmiehet eivät saa olla vaihtoehto kunnollisessa työsuhteessa olevalle työntekijälle.

Yhä useampi nuori joutuu pätkätyökierteeseen, joten on perusteltua mahdollistaa nuortenkin pääseminen ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin työttömyyden varalta.

3.3 Työelämän tasa-arvo

Syrjinnästä työelämässä on päästävä eroon. Sukupuoli, seksuaalisuus tai esimerkiksi etninen tausta eivät saa olla esteenä työpaikan saamiselle tai työuralla etenemiselle. Työsyrjintä on nostettava rohkeasti esiin ja siihen on puututtava.

Suomessa sukupuoli määrittää edelleen palkkatasoa. Miesten ja naisten palkkojen välillä on edelleen kuilu, jota ei voida selittää työtehtävillä. Perinteisesti naisvaltaisten alojen palkkoja on korotettava. Pitkällä tähtäimellä työmarkkinoiden jakaantumista sukupuolen perusteella on vähennettävä edesauttamalla päiväkodeista ja peruskoulusta asti tehtävää asennemuutosta.

3.4 Jaksamista työelämään

Työ ei saa olla rasite, joka uuvuttaa tekijänsä loppuun. Fyysisen työuupumuksen lisäksi työpaikoilla kärsitään nykyään monenasteisesta psyykkisestä uupumuksesta, paineesta ja pahoinvoinnista. Epävarmat työllisyystilanteet, ylityöryppäät ja yletön tehokkuuden tavoittelu ovat viime vuosina huonontaneet työilmapiiriä ja työhyvinvointia monilla työpaikoilla.

Näistä syistä työsuojeluvaltuutettujen valinnassa, koulutuksessa ja toiminnassa on entistä enemmän panostettava henkisen työsuojelun alaan. Henkisessä työsuojelussa on kysymys ennen kaikkea asenteiden muokkaamisesta. Oman väsymisen tai pahoinvoinnin julkituominen ei saa enää olla hävettävää heikkoutta, vaan halua synnyttää keskustelua ja parantaa kaikkien työskentelymahdollisuuksia.

Hyvään työllisyystilanteeseen kuuluu työssä jaksaminen sekä työn ja vapaa-ajan oikea tasapaino. Tällä hetkellä osa työntekijöistä luhistuu ylisuuren työtaakan alle, ja samaan aikaan maassa on satoja tuhansia työttömiä. Työn jakaminen on oikeudenmukainen tapa parantaa työntekijöiden asemaa. Työn jakaminen tulee kuitenkin tehdä siten, että uudet työpaikat ovat kunnollisissa kokoaikaisissa työsuhteissa. Työtä on jaettava siirtymällä asteittain 30-tuntiseen työviikkoon.

Työpaikkademokratia on tärkeä osa työntekijän hyvinvointia. Kun työpaikkademokratia toimii, pääsee työntekijä vaikuttamaan työpaikkaansa ja sen ilmapiiriin, eikä koe itseään vain antavana osapuolena.

Valtionyhtiöiden yksityistämiselle ja julkisten palveluiden kilpailuttamiselle on laitettava piste. Yksityistäminen ja kilpailuttaminen heikentävät työntekijöiden asemaa ja laskevat palveluiden tasoa. Yksityistämisen ja kilpailuttamisen sijaan huomio tulisi kohdistaa valtionyhtiöiden toiminnan demokratisointiin ja julkisten palvelujen saatavuuden ja laadun parantamiseen.

3.5 Ay-liikeen asema Suomessa

Työntekijöiden oikeuksista ja mahdollisuuksista huolehtivat edelleen parhaiten ammattiliitot. Jotta ammattiyhdistysliike voisi toimia työntekijöiden tehokkaana edunvalvojana, on sen löydettävä uusia toimintamalleja ja muutettava järjestörakennettaan demokraattisemmaksi.

Ammattiyhdistysliikkeen on vastattava muuttuvan työelämän haasteisiin. Ammattiyhdistysliike ei saa ajaa etuja vain niille, jotka jo ovat liiton jäseniä ja täysipäiväisessä ja jatkuvassa työsuhteessa. Yleissitovuutta pitää vahvistaa ja jatkuvasti yleistyvät pätkä-, osa-aika- ja vuokratyöläiset tulee myös saada mukaan ammattiliittotoimintaan. Ammattiliittojen haasteena on saada maahanmuuttajat toimintansa piiriin sekä vahvistaa naisvaltaisten ja heikosti palkattujen alojen ammattiliittojen toimintaa. Tavoitteena on tulevaisuudessa vahvempi ja demokraattisempi ammattiyhdistysliike.

Suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen perustana on kolmikantainen sopimusmalli. Tätä mallia ei saa romuttaa, vaan yhteistyötä työmarkkinajärjestöjen ja maan hallituksen välillä on tavoiteltava. On edistettävä sellaista toimintaa, joka vahvistaa työntekijöiden järjestäytymistä sekä työehtosopimusten yleissitovuutta.

Kansainvälisen edunvalvonnan mahdollisuuksia on kehitettävä työvoiman ylikansallisen polkumyynnin kitkemiseksi. Kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen pitää olla vahva voima ja vastapuoli monikansallisille suuryrityksille. Työläisten oikeuksien puolesta pitää taistella maailmanlaajuisesti. Kehitysmaiden vapaakauppa-alueilla hikipajoissa nälkäpalkoilla työtätekevien oikeuksien puolustaminen on myös suomalaisen työläisen etu.

Nuoria tulee kannustaa toimimaan ammattiyhdistysliikkeessä ja vaikuttamaan oman alansa työmarkkinapolitiikkaan. Nuorten kouluttaminen luottamusmies- ja työsuojeluvaltuutetun tehtäviin on tärkeää, jotta tämä toiminta jatkuisi työpaikoilla. Myös vaikutusmahdollisuuksista ja oikeuksista tiedottaminen on tärkeää.

4. HYVINVOINTI JA PALVELUT

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustuu siihen, että kaikki ihmiset nauttivat samoista palveluista, ja kaikki ihmiset rahoittavat niitä veroillaan. Pohjoismaisen järjestelmän avulla Suomi nousi köyhyydestä vauraaksi ja tasa-arvoiseksi maaksi, jossa palvelut olivat paitsi laadukkaita, myös tehokkaasti ja taloudellisesti järjestettyjä. 90-luvulta alkaen Suomessa kuitenkin siirryttiin kohti yksilökeskeistä järjestelmää jossa kukin joutuu tulemaan toimeen omillaan. Verotusta on kevennetty etenkin varakkaiden ihmisten osalta, ja julkiset palvelut ovat heikentyneet yksityispalveluiden kustannuksella. Valtion on taattava kunnille riittävät resurssit julkisten palveluiden laadukkaaseen ja riittävään järjestelyyn. Verotuksen progressiota on lisättävä tuntuvasti.

4.1 Peruskoulu luo tasa-arvon pohjan

Kaikille maksuton ja laadukas koulutus on tasa-arvoisen yhteiskunnan perusta. Kaikki rakentuu yhteisen ja yhtäläisen peruskoulun päälle. Suomeen 70-luvulla luotu peruskoulujärjestelmä on ollut yksi merkittävimmistä yhteiskuntaa tasa-arvoistavista tekijöistä. Vasemmiston suurimpiin saavutuksiin kuuluva peruskoulujärjestelmä on monissa tutkimuksissa todettu maailman parhaaksi.

On nähtävissä, että koulut alkavat jakaantua yhä enemmän hyviin ja huonoihin kouluihin. Lähikoulu ei ole enää lähtökohtainen valinta lapsen kouluksi, vaan vanhemmat hakevat jotain parempaa mahdollisuuksien markkinoilta. Myös monet opettajat haluavat töihin vain hyviin kouluihin. Jo peruskoulutasolla on luotu koulutusmarkkinat, joilla kaupitellaan kouluja opetuksellisten painotusten ja valinnaisuuden nimissä.

Kaavoituspolitiikka on taantunut tasolle jolla se oli ennen hyvinvointivaltion rakentamista. Kun uudet asuinalueet kaavoitetaan pelkästään yhdenlaisen väestöryhmän tarpeisiin, johtaa se myös koulujen ja muiden palveluiden eriarvoistumiseen. Valtion on varmistettava, että kuntien rahoitus jakautuu tasapuolisesti kaikille kouluille.

Peruskoulua pitää kehittää kaikkien yhteisenä kouluna, jossa opitaan yhdessä samoja taitoja alueelliset erityistarpeet huomioiden. Lapset pitää ottaa mukaan koulua koskevaan päätöksentekoon jo pienestä pitäen vahvistamalla kouludemokratiaa.

Koulutuksen tasa-arvoisuus ei saa tarkoittaa tasapäistämistä. Joustavuutta on lisättävä ja pystyttävä tarjoamaan kaikille tasoistaan opetusta mahdollisen syrjäytymisen tai passivoitumisen ehkäisemiseksi. Resursseja on lisättävä niin, ettei jo peruskoulussa olisi vaarana syrjäytyä. Ratkaisu lahjakkaiden tai syrjäytymisvaarassa olevien ongelmille ei ole tasoryhmiin perustuva järjestelmä, vaan ryhmäkokojen pienentäminen, jolloin opettajilla on aikaa yksilölliseen opetukseen.

Peruskoulussa ei pidä kilpailla, eikä opetella vain tietoja ja taitoja. Peruskoulussa pitää opetella myös erilaisten ihmisten huomioimista ja yhdessä tekemistä. Peruskoulun asemaa pitää vahvistaa koko lähiyhteisön, kaupunginosan tai kylän, yhteistoiminnan moottorina. Koulurakennuksen tilojen ja kouluyhteisön pitää olla oman kotialueensa hyvän yhteishengen keskuksia. Koulunjälkeistä iltapäiväkerhotoimintaa on kehitettävä lasten ehdoilla ja heidän tarpeensa huomioon ottaen. Iltapäiväkerhotoimintaan osallistuminen on jokaisen alakoululaisen subjektiivinen oikeus. Erityisopetukseen tulee lisätä varoja ja koulukuraattorien, psykologien sekä kouluavustajien määrän tulee vastata tarpeita.

Peruskoulun opetussisällöissä on uudistamisen varaa. Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen järjestäminen ei kuulu kouluille, vaan uskonnosta vastaavalle instituutiolle eli kirkolle. Kukin uskonnollinen yhteisö huolehtikoon itse jäsentensä uskonnollisesta kasvatuksesta. Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen sijaan peruskouluissa tulisi opettaa kaikille yhteistä katsomusainetta. Niin kouluihin kuin opettajankoulutukseenkin on saatava tasa-arvo- ja rauhankasvatusta, ja yhteiskuntaopin opetussisältöä on monipuolistettava ja kehitettävä kansalaisvaikuttamiseen kannustavaksi.

Opetussisältöä ei saa kehittää valinnaisaineiden määrän kustannuksella, eikä opetus saa rajautua niin sanottuihin koviin oppiaineisiin. Riittävän taide- ja harrastusaineiden opetuksen takaamisella parannetaan oppilaiden opiskelumotivaatiota ja koulussa jaksamista.

4.2 Yhdeksän vuotta peruskoulua ei riitä

Yhdeksänvuotinen peruskoulu luo lapsille sivistyksen pohjan. Se ei kuitenkaan enää riitä antamaan valmiuksia toimia yhä nopeammin muuttuvassa työelämässä ja yhteiskunnassa. Opintonsa peruskoulun jälkeen lopettavat ja ilman jatko-opiskelupaikkaa jäävät ovat kaikkein suurimmassa vaarassa syrjäytyä. Yhteiskunnan on huolehdittava siitä, että kukaan ei putoa koulumaailman ja yhteiskunnan reunoille tai ulkopuolelle yhdeksänvuotisen peruskoulun jälkeen.

Oppivelvollisuutta on Suomessa laajennettava käsittämään peruskoulun lisäksi opinnot lukiossa, ammatillisessa oppilaitoksessa tai oppisopimuskoulutuksessa. Toisen asteen koulutuksessa on turvattava opiskelijoille opintotuki vanhempien tuloista riippumatta lapsilisien loppumisesta lähtien.

Ammatillisen koulutuksen arvostusta on lisättävä ja oppisopimuskoulutusta kehitettävä. Oppisopimuskoulutusta pitää suunnata voimallisesti erityisesti nuorille ja ammatillista koulutusta vailla oleville. Oppisopimuskoulutuksen tarkoituksen pitää olla ammatillisen peruskoulutuksen antaminen. Järjestelmä ei saa olla vain yritysten täydennyskoulutuksen uusi väylä. Lukio- ja ammattiopintojen yhdistämistä on helpotettava.

4.3 Koulutuksen maksuttomuus, akateeminen vapaus ja opiskelijademokratia on turvattava

Suomalaisen yhteiskunnan yksi keskeisistä kilpailuvalteista ovat laajat ja monipuoliset ainekokonaisuuksia ennakkoluulottomasti yhdistävät tutkinnot. Oppialoja ei pidä yhdistää keinotekoisesti taloudellisten päämäärien nimissä, ja etenkin taidekorkeakoulujen itsenäistä asemaa on korostettava. Suomalaisen koulutusjärjestelmän on mahdollistettava jokaiselle elinikäisen oppimisen polku. Yliopistoissa ei pidä tähdätä kapeisiin ja nopeisiin putkitutkintoihin, akateeminen vapaus on itseisarvo. Ammattikorkeakoulun tulee valmentaa edelleen työelämän asiantuntijatehtäviin niin, että vapaasti valinnaisia aineita on kaikille tasapuolisesti ja monipuolisesti tarjolla.

Korkeakouluilla pitää säilyttää hallinnollinen itsenäisyys ja niiden päätehtävien tulee edelleen olla opetus ja tutkimus, ammattikorkeakouluilla lisäksi aluekehitystyö. Tulosajattelu ja markkinavoimat eivät saa ohjata korkeakoulujen päätehtäviä.

Opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrää on lisättävä ja perusteettomista pätkätöistä yliopistoilla on luovuttava. Projektirahoitukseen pitää olla yliopistojen ja korkeakoulujen rahoitusta täydentävää, ei niiden perusrahoitusta korvaavaa.

Opinto-oikeuden rajoittaminen on väärä keino opintoaikojen lyhentämiseen. Opintosetelien tai muiden voucher-järjestelmien käyttöönotto tarkoittaisi lukukausimaksujen tuomista suomalaiseen korkeakoulumaailmaan. Opiskelun maksuttomuudesta sekä suomalaisille että ulkomaalaisille opiskelijoille on pidettävä tiukasti kiinni ja opintoaikojen rajaukset on poistettava. Maksuton koulutus on ehdoton edellytys koulutuksen tasa-arvoisuudelle.

Opintoaikoja saadaan lyhennettyä parantamalla opiskelijoiden sosiaalista asemaa ja panostamalla opintojen ohjaukseen ja korkeakoulujen perusrahoitukseen. On myös löydettävä keinoja nuorten saamiseksi nopeammin sisään korkeakouluihin. Työmarkkinaetuuden vuoksi kouluun hakeutuminen, toisin sanoen pakkohaku ammattikorkeakouluihin ei kuitenkaan ole yksi näistä keinoista. Pakkohaku tulee poistaa. Lukio- ja toisen asteen ammatillisille opiskelijoille sekä korkeakouluopiskelijoille tulee turvata maksuton terveydenhuolto sekä opiskelu, että kotipaikkakunnalla.

Ammattikorkeakoulujen ja yliopiston perusrahoituksen turvaaminen on tärkeää. Perusrahoituksen tulee perustua muuhunkin kuin suoritettujen tutkintojen määrään. Yliopistoissa luentojen ja pienryhmäopetuksen määrää on lisättävä kirjatenttien asemasta ja korkeakoulujen kirjastoihin on saatava lisää kirjoja. Erityisen tärkeää on turvata vapaan tutkimuksen rahoitus. Yritysmaailman tunkeutuminen yliopistoihin on pidettävä aisoissa ja tutkimuksen avoimuus ja puolueettomuus tulee turvata. Ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja kehitystyön tulee palvella aluekehittämistä laajemmin kohdistamalla hankkeita myös voittoa tavoittelemattomien yhdistysten ja kansalaisjärjestöjen kehittämiseen.

Ammattikorkeakouluja pitää kehittää ja niiden asema yhteiskunnassa vakiinnuttaa. Sen lisäksi että ammattikorkeakouluissa opetus ja tutkimus painottuvat käytäntöön, on niiden oltava myös yleissivistäviä. Pitää luoda malleja, joiden avulla yliopistot ja ammattikorkeakoulut voivat tehdä molempia hyödyttävää yhteistyötä, sen sijaan että mustasukkaisesti valvotaan omaa toimintakenttää.

Ammattikorkeakouluja pitää kehittää duaalimallin pohjalta ottaen huomioon koko Suomen korkeakoulutus kokonaisuutena. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen harjoittama yhteistyö rakenteellisen kehittämisen osalta ei saa vaarantaa tutkintojen sisäistä erilaisuutta. Ammatillisen korkeakoulutuksen aseman vakiinnuttamiseksi ylemmät ammattikorkeakoulututkinnot täytyy saada kaikille koulutusaloille.

Opiskelijoiden taloudellinen syrjiminen on lopetettava ja toimeentulo sekä asuminen turvattava ympäri vuoden. Opintorahan ja asumislisän on vastattava tasa-arvoisesti muita sosiaaliturvan muotoja, koska riittävän korkea opintoraha takaa tasa-arvoiset opiskelumahdollisuudet kaikille vanhempien varallisuudesta riippumatta. Eri ryhmät, kuten kuntoutuksessa olevat, aikuisopiskelijat ja sairauspäivärahalla opiskelevat täytyy saada saman toimeentulomuodon piiriin. Opiskelijan tulee tulla toimeen ilman opintolainaa tai työssäkäyntiä.

Opiskelijoiden oikeusturvaa oppilaitoksissa on parannettava esimerkiksi kehittämällä nimetöntä tenttimistä ja luottamuksellista oikeusapuneuvontaa.

Lisäksi opiskelijan oikeusturvaa varmistavissa ylioppilaskunnissa ja oppilaskunnissa tulee olla automaatiojäsenyys, jotta aito opiskelijademokratia toteutuu. Lukioiden ja toisen asteen oppilaitosten tulee tukea oppilaskuntatoimintaa. Korkeakoulujen on varmistettava opiskelijaedustus jokaisella päättävällä tasolla.

Toisen asteen opintoihin sisältyvät kustannukset kuten kirja- ja aineistokulut synnyttävät opiskelua haittaavan piilokynnyksen. Toisen asteen opintojen tulee jatkossa olla oppilaille oikeasti maksuttomia.

4.4 Laadukas terveydenhoito kuuluu kaikille

Julkinen terveydenhoito on yksi hyvinvointivaltion peruspilareista. Terveydenhoidon tulee olla kaikille yhtäläinen ja se on rahoitettava julkisin varoin. Kuntien ja valtion on järjestettävä julkinen terveydenhoito ja terveydenhoidon tulee säilyä kilpailuttamispakon ulkopuolella. Koko maassa on tarjottava riittävät terveydenhoitopalvelut kaikille inhimillisessä ajassa.

Terveydenhoitopalveluiden yksityistäminen ei ole ratkaisu terveydenhuollon ongelmiin. Yksityiset terveyspalveluiden tuottajat murentavat julkista terveydenhoitoa, koska yksityisellä sektorilla toimivat lääkärit ja hoitajat ovat poissa julkisen sektorin palveluksesta. Lisäksi on pidettävä mielessä, että yksityiset palveluntarjoajat ovat yrityksiä, joiden tavoitteena on voiton tuottaminen. Yksityiset palveluiden tarjoajat tekevät tuottoisia ja helppoja hoitotoimenpiteitä ja jättävät julkiselle sektorille vaikeat ja pitkäaikaista hoitoa vaativat toimenpiteet.

Suomalainen terveydenhoito on maailman tehokkaimpia. Tehokkuus syntyy osaksi hoitohenkilökunnan kustannuksella, liian suurena työmääränä ja pieninä palkkoina. Monissa sairaanhoitopiireissä hoitajien työt tuotetaan pätkä- ja silpputöinä. Sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden perusteettomat määräaikaiset työsuhteet on vakinaistettava ja palkkoja on nostettava. Sekä lääkäreitä että hoitajia on koulutettava lisää. Heidän asemaansa pitää parantaa tekemällä julkisesta sektorista joustavampi työnantaja.

Mielenterveysongelmat ovat yhä lisääntyvä ongelma suomalaisessa yhteiskunnassa, ja mielenterveyslääkkeitä käytetään hälyttävän paljon. Mielenterveysongelmien hoidossa pääpaino tulisi olla terapeuttisessa hoidossa, jota lääkkeet tukevat, ei toisin päin. Mielenterveyspalveluiden resursseja on lisättävä ja ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön on panostettava. Mielialalääkkeet ja muut pitkäaikaisesti käytettävät psyykelääkkeet on saatava valtion erityiskorvattavien lääkkeiden piiriin. Tiedotusta mielenterveysongelmista tulisi lisätä. Puutteellinen tieto pitkittää monien kohdalla hoitoon hakeutumista sekä luo ja ylläpitää ennakkoluuloja mielenterveyspotilaita kohtaan.

Lasten ja nuorten kaikkiin terveydellisiin ongelmiin on saatava hoitoa ja tutkimusta viipymättä. Lasten ja nuorten syrjäytymisvaaran estämiseen tulee panostaa enemmän ja korostaa ennaltaehkäisevää hoitoa. Nuorten mielenterveydelliset ongelmat ovat lisääntyneet yhä kilpailuhenkisemmässä yhteiskunnassa. Erityisesti lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin on saatava lisää resursseja. Mielenterveyspalveluihin ei saa olla jonoja.

4.5 Jokaisella on oikeus kulttuuriin ja tietoon

Kulttuuriin pitää panostaa taloudellisista suhdanteista riippumatta. Vahva kulttuurielämä ja kaikki ihmisryhmät tavoittava sivistys on demokratian ja kansalaisyhteiskunnan toteutumisen perusedellytyksiä. Erityisen arvokas on kirjastolaitos. Kirjastot pitää säilyttää maksuttomina. Sivukirjastoja ei saa lakkauttaa ja kirjastoautojen määrää on lisättävä niin, että jokaisella on kirjasto kohtuullisen matkan päässä. Jokaisella on oltava mahdollisuus tiedonhankintaan, lukemiseen sekä Internetin ja muun elektronisen median käyttöön kirjaston kaltaisessa vapaassa julkisessa tilassa.

Myös pieni on kaunista kulttuurielämässä. Ihmisten omaehtoista kulttuuritoimintaa on tuettava. Lukuisat eri mahdollisuudet kulttuuri-, urheilu- ja muissa vapaa-ajan harrastuksissa tuovat sisältöä ihmisen elämään. Taiteen ja kulttuurin harrastajille on taattava riittävästi harrastustiloja sekä erilaisten kulttuuritapahtumien ja -palveluiden lippujen hinnat on pidettävä riittävän edullisina, jotta jokaisella on mahdollisuus nauttia niistä. Kulttuuria ei synny ilman kulttuurintekijöitä. Siksi taiteilijoille ja kulttuurityöläisille on taattava riittävä toimeentulo ja sosiaaliturva. Myös apurahojen myöntämisperusteisiin on luotava yhteismitalliset säännöt, jotta ihmissuhteet ja niin sanotut hyvä veli -verkostot eivät määritä avustusten saantimahdollisuutta.

Kulttuurin monimuotoisuus on rikkaus. Kulttuuria ei pidä antaa vain markkinavoimien haltuun. Markkinat luovat massakulttuuria, jonka alle erilaiset alakulttuurit ja alueelliset kulttuuriset erityispiirteet hautautuvat. Epäkaupallisuudelle on oltava tilaa kulttuurielämässä. Taide kuuluu kaikille ja kaikkialle. Esimerkiksi katutaiteelle ja graffiteille on taattava hyväksytty asema muiden taidemuotojen joukossa, ja niille on oltava kaupungeissa laillista tilaa.

Yleisradion rooli epäkaupallisen kulttuurin tuottajana ja tarjoajana on turvattava myös jatkossa ja Yleisradiota on kehitettävä kaikenikäisten kulttuurilaitoksena. Ohjelmatarjonta ei saa perustua pelkille katsojaluvuille. Kaupalliset kanavat pitää velvoittaa maksamaan riittävät toimilupamaksut, jotta laadukas, kotimainen ohjelmatuotanto voidaan turvata myös jatkossa. Lisäksi televisiolupamaksuista pitää luopua, ja siirtyä rahoittamaan Yleisradion toimintaa verovaroin, yli hallituskauden menevillä ratkaisuilla, jotka eivät vaaranna Yleisradion rahoitusta ja puolueettomuutta.

Ihmiskunnan yhteisen kulttuuriperimän tulee olla kaikkien saatavilla ja rikastettavana. Tieto tai kulttuuri eivät ole asioita, joita jonkun pitäisi voida omistaa.

Tiedon omistamisen taloudellisessa merkityksessä eli tiedon käytön ja rikastamisen estämisen ei tulisi olla sallittua kuin lyhyitä aikoja ja erityisistä syistä. Omistusoikeuksia tietoon tai kulttuuriteokseen ei tulisi missään vaiheessa antaa yrityksille vaan korkeintaan taiteilijoille tai tiedon tuottajille, ja heillekin rajoitetusti. Omistusoikeuden ei tulisi missään vaiheessa estää sitä, että tietoa ja kulttuuria hyödynnetään ja viedään eteenpäin. Taiteilijoiden ja tieteentekijöiden toimeentulo tulee turvata ensisijaisesti muilla keinoin, esimerkiksi taiteilijapalkalla, kuin heidän omistusoikeuttaan vahvistamalla. Tekijänoikeuslakia on muutettava huomattavasti kuluttajaystävällisempään suuntaan.

Kulttuurin tulee olla kaikkien ihmisten saatavilla teattereissa, museoissa ja kirjastoissa. Tietotekniikka ja teosten digitaalisuus tekee levittämisestä ja kopioinnista tehokkaampaa ja halvempaa. Tekosyynä vahvoille tekijänoikeuksille käytetään sitä, että yritysten tulee saada monopolisuojaa keksinnöilleen. Käytännön ongelmana kuitenkin on, että suoja estää teosten vapaan käytön. Niin sanotut immateriaalioikeudet ja koko inhimillinen kulttuuri nähdään taloudelle alisteisena, ei rinnakkaisena järjestelmänä.

Tällä hetkellä julkiselle sektorille hankitaan pääsääntöisesti suljettuja ohjelmistoja. Valtion käyttämien ohjelmistojen tulee kuitenkin olla lähtökohtaisesti avoimia. On kestämätöntä, että koulut ja muut julkisen sektorin laitokset sitouttavat ihmiset jo varhaisessa vaiheessa suuryritysten käyttöjärjestelmien ja ohjelmien käyttäjiksi.

4.6 Perheiden köyhyys on poistettava

Suurimmassa osassa suomalaisista perheistä eletään taloudellisesti kohtuullisen turvattua elämää. Kasvava joukko perheitä elää kuitenkin köyhyydessä. Erityisesti nuorten, opiskelijoiden, yksinhuoltajien ja työttömien perheet elävät taloudellisesti tiukassa tilanteessa. Lapsiperheet tarvitsevat toimivien ja laadukkaiden palveluiden lisäksi taloudellista tukea.

Lapsilisien on tulevaisuudessakin tasattava kuluja lapsiperheiden ja lapsettomien välillä. Lapsi- ja perhepolitiikkaa pitää katsoa kokonaisuutena ja painotuksen tulee olla pienituloisempien perheiden tukemisessa. Lapsilisistä tulee tehdä ns. etuoikeutettu tulo, eli niitä ei tule ottaa huomioon toimeentulotukea vähentävänä tulona.

4.7 Päivähoitovaihtoehtoja ja esiopetusta kehitettävä

Lapset tarvitsevat hoivaa, turvallista ympäristöä sekä sosiaalisia kontakteja. Pientä lasta tulee hoitaa kodinomaisessa ympäristössä. Laadukkaaseen kunnalliseen päivähoitojärjestelmään panostaminen on keskeistä lasten kannalta. Päivähoito pitää säilyttää subjektiivisena oikeutena kaikille lapsille vanhempien elämäntilanteesta riippumatta.

Kunnallisen päivähoidon taso ei saa enää laskea kuntien säästötoimien vuoksi. Kunnollisen päivähoidon järjestäminen on myös tasa-arvokysymys. Molemmille vanhemmille pitää taata mahdollisuus käydä halutessaan töissä. Päivähoidon eri muodoissa tulee paremmin ottaa huomioon osa-aika- ja pätkätyöläiset, opiskelevat sekä epäsäännöllisinä työaikoina työskentelevät vanhemmat.

Iltapäivähoidon sekä aamupäivähoidon puute on aiheuttanut ongelmia varsinkin pienten koululaisten perheille. Ilta- ja aamupäivähoidon tulee olla maksutonta, ja vastuu sen järjestämisestä tulee olla kunnalla. Kuntien pitää kantaa ilta- ja aamupäivähoidosta kokonaisvastuu ja maksuton ilta- ja aamupäivähoito pitää laajentaa kaikkien lasten saataville.

4.8 Tasa-arvoisempaa perhepolitiikkaa

Perinteinen isä, äiti ja lapset -perhemalli on muuttumassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tänä päivänä on paljon uusperheitä, joissa elää lapsia useammasta liitosta, yksinhuoltajaperheitä ja samaa sukupuolta olevien vanhempien muodostamia sekä muita sateenkaariperheitä. Lapsi- ja perhepolitiikan pitää pystyä vastaamaan erilaisten perheiden tarpeisiin.

Suomessa molempien vanhempien kokopäiväinen ansiotyö on tavallista. Nuoret naiset joutuvat kuitenkin useammin pätkätyöläisiksi, koska työnantajat pelkäävät heidän jäävän äitiysvapaalle vakituisen työpaikan saatuaan. Yhteiskunnan on turvattava, että nainen voi saada lapsen ilman pelkoa työttömyydestä tai pätkätyöputken päättymisestä. Kustannukset tulee verotuksella jakaa kaikkien työnantajien kesken niin, ettei työnantajalle tule ylimääräisiä rasitteita äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalle jäävästä työntekijälle.

Isän asemaa on vahvistettava. Isällä tulee olla yhtäläinen mahdollisuus lapsen kotihoitoon myös perinteisellä äitiysloma-ajalla. Lapsen ensihoitaja voi olla myös isä. Vanhempainvapaasta on tehtävä entistä houkuttelevampi vaihtoehto myös isille. Vanhempainloma on voitava pitää myös puolipäiväisenä tai vuoroviikkoina, mikä edistää vanhempien mahdollisuutta osallistua yhtäaikaisesti sekä työelämään että lapsen kotihoitoon. Äitiysloman ensimmäisten kuukausien palkallisuus tulee laajentaa koskemaan kaikkien alojen työntekijöitä.

Huoltajuuskiistoissa isien asema on yleensä pelkästään sukupuoleen pohjaavista ennakkoluuloista johtuen heikko. Huoltajuus ja elatuspäätökset tulee tehdä perustuen huoltajan kykyyn taata lapselle turvallinen ja luotettava kasvuympäristö.

Samaa sukupuolta oleville pareille tulee myöntää niin perheen sisäinen kuin ulkoinenkin adoptio-oikeus. Samaa sukupuolta olevilla pareilla on myös muilta osin oltava samat oikeudet ja velvollisuudet kuin heteropareilla.

Yksinhuoltajaperheiden tulotaso on selvästi perheiden keskimääräistä tulotasoa alhaisempi. Yksinhuoltajat ovat myös yleisemmin työttöminä. Yhtenä syynä tähän ovat työnantajien asenteet, mutta päivähoidon ja riittävän toimeentulon turvaaminen yksinhuoltajavanhemmille on olennaisin edellytys osallistua kodin ulkopuoliseen työhön.

Maahanmuuttajaperheiden sopeutumista Suomeen tulee edistää ja vanhempien työnsaamismahdollisuuksia parantaa koulutuksella ja mahdollisuudella opiskella suomen kieltä. Maahanmuuttajien lapsilla tulee olla oikeus saada myös oman äidinkielensä ja kulttuurinsa opetusta.

4.9 Kunnollinen asunto on jokaisen ihmisen perusoikeus

Asuntotuotantoa ei saa jättää vain markkinoiden kontolle. Valtion ja kuntien pitää olla voimakkaita sosiaalisen asuntotuotannon toteuttajia. Varsinkin suurten kaupunkien nuoret ikäpolvet kärsivät valtion tuen vähentämisestä.

Asuntopolitiikassa pitää huomioida myös erityisryhmät. Asunnottomuus on poistettava. On luotava nykyistä tehokkaampi säännöstö, joka hillitsee vuokranvälityspalkkioita sekä takuuvuokria. Asuntopolitiikan on tuettava tasapuolisesti kaikkia asumismuotoja.

Asuntopulan kasvaessa myös toimeentulotukeen ja muihin sosiaalimenoihin kohdistuu enemmän paineita. Jotta sosiaalimenojen kasvulta vältyttäisiin, on tuotettava kohtuuhintaisia asuntoja. Kohtuuhintaisten asuntojen puute johtaa myös asumisahtauden lisääntymiseen. Asuntotuotannon turvaaminen on yhteinen päämäärä; valtiolla, kunnilla, kuin myös yksityisellä sektorilla on oltava oma osansa vastuusta.

Asuntojen rahoituksen ja tuotannon lisäksi on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota yhdyskuntasuunnitteluun. Uusista asuinalueista pitää rakentaa sosiaalisesti monipuolisia. Kaupunginosissa erityyppiset asuintalot ja asumismuodot tulee sijoittaa lomittain. Näin vältetään asuinympäristön yksipuolistuminen ja asuinalueiden jakautuminen varallisuuden mukaan eri ryhmiin.

Kasvukeskuksissa on törmätty ongelmiin, kun uusia asumisalueita on luotu liian irralleen muusta kaupungista palvelujen kehittämisen ja joukkoliikenneyhteyksien jäädessä pahasti jälkeen. Kaikki uudet asuinalueet pitää rakentaa niin, että joukkoliikenne on kätevä ja ensisijainen liikkumismuoto. Julkisen liikenteen käyttöön on kannustettava jo yleisen kaupunkiviihtyvyydenkin vuoksi.

5. KANSAINVÄLINEN SOLIDAARISUUS JA TURVALLISUUSPOLITIIKKA

Kansainvälinen solidaarisuus kuului olennaisesti toisen vasemmiston arvopohjaan. Se kuitenkin hukkui välillä kansallisten etujen alle. Kolmannen vasemmiston suurin haaste on nostaa rajat ylittävä vastavoima globaalille kapitalismille. Heikomman puolustaminen on paitsi oikein, myös kaikkien yhteinen etu. Solidaarisuus ei ole sääliä tai armopaloja, vaan todellista tasa-arvoa ja keskinäistä kunnioitusta.

5.1 Kehitysmaiden hyväksikäyttö lopetettava

Sekä kehitysmaat, että teollisesti kovaa vauhtia kehittyvät maat kamppailevat suurpääoman riiston ikeessä. Rikkaissa maissa tällaiset sanat voivat olla historiaan kuuluvaa retoriikkaa, mutta köyhissä maissa ne ovat jokapäiväistä todellisuutta. Rikkaiden maiden ihmiset ovat turtuneet ja kylmettäneet itsensä kehitysmaiden ongelmille.

Samaan aikaan, kun ruoka ei riitä kehitysmaissa, tuodaan niistä meille plantaasiviljeltyjä elintarvikkeita ja nautintoaineita, raaka-aineita sekä halpatuotettuja hyödykkeitä. Maiden tuotanto on yksipuolista ja tätä kautta täysin riippuvainen markkinoista.

Vastineeksi elintasomme pönkittämisestä köyhien maiden markkinoille työnnetään teollistuneiden maiden tuotteita, joiden kanssa näiden maiden oma teollisuus ei kykene kilpailemaan eikä siten kehittymään. Jo valmiiksi köyhiin maihin viedään aseita sotiin, joissa usein toisena osapuolena on entisten siirtomaaisäntien itsensä valtaan nostamat diktaattorit. Asevientiin diktaattoreille, sissiliikkeille tai sotaa käyviin maihin pitää asettaa tiukat kansainväliset esteet.

Kehitysmaita on tuettava pyrkimyksissään itsenäistyä taloudellisesti ja toimia niiden tilanteisiin parhaiten sopivilla keinoilla. Rikkaat maat ovat rakentaneet paljon vauraudestaan kehitysmaiden riiston varaan. Nyt on takaisinmaksun aika. Köyhimpien kehitysmaiden velat pitää mitätöidä kokonaisuudessaan. Usein velat ovatkin syntyneet velan antajan tarpeista, eivätkä ne ole hyödyttäneet kohdemaan väestöä. Nämä ns. illegitiimit velat tulee välittömästi mitätöidä riippumatta velallisen tilanteesta, eikä niitä saa laskea mukaan kehitysapuun.

Velkojen anteeksianto ei suistaisi rikkaita länsimaita taloudelliseen ahdinkoon, mutta tarjoaisi kehitysmaille mahdollisuuden nousta jaloilleen. Kehitysmaille pitää antaa mahdollisuus aloittaa edes jotakuinkin puhtaalta pöydältä. Velkojen mitätöintiin ei saa sisältyä taloudellisia ehtoja, kuten julkisten palvelujen yksityistämistä. Kehitysmaita on myös kannustettava kehittymään sosiaalisesti ja demokraattisesti.

Yksin velkojen mitätöinti ei kuitenkaan ratkaise kehitysmaiden ongelmia. Oleellista on reilujen pelisääntöjen luominen maailmankauppaan. Rikkaiden maiden tariffi- ja tullipolitiikka ehkäisee osaltaan kehitysmaiden talouden omavaraistumista ja sosiaalista kehitystä. Halpatuotantomaiden teollisuutta vastaan suunnatut suojatullit pyrkivät turvaamaan korkeamman kustannustason maiden teollisuuden kilpailukyvyn joka on heikompi johtuen korkeista työvoimakustannuksista.

Kauppapolitiikan pitää tapahtua ihmisten, ei suuryritysten ehdoilla. YK:n ihmisoikeus- ja ympäristösopimusten pitää aina mennä taloudellisten sopimusten edelle. Kansainvälisten talousyhteisöjen ajama globaali kapitalismi ei helpota kehitysmaiden ihmisten elinoloja, vaan pahentaa niitä entisestään. Talouden ehdoilla tapahtuva globalisaatio on käännettävä ihmisten ja luonnon ehdoilla tapahtuvaksi.

Globaalit suuryritykset käyttävät kehitysmaiden työntekijöitä hyväkseen vapaakauppa-alueiden hikipajoissa, joissa ei makseta toimeentulon takaavaa palkkaa eikä työläisten oikeuksia kunnioiteta. Halpatuotetut hyödykkeet, joilla kehitysmaat hankkivat tarvitsemaansa ulkomaista valuuttaa, ovat halpoja sietämättömien työolojen, lapsityövoiman käytön, matalan palkkatason ja olemattoman sosiaaliturvan takia. Suomen tulee EU:n ja YK:n tasolla pyrkiä luomaan minimitasoja ympäristönsuojelulle, verotukselle ja työntekijöiden sosiaalisille oloille.

5.2 Avun on mentävä kansalle

Kehitysmaissa yksi olennaisimmista kysymyksistä on alkuperäiskansojen oikeudet omiin luonnonvaroihinsa. Kehitysmaissa omaisuus on jakautunut monin verroin epätasaisemmin kuin teollisuusmaissa ja monissa tapauksissa omistussuhteet ovat suoraa perintöä valkoisten siirtomaaisäntien ajalta. Sekä poliittinen että taloudellinen demokratiavaje on tyypillistä kehitysmaille ja kehittyville maille. Globaalit yritykset toimivat useissa maissa tosiasiallisina hallitsijoina valtaapitävien avulla.

Kehitysmaiden saama kehitysapu jättää paljon toivomisen varaa. Uusliberalistisen talousajattelun ehdoilla toteutetuista projekteista suurin osa on epäonnistunut. Monien maiden ja järjestöjen avulle asetetaan täysin asiaankuulumattomia ennakkoedellytyksiä, sekä taloudellisia että poliittisia. Vääristä lähtökohdista annettu apu usein vain pahentaa kehitysmaiden riippuvuutta avun antajasta.

Ensisijainen vastuu kehitysmaiden ihmisten asioiden parantamisesta pitää olla maailmanpolitiikalla, mutta myös länsimaiden kuluttajilla on oma osuutensa. Kehitysmaiden kansojen oikeuksia polkevien yritysten tuotteita pitää boikotoida. Esimerkiksi reilun kaupan tuotteita käyttämällä tuetaan taloudellisen tasa-arvon edistymistä köyhissä maissa. Pienetkin askeleet ovat tärkeitä pitkällä matkalla.

Pääomien vallan rajoittaminen on kaikkein tarpeellisinta juuri maailman köyhimmillä alueilla. Kehitysyhteistyömäärärahat on saatava nousemaan prosentin tavoiterajaan tai sen yli. Kehitysapua on annettava saajan ehdoilla. Tässä juuri kansalaisjärjestöjen kumppanuushankkeilla on avainrooli. Suurempi osuus kehitysyhteistyömäärärahoista on ohjattava kansalaisjärjestöjen kautta.

Maailmanlaajuisen ekologisesti kestävän ja solidaarisen kehityksen toteutuminen edellyttää paljon. Länsimaiden on kyettävä tinkimään omasta materiaalisesta elintasostaan. Maapallo ei voisi koskaan kestää sitä, että kehitysmaiden ja kehittyvien maiden päästöt kasvaisivat teollisuusmaiden nykyiselle tasolle. Teollisuusmaiden on vähennettävä omia päästöjään ja tuettava kehitysmaita kasvattamaan ekologisesti kestävää palveluihin ja informaatioon pohjaavaa hyvinvointia. Kehittyvissä maissa jyrkästi lisääntyvä saastuttava teollisuus ja autoistuminen on saatava kuriin, eikä meillä ole oikeutta vaatia sitä, ellemme itse muuta omia käytäntöjämme.

On tarpeellista luoda uusia määritelmiä hyvinvoinnille niin pohjoisessa kuin etelässäkin. Kehitysmaita ei saa ajatella vain globaalin kapitalismin raaka-aineiden lähteenä ja markkina-alueena, käyttötavarana jonka lisäarvo lankeaa rikkaan pohjoisen nautittavaksi.

5.3 Haasteena globalisaatio

Globalisaatiokehitys voi olla ihmisiä ja kulttuureita lähentävää. Se kuitenkin aiheuttaa myös suuria epäoikeudenmukaisuuksia. Ongelmana maailmassa on vallan epätasainen jakautuminen. Epäsuhta vallitsee rahan ja politiikan välillä. Suurten pääomien liikkeet ovat tulleet määrääviksi tekijöiksi kansallisvaltioiden sisäpolitiikassa ja valinnoissa. Investoinnit ja rahavirrat voivat manipuloida yksittäisen maan tai alueen vaihtoehdot minimiin ja horjuttaa kansantaloutta muutamassa päivässä pelkän huhun perusteella.

Poliittisten valintojen ja vaihtoehtojen mahdollisuudet ovat kutistuneet vähiin kansallisvaltioiden kilpaillessa investoinneista. Pääoma voi näin sanella ehtoja tulolleen johonkin maahan tai kaupunkiin. Varsinkaan heikot poliittiset järjestelmät ja kansantaloudet eivät kykene puolustamaan työntekijän oikeuksia ja luontoarvoja, sillä ne ovat riippuvaisia rahan tuomasta hyvinvoinnista. Uhkana on verokilpailu, jossa parhaan tarjouksen tehnyt voittaa. Pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle verokilpailuun mukaan lähteminen on kuolinisku.

Moderni teknologia on tuottanut monia viestintävälineitä, joiden avulla tieto kulkee maapallon puolelta toiselle viiveettä. On tapauksia, joissa viestintävälineet ovat auttaneet sorrettujen kansanryhmien taistelua enemmistöä vastaan. Kansanryhmät ovat tuottaneet tietoa tilanteesta maailman nähtäville, mikä on luonut painetta tilanteen korjaamiseksi. Toisaalta taloudellisessa ahdingossa elävät maat voivat jäädä yhä kauemmas hyvinvoinnista, kun niillä ei ole resursseja esimerkiksi informaatioteknologian hyväksikäyttöön. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee, jos suuren rahan eli suursijoittajien intressit toteutuvat ilman poliittisen päätöksenteon puuttumista asioiden kulkuun.

5.4 Demokraattinen päätöksenteko YK:n kautta

Nykyisin maailman asioihin vaikuttavat perustavasti sellaiset järjestöt kuten maailmankauppajärjestö WTO, kansainvälinen valuuttarahasto IMF, Maailmanpankki, taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD ja Pohjois-Atlantin sotilasliitto Nato. Myös johtavien teollisuusmaiden yhteenliittymä G-8 luo linjauksia kansainvälisiin poliittistaloudellisiin kysymyksiin. Nämä instituutiot ovat hyvin epädemokraattisesti johdettuja. Hyvinvoivien maiden taloudellinen ja strateginen etu suhteessa muuhun maailmaan on niissä parhaiten edustettu.

Kansainvälisten talousyhteisöjen pitää toimia demokraattisesti ja avoimesti. Globaalia vallan epäsuhtaa pystyttäisiin parhaiten korjaamaan siirtämällä talousjärjestöt YK:n alaisuuteen. YK on ainoa kansainvälinen foorumi, jossa maailmanpoliittisista asioista voidaan neuvotella ja päättää. YK:n päätöksentekorakennetta tulee korjata siten, että suurvaltojen johtavaa asemaa heikennetään ja pienten maiden painoarvoa nostetaan. Se lisäisi muiden maiden vaikutusmahdollisuuksia ja olisi motivoiva ja maailmaa yhteensitova tekijä kansainvälisessä yhteistyössä.

Tämän hetkinen tilanne, jossa Yhdysvallat korostaa hallitsemiensa järjestöjen kuten Naton, WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin asemaa, sekä hylkii YK:ta, on maailman valtatasapainon kannalta kestämätön. Yhdysvallat näyttää määrätietoisesti nakertaneen YK:n arvovaltaa omista valtapoliittisista lähtökohdistaan. On täysin tuomittavaa, että Yhdysvallat kaivaa maata kansainvälisten tuomioistuimien alta, esiintyen samalla maailmanpoliisina.

Demokraattisessa YK:ssa tulisi sopia kansainvälisesti sitovat sopimukset työntekijöiden oikeusturvasta, verotuksen vähimmäistasosta ja ympäristönormien loukkaamattomuudesta. YK:lle tulisi antaa valtuudet valvoa sopimusten täytäntöönpanoa.

YK:ssa tehdyt maapallon kattavat sopimukset vähentäisivät tuotanto-olosuhteiden polkumyyntiä. Paikallisalueiden vetovoimatekijöiksi muodostuisivat hyvä koulutustaso, turvallisuus, hyvä ympäristön tila sekä sijainti ja raaka-aine-esiintymät.

Kehitysmaiden tilannetta voisi parantaa tukemalla yritysten sijoittumista sinne aluetukien kaltaisilla kansainvälisillä tulonsiirtojärjestelyillä. Lisääntyvä taloudellinen hyvinvointi toisi paremman koulutustason sekä kehittäisi yhteiskunnan perusrakenteita.

YK:n voimavarojen ollessa nykyisellä jäsenmaksujärjestelmällä vähäiset, pitää ottaa käyttöön ylikansallisia veroja, kuten valuutanvaihtovero joka samalla estäisi haitallista valuuttakeinottelua. Ylikansallisten verojen tuloilla saataisiin YK:lle riittävät voimavarat paremman maailman luomiseksi.

Valuutanvaihtoveron, esimerkiksi Tobinin –veron, tarkoitus on tehdä valuuttakriiseihin johtava globaali valuuttakeinottelu kannattamattomaksi. Valuutanvaihtovero olisi niin alhainen, ettei se estä todellisia investointeja. Verolla kerättyä rahaa voisi edelleen käyttää kansainvälisten tuloerojen tasaamiseen, aivan kuten tehdään hyvinvointivaltioiden sisällä ja jossain määrin EU-maiden välillä.

Muutosta nykyiseen tilanteeseen on ajettava sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Vasemmistovoimien saaminen EU:n johtoon olisi tehokas muutoksen alku. On kuitenkin muistettava ylikansallisten päätöksentekorakenteiden ongelma, mikä on nähtävissä sekä YK:ssa että EU:ssa. Päätöksenteko helposti byrokratisoituu ja harvainvaltaistuu. Vinoutunut kehitys olisi estettävissä YK:n päätöksenteossa kansallisesti valittujen poliitikkojen roolin kasvattamisella myös kansainvälisellä neuvottelutasolla. Pysyvä ja kiinteä, neuvostoihin, komiteoihin ja komissioihin perustuva monimutkainen päätöksentekojärjestelmä on omiaan kehittämään instituution itsevaltaisuutta.

5.5 Euroopan unionista muutoksen veturi

Euroopan unioni on kaikkein tärkein Suomeen vaikuttava kansainvälinen rakenne. Suomi on sitoutunut hyvin pitkälle menevään yhteistyöhön unionin puitteissa. Joissakin asioissa EU on onnistunut parantamaan koko Euroopan ja myös Suomen toimintaa. Esimerkiksi ympäristöasioissa unioni on ollut paljon jäsenvaltioitaan edistyksellisempi.

Monissa asioissa Euroopan unioni estää jäsenvaltioitaan tekemästä vastuullisempaa ja sosiaalisempaa politiikkaa. Euroopan unioni on alun perin luotu kauppapoliittisista syistä, ja yhä vieläkin se toimii vahvasti uusliberalistisen talouspolitiikan etujen ajajana. Uusien jäsenmaiden liittyessä unioniin näyttää sosiaalisen Euroopan vaatimus siirtyneen entistä kauemmaksi.

Euroopan unioni on kuitenkin Suomen kannalta keskeisin rakenne, jonka avulla voidaan luoda rajat ylittäviä vähimmäistasoja työntekijöiden oikeuksille, palkoille, sosiaaliturvalle ja ympäristön suojeluun. Mikäli Euroopan unioni ottaa nykyistä edistyksellisemmän otteen kestävän kehityksen puolesta, on se riittävän iso toimija ulottamaan ajattelua myös omien rajojensa ulkopuolelle. Ilman kansainvälistä yhteistyötä hyvinvointivaltio on tuomittu häviämään globaalissa taloudessa ja verokilpailussa.

Tavoitteena on avoin, demokraattinen Euroopan unioni, joka toteuttaa ihmisoikeuksien kunnioittamisen, oikeusvaltion, rauhan, kestävän kehityksen, suvaitsevaisuuden sekä sukupolvien ja -puolten välisen tasavertaisuuden arvoja.

Suomella ei ole mitään syytä rynnätä etulinjassa erilaisiin EU:n koviin ytimiin, koskivatpa nämä sitten turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa tai talouspolitiikan yhtenäistämistä. EU:n markkinaehtoista ja militaristista syventymistä on vastustettava. Suomen tulee omaksua EU:ssa itsenäisempi linja ja kasvaa ulos mallioppilaan roolista.

EU:n laajentumista on tuettava ja uusia jäseniä on hyväksyttävä Euroopan unioniin. Kaiken laajentumisen perustana ja ehtona on kuitenkin oltava ihmisoikeuksien kunnioittaminen, kestävä kehitys ja demokratia.

5.6 Sotilasliitot eivät tuo turvaa

Toisen maailmansodan jälkeen Suomelle kehittyi maine rauhantahtoisena ja suurvaltapoliittisten ristiriitojen ulkopuolella johdonmukaisesti pysyttelevänä maana. Suomen kansainvälisesti arvostettu asema syntyi maamme harjoittaman puolueettomuuspolitiikan seurauksena. Vaikka maamme maantieteellinen sijainti kylmän sodan eturintamassa oli vaikea, onnistuivat suomalaiset jäämään aseellisten konfliktien ulkopuolelle nimenomaan puolueettomuuden ansiosta.

Suomi on edelleen juhlapuheissa liittoutumaton maa, mutta samaan aikaan Suomea hinataan yhä lähemmäksi Nato-jäsenyyttä. Rauhankumppanuus, käytännön yhteistyö ja Nato-yhteensopivat asehankinnat ovat vieneet Suomea lähemmäksi Natoa. Vaikka Suomen armeijaa on muokattu Nato-kuntoon, toistaiseksi Suomella on täysi valta päättää itse sotaan ja rauhaan liittyvistä kysymyksistä. Tästä liittoutumattomuudesta on pidettävä tiukasti kiinni. On mietittävä montako diplomaattia saadaan yhden hornetin hinnalla.

Nato on edelleen puhdas sotilasjärjestö, jonka tehtävä on turvata rikkaiden länsimaiden valtapoliittiset ja taloudelliset edut maailmalla. Nato puolustaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa hyvin valikoidusti ja vain silloin, kun näiden arvojen puolustaminen hyödyttää liittouman omia etuja. Nato-jäsenenä Suomi olisi sidottu läntisten suurvaltojen aggressiiviseen turvallisuuspolitiikkaan.

Suomi on ollut pitkään arvostettu konfliktien sovittelijamaa. Nato-jäsenenä Suomesta tulisi osapuoli kansainvälisiin konflikteihin. Nato-jäsenyys tulisi myös kalliiksi Suomelle. Nato-jäsenyyden myötä Suomen sotilasmenot kasvaisivat entisestään.

Suomella ei ole tällä hetkellä sellaisia uhkia, joihin voitaisiin vastata kasvattamalla sotilaallista voimaa. Suomea uhkaavat enemmän ihmisten välinen eriarvoistuminen, ympäristökatastrofit tai vaikkapa teknologian toimimattomuus. Mahdollinen Nato-jäsenyys pikemminkin synnyttäisi uusia uhkia. Nato-jäsenyyden vaatima puolustusmenojen kasvattaminen entisestään olisi pois palveluista ja sosiaaliturvasta. Nato-maana Suomi olisi myös todennäköisempi terrori-iskujen kohde kireässä kansainvälisessä tilanteessa.

Suomen turvallisuuspolitiikan lähtökohtana ja perusperiaatteena on oltava sotilaallinen liittoutumattomuus. Kansainvälisen yhteistyön ja ristiriitojen ratkaisun foorumeina on käytettävä YK:ta ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöä (ETYJ) sekä muita niiden kaltaisia avoimia, laajapohjaisia ja rauhanomaisia järjestöjä. Kestävää rauhaa rakennetaan taistelemalla köyhyyttä ja eriarvoisuutta vastaan, ei pommittamalla kehitysmaiden kansoja näiden luonnonvarojen tähden.

Nato on pyrkinyt viime vuosina ottamaan itselleen suurempaa roolia ja samalla nakertamaan YK:n valtaa. Se on suorittanut “rauhaanpakottamista” ilman kansainvälisten yhteisöjen (YK:n tai ETYJ:n) mandaattia. Nato pyrkii turvaamaan rauhaa ohi YK:n. YK:n roolia on vahvistettava Naton kustannuksella. Viime kädessä Nato tulisi lakkauttaa ja sen sijaan perustaa YK:n alaisuuteen pysyvät toimintakykyiset rauhanturvajoukot.

Euroopan unionin militarisoiminen tulee pysäyttää. Unionin pitää edelleen kehittää erityisesti valmiuksiaan humanitaarisen avun perille toimittamisessa ja siviilikriisinhallinnassa. Tavoitteena tulee olla aseellisten konfliktien ehkäisy, mahdollisen konfliktin sytyttyä niiden vaikutusten minimointi, sekä konfliktin jälkeen jälleenrakentaminen.

5.7 Asekauppa ja militarismi luovat turvattomuutta

Laman aikana puolustusmenot oli ainoa budjetin kohta, josta ei leikattu. Puolustusmenot ovat sen jälkeenkin jatkaneet kasvuaan. Puolustusmäärärahojen jatkuvaa kasvua ja mittavia asehankintoja ei saa hyväksyä aikana, jolloin sosiaaliturvaan varattuja määrärahoja jatkuvasti supistetaan. Suomen on pyrittävä kohti maailmalaajuista aseistariisuntaa.

Suomessa asevienti on luvanvaraista toimintaa. Valtioneuvostolla on valta päättää, mitkä asekaupat ovat hyväksyttäviä. Toistaiseksi yrityksillä ei ole ollut vaikeuksia luvansaannissa. Suomalaiset yritykset ovat aseistaneet muun muassa Itä-Timoria miehittänyttä Indonesian diktatuuria sekä Irakia miehittävää Yhdysvaltoja. Toisaalta Suomi on myös ostanut aseita sotaakäyvistä maista, esimerkiksi palestiinalaisia vastaan taistelevasta Israelista. Suomen poliittisilla päättäjillä ei ole ollut omantunnontuskia, vaikka kansanmurhan tukeminen ja sotaa käyvän maan aseistaminen ovat erittäin kyseenalaista ja laitonta toimintaa.

Suomen käymiä asekauppoja on ympäröinyt salailu ja tietojen vääristely. Asekauppoihin on vaadittava täyttä avoimuutta sekä asekauppojen lopettamista epädemokraattisten ja sotaa käyvien tai sotaa valmistelevien maiden kanssa.

Armeijalle on pyritty luomaan ihmisläheisempää ja pehmeämpää kuvaa Suomessa. Vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestelmän luominen ja sen levittäminen kansalaisyhteiskunnan osaksi on entisestään edistänyt yhteiskunnan militarisoitumista. Kouluissa ja erilaisissa yleisötapahtumissa näkyvästi ja vauhdikkaasti esiintyvä sotakoneisto ei tarjoa kasvuikäisille nuorille todellista tietoa sodan kauhuista. Vapaaehtoisen maanpuolustuksen tukemisen ja armeijan imagorakentelun sijasta resursseja pitää ohjata rauhantyöhön ja rauhanjärjestöille.

Rikollisuuden torjunnan on oltava ensisijaisesti ongelmien syihin puuttumista, ei vain kontrollin avulla seurauksien lääkitsemistä. Media ja osa poliitikoista luovat julkisuudessa kuvaa yhä pahenevasta rikollisuusongelmasta. Raakojen yksittäistapausten räikeä esiin nostaminen on luonut kasvavaa turvattomuuden tunnetta kansalaisissa. Samaan aikaan rikollisuus ei ole kuitenkaan lisääntynyt suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kehityssuuntaa, jossa yhteiskuntarauha nojaa yhä enemmän kontrollitoimiin, yksilönvapauksien rajoittamiseen ja valvontaan on vastustettava. Poliisien valtaoikeuksien lisääminen, valvontateknologian jokapäiväiseen arkeen tunkeutuminen ja erilaisten vartijoiden yhä lisääntyvä määrä ovat viemässä suomalaista yhteiskuntaa orwellilaiseen suuntaan.

On rakennettava aidosti turvallista yhteiskuntaa, eikä vain kontrolliin perustuvaa näennäisturvallisuutta. Kestävää turvallisuutta luodaan takaamalla jokaiselle ihmiselle kunnollisen elämän ja toimeentulon edellytykset. Kestävän turvallisuuden edellytyksiä ovat toimiva hyvinvointivaltio ja demokraattiset kansainväliset rakenteet.

5.8 Siviilipalveluksen epäkohdat on korjattava

Suomen nykyinen puolustuspolitiikka perustuu yleiseen asevelvollisuuteen ja sen luomaan suureen reserviläisarmeijaan. Varusmiespalveluksen suorittaa Suomessa hyvin suuri osa miehistä. Naisten vapaaehtoisen varusmiespalveluksen mahdollistaminen on entisestään kasvattanut reserviä, mutta puolustusvoimien asenne siviilipalvelusta kohtaan on edelleen kielteinen. Tämä näkyy muun muassa siinä, että kutsunnoissa siviilipalveluksen esitteleminen kuitataan yhdellä lauseella, mutta erilaisia aselajeja ja joukko-osastoja esitellään perusteellisesti.

Nykyisen siviilipalveluksen kesto, 13 kuukautta, on huomattavasti pidempi kuin lyhin mahdollinen asepalvelus. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa Suomi rikkoo kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, sillä siviilipalvelus on rangaistuksenomainen. On pöyristyttävää, että virallinen Suomi puhuu ihmisoikeuksien puolesta maailmalla, mutta loukkaa niitä kotimaassa.

Siviilipalvelusjärjestelmää on kehitettävä ja sotilasviranomaisten velvollisuutta tiedottaa varusmiespalveluksen vaihtoehdoista on lisättävä. Julkisen vallan on huolehdittava siitä, että jokainen asevelvollinen saa riittävästi tietoa eri vaihtoehdoista asevelvollisuuden suorittamiseen.

Siviilipalvelusaika tulee lyhentää vastaamaan keskimääräistä asepalveluksen kestoa ja totaalikieltäytymisestä ei pidä rangaista niin kauan kuin siviilipalvelusaika on rangaistuksenomainen. Siviilipalvelusmiesten majoitus-, ruokailu- ja terveydenhoitokulut on siirrettävä valtion maksettaviksi. Siviilipalveluspaikkojen määrää on lisättävä.

Kaikille asevelvollisuutta suorittaville ja heidän perheilleen on turvattava riittävä toimeentulo. Lisäksi on pidettävä huolta siitä, että ase- tai siviilipalveluksen suorittavilla on palvelusaikanaan kunnollinen mahdollisuus hoitaa kunnallisia luottamustoimiaan. Palkka-armeijaa on vastustettava ja on tavoiteltava vapaaehtoista asepalvelusta Suomessa.

Pitkällä aikavälillä pitää tutkia mahdollisuutta muuttaa yleinen asevelvollisuus yhtäläiseksi kansalaispalvelukseksi, jonka voi suorittaa joko aseellisena tai siviilipalveluksena. Tämä antaa nuorille hyvän mahdollisuuden tutustua työelämään ja opetella omillaan elämistä. Samalla nuoret saavat kattavia kontakteja ja arvokasta työkokemusta ennen konkreettisesti työelämään siirtymistä.

Kansalaispalveluvelvoitteen tulee koskea kumpaakin sukupuolta, sillä nykyinen järjestelmä, joka pakottaa vain miehet palvelukseen, on tasa-arvon kannalta kestämätön. Samalla yhteiskunta saa apua palveluiden järjestämiseen edullisesti ja yleishyödyllisesti. Kansalaispalvelus pitää olla mahdollista suorittaa myös ulkomailla, esimerkiksi kehitysavun piirissä.

Kansalaispalveluksesta tulee olla mahdollista kieltäytyä elämäntilanteen, esimerkiksi yksinhuoltajuuden, perusteella ilman sanktioita.

6. MAAHANMUUTTO JA MONIKULTTUURISUUS

Puolet maailman ihmisistä, yli kolme miljardia ihmistä, elää alle kahdella dollarilla päivässä. Heille turistina reissaaminen, opiskeleminen tai uran kehittäminen ulkomailla ei ole todellisuutta. Heidän liikkumistaan ei kuitenkaan estä pelkästään rahattomuus. Köyhille ja kouluttamattomille pääsy Eurooppaan on vaikeaa. He joutuvat turvautumaan vaarallisiin keinoihin kuten salakuljetukseen. Euroopan rajoilla otetaan sotilasvoimin kiinni ihmisiä, jotka ovat jättäneet kotinsa paremman elämän toivossa. Maahanmuuttajia ja kansainvälistä suojelua hakevia ihmisiä viruu kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa leireillä, säilöönottokeskuksissa ja epämääräisissä pidätystiloissa. Heillä ei ole tietoa tulevaisuudestaan tai mitään mahdollisuuksia kunnolliseen elämään.

Länsimaiset yritykset työntekijöineen saavat liikkua vapaasti maailmalla suurempien voittojen toivossa. Kehitysmaiden kansalaisia sen sijaan kutsutaan onnenonkijoiksi ja turvapaikkashoppailijoiksi, kun he lähtevät pakoon elämänsä toivottomuutta ja näköalattomuutta. Rikkaissa maissa ajatellaan, että parempaan elintasoon pyrkiminen on vain meidän oikeutemme.

Suomessakaan perusihmisoikeudet kuten toimeentulo, vaikutus- ja päätösvalta, turvallinen elämä sekä mahdollisuus elää vapaana ja kehittää itseään, eivät kuulu automaattisesti kaikille. Sukupuolen, taloudellisen tilanteen, maailmankatsomuksen, seksuaalisen suuntautumisen ja fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös syntyperä ja kansalaisuus vaikeuttavat elämän perusedellytysten saavuttamista.

Kaikille maailman ihmisille tulee taata yhtäläiset oikeudet hyvinvointiin, sananvapauteen ja tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin liikkua. Tulevaisuudessa Suomeen pitää olla helppo tulla ja asettua asumaan. Kaikilla ihmisillä on oltava yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet syntyperästä riippumatta.

6.1 Maahanmuuttopolitiikka

Viime vuosina maahanmuutosta käyty keskustelu on pyörinyt lähes yksinomaan uhkakuvien ja turvallisuuskysymysten ympärillä. Tähän keskusteluun liittyvät terrorismin vastainen sota, järjestäytynyt rikollisuus sekä ihmis- ja huumekauppa, mutta eivät juurikaan ne ihmiset, jotka muuttavat. Maahanmuuttopolitiikan tulee olla humaania, perustua solidaarisuudelle, ja tunnustaa inhimillinen hätä ja globaali vastuu.

Liki jokaisesta maailman valtiosta on tullut joko maahanmuuton lähtömaa, läpikulkumaa, kohdemaa tai yhdistelmä näistä kolmesta. Suurin osa maahanmuutosta tapahtuu jonkinlaisesta pakosta ja ylivoimaisesti suurimman taakan maailman pakolaisongelmasta kantavat köyhät kehitysmaat. Suuret ihmismassat liikkuvat kehitysmaasta toiseen köyhyyden, ympäristökatastrofien, sotien ja muiden konfliktien seurauksena.

Lähitulevaisuudessa rikkaan Euroopan ikääntyvä väestö tulee tarvitsemaan muualta tulevaa työvoimaa tuottamaan palveluita. Lisäksi kansainvälisen kaupan säätelyllä on suorat vaikutukset työvoiman muuttotarpeeseen. Yhdysvallat on malliesimerkki siitä, kuinka laitonta maahanmuuttoa Meksikon puolelta käytetään vaurauden luomiseen, kuitenkaan antamatta maahantulijoille inhimillistä statusta. Euroopassa tällaista hyväksikäyttöä tapahtuu esimerkiksi Espanjan ja Afrikan välillä.

Vapaan liikkuvuuden on oltava yksilön perusoikeus, mutta muuttamiseen pakottavia syitä on poistettava. Muuttamisen totaalinen estäminen on mahdotonta ja johtaa vain epäinhimilliseen kontrolliin ja väkivaltaan. Kehitysmaiden vaurastuminen ja riiston sekä sotien loppuminen vähentäisi pakon tehtyä maahanmuuttoa. Sen jälkeen voidaan päästä tilanteeseen jossa kukin voisi vapaasti valita asuinpaikkansa.

Välittöminä toimenpiteinä eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan inhimillistämiseksi on laillisen maahanmuuton väyliä lisättävä ja viisumikäytäntöjä ja työehtokriteerejä helpotettava. EU-maissa ”laittomasti” oleskelevien ja pimeästi työssäkäyvien ihmisten asema tulee virallistaa maahanmuuttajien oikeusturvan takaamiseksi ja toisaalta pimeän työvoiman käytön vähentämiseksi. Ihmiskaupan uhreille on tarjottava suojelua ja ihmiskauppaa koskevaa lainsäädäntöä on kehitettävä koko EU:n alueella. Myös EU:n oikeusasiamiehen ja EY-tuomioistuimen valtaoikeuksia tulee laajentaa valvomaan EU-alueella oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeuksia.

Oikeudenmukaisuuden nimissä ihmisten liikkumista ei tule rajoittaa kansalaisuuden perusteella. Euroopan unionin tulee laajentaa vapaan liikkumisen oikeus käsittämään sekä unionin jäsenmaiden kansalaiset että ilman unionin jäsenmaan kansalaisuutta olevat henkilöt. Eurooppalaiset kansalaisoikeudet kuuluvat jokaiselle unionin alueella elävälle ihmiselle. Myös itse kansalaisuuden käsitettä on välttämätöntä laajentaa.

6.2 Monikulttuurisuus ja maahanmuuttopolitiikka

Perinteisessä monikulttuurisuusajattelussa jokainen ihminen luokitellaan kuuluvaksi yhteen kulttuurin ja tavoitteena on, että eri kulttuurit eläisivät onnellisesti rinnakkain. Kulttuurit eivät ole yksiselitteisesti toisistaan irrallisia ja keskenään erilaisia. Ihmisten elämän eri osa-alueet liittävät ihmisiä useisiin eri kulttuureihin, jotka limittyvät ja sekoittuvat toisiinsa. Suomessa ei ole mitään kaikki ihmiset kattavaa yhtenäiskulttuuria, joka muualta tulevien pitäisi omaksua.

Useat oikeudet, mahdollisuudet ja velvollisuudet määräytyvät Suomessa kansalaisuuden perusteella. Tällä hetkellä oikeusvaltioperiaate ja ihmisoikeudet eivät toteudu Suomessa tai muualla Euroopassa maahanmuuttajien kohdalla. Kansalaisuuden saaminen pitää tehdä helpommaksi ja maksuttomaksi. Kansalaisuus ei saa vaikuttaa ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Oikeus hakea turvapaikkaa on ihmisen perusoikeus, jonka kunnioittamiseen Suomea velvoittavat kansainväliset sopimukset. Se on taattava kaikille Suomeen tuleville, vaikka sitä edeltäisi maahantulo ”laittomasti”, turistiviisumilla tai millä tahansa muulla tavalla. Matkustusasiakirjojen ja henkilöllisyystodistuksen puute ei saa vaikuttaa turvapaikkapäätöksen ratkaisussa.

Maahanmuuttajat kohtaavat arjessaan enemmän esteitä kuin muut. Monesti ongelmana on ulkomailla hankitun koulutuksen tunnustaminen. Täydennys- ja kielikoulutuksia ei ole riittävästi saatavilla, jonka takia suuri osa maahanmuuttajista jää vaille suomen kielen opetusta. Kielitaito on ensisijainen edellytys yhteiskunnassa toimimiselle.

Maahanmuuttajanaiset, erityisesti äidit, ovat usein eriarvoisessa asemassa miehiin nähden ja jäävät opiskelun tai työn sijaan helposti kotiin eivätkä onnistu luomaan sosiaalisia kontakteja kodin ulkopuolelle. On absurdia vaatia maahanmuuttajia tekemään töitä, joita on mahdotonta tehdä kieltä hallitsematta, ellei kunnollista kielikoulutusta ole tarjolla ilmaiseksi.

Maahanmuuttajilla on oikeus haluamiensa kulttuurien harjoittamiseen. Suomessa tulee kuitenkin toimia Suomen lain puitteissa, eikä ihmisoikeuksia rikkovia kulttuurisidonnaisia tapoja, esimerkiksi tyttöjen ympärileikkauksia, tule hyväksyä.