VASEMMISTONUORTEN TALOUSPOLIITTINEN ASIAKIRJA

Talouspoliittinen asiakirja on hyväksytty Vasemmistonuoret ry:n hallituksen kokouksessa Helsingissä 8.-10.4.2005.

1. Hyvinvointivaltiokehityksen ja markkinavoimien ristipaineessa

1.1 Taustaa

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi otti uuden suunnan kohti valtiota, jossa jokaisella kansalaisella on oikeus yhtäläiseen hyvinvointiin. Hyvinvointivaltion periaatteena on universalismi, ajatus yhtäläisestä oikeudesta sosiaalietuuksiin. Tähän ihanteeseen, hyvinvointivaltioon, kuului muun muassa peruskoulujärjestelmän luominen, opiskelijoiden toimeentulon turvaava opintotuki, maksuttoman terveydenhoidon järjestäminen sekä maksuton korkeakoulujärjestelmä. Näihin tavoitteisiin pyrittiin tuloeroja tasaavin toimenpitein: köyhiä verotettiin vähemmän kuin varakkaita. Tavoitetta ei ikinä täysin saavutettu, mutta rakentaminen kuitenkin jatkui aina 1990-luvulle.

1980-luvulla hyvinvointivaltiota rakennettiin voimakkaan talouskasvun siivittämänä. Tällöin keynesiläinen talouspolitiikka, jossa valtio työllistämisen ja korkojen sääntelyn avulla tasoitti nousu- ja laskukausien välistä eroa, hylättiin nousukauden huumassa. Voimakasta kasvua seurasi romahdus, joka tunnetaan 1990-luvun suurena lamana. Laman syitä olivat muun muassa rahoitusmarkkinoiden hallitsematon vapauttaminen, talouden kansainvälinen taantuma sekä idänkaupan romahtaminen.

Laman aikana Suomi teki talousvaikeuksia syynä käyttäen leikkauksia peruspalveluista ja verotuksesta sekä myi kansallisomaisuutta. Näillä leikkaustoimenpiteillä synnytettiin Suomeen uusi yhteiskuntaluokka, syrjäytetyt. Siirryttiin yhteiskuntaan, jossa kaikilla ei ole varaa edes kohtuulliseen terveydenhoitoon. Toisin kuin on annettu ymmärtää, tämä kehitys ei ole ollut välttämätöntä. Suunnan muutokseen tarvitaan vallanvaihdos poliittisessa päätöksenteossa sekä globaalilla, valtiollisella että kunnallisella tasolla. Nykyinen markkinavetoinen politiikka tulee vaihtaa ihmiset huomioivaan politiikkaan.

1.2 Uusliberalismi ja Suomi

Uusliberalismin ideologisena perustana on, että kaikkien kannalta paras tulos saavutetaan, kun markkinat hoitavat sekä yksittäisten valtioiden talouden että globaalin talouden ilman valtioiden puuttumista. Sen taloudellinen perusta on uusklassisessa talousteoriassa, jonka keskeisenä tekijänä on hyödyn maksimoiminen. Uusliberalismin ajatusmalliin yhdistyy harhakäsitys siitä, että rikkaiden rikastuminen on paras tapa köyhien auttamiseen. Todellisuus ei kuitenkaan vahvista uusliberalismin oletuksia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jota pidetään yleisesti eräänä uusliberalismin mallivaltioista, toteutettu politiikka ei ole hyödyttänyt läheskään kaikkia - päinvastoin. Maailman johtavassa talousmahdissa merkittävä osa ihmisistä elää köyhyydessä - asunnottomina, nälkäisinä ja lukutaidottomina.

Nimestään huolimatta uusliberalismilla on usein enemmän tekemistä poliittisen konservatismin kuin liberalismin kanssa. Kannattajat näkevät uusliberalistisen talouspolitiikan luonnonlakina, johon ei voi puuttua, joten toisinajattelulle ei jää tilaa. Kuitenkin kyse on vain poliittisista päätöksistä, joiden pohjana on vahvimpien yksilöiden etu yli yhteisen edun. Puhtaimmillaan uusliberalismia harjoitetaan vahvasti oikeistovaltaisissa maissa. Uusliberalistiset aatteet ovat levinneet viime vuosikymmeninä lähes kaikkialle maailmaan.

Uusliberalistisen talouspolitiikan tavoite on valtion roolin hävittäminen pelkäksi järjestyksenvalvojaksi. Tämän toteutuessa voidaan lopettaa puhuminen demokraattisesta yhteiskunnasta. Veronalennukset, yksityistäminen sekä vallan ja taloudellisen hyödyn kasautuminen yhä harvemmille ovat välineitä uusliberalistisen päämäärän saavuttamiseksi. Ideologiana uusliberalismi sotii pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan arvoja; demokratiaa, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta vastaan. Palveluita yksityistettäessä heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten hyvinvointi ja palvelujen saanti voi riippua täysin kolmannen sektorin, mm. vapaaehtoisjärjestöjen, antamasta avusta.

Yksityisillä palveluilla riskinä on niiden epävarma tulevaisuus: taloudellisen tai poliittisen tilanteen kiristyessä yhtiöt voivat ongelmitta siirtyä pois kunnasta tai valtiosta, koska niillä ei ole kiinteää yhteyttä kansalaisiin. Julkiset palvelut sitä vastoin ovat kunnan tai valtion omistuksessa.

Yksityisten palveluiden edullisuutta ei ole todistettu. Yleensä yksityisesti tuotettu palvelu tulee pitkällä aikavälillä kalliimmaksi kuin julkisesti tuotettu palvelu. Laatua huonontamalla yksityinen palvelu tietenkin saadaan halvemmaksi kuin julkinen. Markkinatalouden lakien mukaisesti yritykset keskittyvät pelkästään voittoa tuottavien palveluiden tarjoamiseen, jolloin osa palveluista jäisi tuottamatta. Yksityinen sektori pyrkii haalimaan asiakkaikseen vain ne, joilla on varaa maksaa palveluista. Yksityistä sektoria ohjaa voitontavoittelu, sen sijaan julkista sektoria ohjaa demokraattinen valvonta. Peruspalvelut tulee tuottaa julkisen sektorin voimin, jolloin maksukyvyn merkitys palveluiden saatavuuteen pienenee.

Käsitteenä yksityinen sektori on hämäävä. Sana “yksityinen” onnistuu peittämään alleen sen tosiasian, että suurimmalla osalla yksityisistä ihmisistä ei ole minkäänlaista valtaa sektorin toimintaan. Suurin osa maailman yksityisestä omaisuudesta on erilaisten rahoitus- ja pankkiyritysten sekä eläkerahastojen hallussa, joille omistus muodostaa vain tavan lisätä voittoaan. Niille ei ole väliä, jäävätkö voitontavoittelun takia jalkoihin ihmisoikeudet ja ympäristö tai tuottavatko investoinnit mitään konkreettisesti hyödyllistä. Jos valta peruspalveluiden järjestämisestä luovutetaan yksityiselle sektorille, ihmisten rooliksi jää seurata sivusta. Silloin yritykset päättävät peruspalveluiden hinnoista, laadusta ja työntekijöistä. Yksityiselle sektorille kuvaavampi nimi olisikin “pääoman sektori”.

Yhtiöiden ominaisuudeksi mainitaan usein kustannustehokkuus, mikä on kuitenkin monesti näennäistä. Kustannustehokkuuden taustalla on kustannusten maksattaminen muilla. Tämä johtaa ympäristötuhoihin ja ihmisten kärsimykseen, sairastumisiin ja ennenaikaisiin kuolemiin. Kapitalistisen talouden toiminnan tuottavuus ja kasvu perustuu kestämättömille periaatteille.

1.3 Yritys ja yhteiskunta

Yleisesti uskotaan, että liike-elämä toimii talouden lakien mukaan, eikä sen toimintaan voi vaikuttaa. Talouden lait eivät kuitenkaan ole luonnonlakeja. Kapitalismi ei perustu tehokkuuteen, vaan ahneuteen ja heikompien riistoon. Kapitalismissa päätöksiä ei tehdä sen mukaan, mikä olisi pitkällä aikavälillä järkevää, vaan päätökset tehdään pelkästään seuraavaa osavuosikatsausta silmällä pitäen. On päivänselvää, ettei näin saada aikaan ihmiskuntaa hyödyttäviä päätöksiä.

Pörssikapitalismissa vapaa osakekauppa on johtanut omistajuuden pirstoutumiseen, omistajien vastuun katoamiseen ja voittojen maksimointiin yrityksen kokonaisvaltaisen kehittämisen kustannuksella. Tästä syystä välttämättömiäkin investointeja lykätään ja työntekijöitä irtisanotaan osakkeiden arvon nostamiseksi.

Yritykset eivät ole automaattisesti hyviä tai pahoja. Yhteiskuntavastuullinen, työntekijöistä ja ympäristöstä huolehtiva yritys on osa toimivaa yhteiskuntaa. Ihmisten ja ympäristön hyvinvointia lisääviä toimintamenetelmiä on olemassa. Uusien menetelmien käyttöönotossa kyse on loppujen lopuksi vain ongelmien tiedostamisesta ja arvovalinnoista.

1.4 Suomalainen hyvinvointivaltio

Tavoitteenamme on Suomi, jossa ei ole asunnottomia, hoitoa jonottavia mielenterveyspotilaita, metsien avohakkuita tai ydinvoimaa. Haluamme Suomen, joka tarjoaa asukkailleen maksuttoman terveydenhoito- ja koulutusjärjestelmän, asuntoja, riittävän toimeentulon, ekologisesti tuotettua energiaa ja järkevää ympäristöpolitiikkaa. Tämä vaatii suunnanmuutosta politiikassa ja suuria muutoksia koko yhteiskunnassa.

Hyvinvointivaltion tarkoituksena on taata kaikille kansalaisilleen riittävä perustoimeentulo. Toimeentulon takaamista kaikille yhteiskunnan jäsenille voidaan perustella monella tavalla. Köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäiseminen edistää yhteiskuntarauhan säilyttämistä sekä ehkäisee rikollisuutta ja lisää yhteiskunnan jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hyvinvointivaltio on rakennettu takaamaan perustoimeentulo kaikille kansalaisille.

Perustoimeentulon varmistaminen kaikille perustuu siihen, että yhteiskunta ottaa verotuksessa enemmän rikkailta kuin köyhiltä, mutta tarjoaa saman verran palveluja ja sosiaaliturvaa kaikille. Tätä sanotaan sosiaalipoliittiseksi tulonsiirroksi. Tulonsiirtoihin luetaan progressiivisella verotuksella rahoitettua sosiaaliturvaa, eli työttömyys-, sairaus- ja eläketurvaa, opintotukia ja lapsilisiä sekä julkista terveydenhuoltoa ja koulutusjärjestelmää. Näillä yhteiskunta pyrkii sekä turvaamaan köyhimpien toimeentulon lyhyellä aikavälillä, että tasoittamaan tulo- ja varallisuuseroja pitkällä aikavälillä.

Nykyinen, monista erillisistä tukimuodoista koostuva sosiaaliturvajärjestelmä tuottaa paikoitellen päällekkäisyyksiä ja jättää valitettavasti myös ihmisen mentäviä aukkoja, eikä se kykene varmistamaan ihmisten yhdenmukaista kohtelua. Nykyisen järjestelmän toimimattomuus johtuu sen syntyhistoriasta. Järjestelmä ei ole syntynyt yhdellä kerralla, vaan se on koottu pala palalta. Usein eri tukimuotojen syntyä on leimannut poliittisten kompromissien haku. Sosiaaliturvajärjestelmää on kehitetty vastaamaan kunkin aikakauden erityisongelmiin. Suomen sosiaaliturva on rakennettu aikakaudella, jolloin oli viiden prosentin työttömyys ja pitkäaikaistyöttömät sekä suurten ikäluokkien eläköityminen olivat vain kaukaisia painajaisia. Olemassa olevalle järjestelmälle on annettu tekohengitystä huonolla menestyksellä, vaikka tulonsiirto- ja sosiaaliturvajärjestelmä on täysremontin tarpeessa.

2. Mitä täytyy tehdä?

2.1 Kunta, valtio ja Euroopan unioni

Kunta tarvitsee vahvemman roolin omistajana ja palveluiden tuottajana. 1990-luvulla alkaneen yksityistämisaallon on loputtava ja kuntien on tulevaisuudessa omistettava itse kuntalaisille elintärkeät toiminnot, kuten veden- ja sähkön jakelu sekä ennen kaikkea sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut sekä opetustoimi. Kuntien välisen kilpailun sijaan tulee lisätä yhteistyötä. Pieniä paikallisia yrittäjiä tulee suosia isojen konsernien sijaan elinkeinoelämää kehitettäessä. Suuria päätöksiä tehtäessä kansanäänestys ei saa olla poissuljettu vaihtoehto. Kuntien taloutta tulee tervehdyttää muuttamalla verotusta, järkeistämällä rakennushankkeita, lisäämällä kunnan omistusta liikelaitoksissa sekä tasaamalla valtionosuusjärjestelmällä kuntien välistä eriarvoisuutta.

Valtion ei tule vain sysätä vastuuta peruspalveluista kunnille, vaan sen on taloudellisesti mahdollistettava peruspalveluiden järjestäminen. Kattava hyvinvointijärjestelmä ei ole Suomen kilpailukyvylle rasite. Sen sijaan juuri se luo ihmisille vapautta uusien innovaatioiden luomiseen sekä puitteet rauhanomaiseen yhteiskuntaan. Hyvinvointijärjestelmä toimii perustana yhteiskunnalle, jossa valtio on ihmisiä, ei yrityksiä varten.

Euroopan unionin täytyy puhua hyvinvointiyhteiskunnan, ei uusliberalismin, puolesta. Hyvinvointiyhteiskunnassa jokaisella kansalaisella tulee olla yhtäläinen päätäntäoikeus yhteisistä asioista hänen varallisuudestaan tai asemastaan riippumatta. Uusiksi arvoiksi on tultava sosiaalinen oikeudenmukaisuus, julkiset palvelut ja kestävä kehitys. Tulevaisuudessa työehdoille, sosiaaliturvalle, ympäristönormeille ja verotukselle tulee asettaa yhtenevät minimitasot. Tulevaisuuden työsuojelu-, vero-, ja ympäristölainsäädännön näkökulmaksi tulee ottaa ihminen ja ympäristö - ei uusklassinen talousteoria. EU:n tulee myös ottaa aktiivinen rooli kehitysmaiden aseman parantamisessa ja valuutanvaihtoveron, ns. Tobinin veron, käyttöönotossa. Yritystukien saaminen tulee tehdä riippuvaiseksi yhteiskuntavastuun noudattamisesta. Ne tulee myös maksaa takaisin, mikäli yritys siirtää toimintansa matalamman verotuksen ja työvoiman maihin.

3. Kansalaistulo sosiaalijärjestelmän perustaksi

Suomen sosiaaliturvajärjestelmä tulee muuttaa kansalaistulopohjaiseksi. Näin sosiaaliturvan kokonaiskattavuus paranee, nostetaan sosiaaliturvan tasoa ja samalla suuresti yksinkertaistetaan sosiaaliturvan byrokratiaa.

Kansalaistulon pohjimmainen idea on, että jokaiselle täysi-ikäiselle annetaan vastikkeettomasti tietty määrä rahaa. Kansalaistuloon olisivat oikeutetut Suomen kansalaisten lisäksi kaikki pysyvästi Suomen alueella asuvat ihmiset. Kansalaistulo korvaa osan nykyisistä sosiaaliturvan tukimuodoista, kuten opintotuen, peruspäivärahan, työmarkkinatuen ja kansaneläkkeet. Nykyisellään tarveharkintaisiksi sanotut tuet ja ansiosidonnaiset etuudet jäisivät osin voimaan, samoin kuin viimeinen hätävara, eli toimeentulotuki.

Tällä sosiaaliturvajärjestelmän perustavanlaatuisella muutoksella pyritään korjaamaan monenlaisia nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää vaivaavia ongelmia. Perustoimeentulo on perusoikeus. Kansalaistulon ulottamisella kaikkiin ihmisiin madalletaan kynnystä vaatimattomammankin työn vastaanottamiseen.

Kansalaistulon ulottaminen työssäkäyviin tulee pitkällä aikavälillä mullistamaan ihmisten työntekokulttuurin. Kun kansalaistulo takaa ihmiselle vaatimattoman toimeentulon, ei työn enää tarvitse sitä tehdä. Työssäkäynti olisikin keino elintason tai viihtyvyyden nostamiseksi. On nähtävissä, että kansalaistulomallin myötä ihmiset asettaisivat nykyistä enemmän painoarvoa työpaikan muille ominaisuuksille kuin palkkaukselle. Kansalaistulomalli mahdollistaa työajan lyhentämisen, työn jakamisen sekä matalapalkkaisen tai palkattoman työn tekemisen esimerkiksi vapaaehtois- tai kansalaisjärjestöissä. Koska kansalaistulo aikaan saa tilanteen, jossa kenenkään ei ole pakko ottaa vastaan huonosti palkattua työtä henkensä pitimiksi, johtaa se pidemmän päälle raskaiden tai epämiellyttävien töiden palkkauksen nousuun. Kansalaistulo siis käytännössä poistaa mahdollisuuden työvoiman riistämiseen.