Juhani Lohikoski
Artikkelin tavoitteena on valaista 1990-luvulla toimineen rasismin vastaisen Suomen Antifan historiaa.
Tausta – skinhead-liikkeen laajeneminen
Ensimmäinen rasismin vastainen liikehdintä syntyi lama-ajan Suomessa 1990-luvun alkupuolella. Niin lehtien palstoilla kuin arkielämässäkin oli näkynyt rasististen skinhead-ryhmien kasvu Suomessa. Ensimmäistä kertaa skinhead-porukat alkoivat toimia järjestäytyneemmin kokoontuen klubeihin, eivätkä koonneet enää yhteen vain muutamia höyrypäisimpiä.
Skiniklubien voimannäyttöjä olivat useita kertoja vuodessa järjestetyt white power -konsertit, joihin osallistui satoja skinheadeja eri puolilta Suomea. Laajemmin lehtien palstoilla kuitenkin näkyi skinheadien yksittäinen väkivalta lähinnä viikonloppuisin. Kohteeksi saattoi joutua väärään paikkaan eksynyt maahanmuuttaja tai vaihtoehtonuori. Lööppeihin asti pääsivät pahamaineisimmat Joensuun skinheadit, jotka vuonna 1995 pahoinpitelivät paikallisen koripallojoukkueen amerikkalaisen mustan pelaajan.
Pari vuotta myöhemmin Helsingissä skinit hyökkäsivät Kontulassa jalkapalloa pelaamassa olleiden somalien kimppuun. Kahakka lähensi Kontulan ja muiden Helsingin skinien suhteita. Ravintola Kurjenmiekasta tuli tämän jälkeen skinien kokoontumispaikka.
Antifa perustetaan
Rasismin vastainen järjestö Antifa perustettiin Helsingissä vuoden 1993 syksyllä huolestuneena rasistisen skiniliikkeen vahvistumisesta. Perustavaa kokousta olivat ideoineet lähinnä vasemmistolaiset ja anarkistiset aktiivit. Kutsua rasismin vastaisen liikkeen perustamiseen oli levitetty tuhansin lentolehtisin kesän aikana eri musiikkitapahtumissa muun muassa Elävän musiikin yhdistyksen (ELMU) kansanjuhlassa Kaivopuistossa. Monien aktiivien mielestä tarvetta rasismin vastaiselle toiminnalle oli, mutta kukaan ei kuitenkaan osannut odottaa, että paikalle saapuisi niin paljon väkeä. Perustavassa kokouksessa oli yli sata ihmistä paikalla ja pian toiminta laajeni maanlaajuiseksi.
Eri puolille Suomea syntyi Antifa-järjestöjä, joiden toimintatavat ja aktiivisuus vaihtelivat. Kaikkia yhdisti se, että niin kristalliyön muistopäivänä marraskuussa kuin myös rasisminvastaisella viikolla maaliskuussa ne pyrkivät järjestämään rasismin vastaisia mielenosoituksia, keskustelutilaisuuksia ja konsertteja.
Valtakunnalliset Antifa-järjestöt tapasivat maanlaajuisissa kokouksissa, joissa jaettiin infoa lähinnä eri paikkakuntien rasismin vastaisista kuulumisista. Mistään kovin vahvasta järjestörakennelmasta ei ollut siis kyse. Jotkut eri Antifa-ryhmistä rekisteröityivät, toiset eivät. Rekisteröitymistä perusteltiin lähinnä erilaisten avustusten ja toimitilojen hakemisen helpottumisella.
Joukkoliike rasismia vastaan
Suomalaiset Antifa-järjestöt erosivat esimerkiksi saksalaisista siinä, että täällä järjestäytyneet ryhmät eivät pyrkineet yhteenottoihin skinhead-ryhmien kanssa. Tavoitteena oli vaikuttaa siihen, että yleinen ilmapiiri muuttuisi suvaitsevaisemmaksi, ja että puolueet ja ammattiyhdistysliike ottaisivat rasismin vastaisen kannan. Järjestön lehdessä purettiin monia myyttejä pakolaisten saamista eduista, eli siis niistä väitteitä, jotka kiersivät ahkerasti julkisessa keskustelussa kansan parissa. Antifa painatti tuhansia rasismin vastaisia paitoja ja rintamerkkejä, joita myytiin erilaisilla festivaaleilla. Järjestön aktiivit levittivät valtavasti teemaan liittyviä tarroja pitkin poikin kaupunkeja vahvistaakseen rasisminvastaista henkeä katukuvassa.
Antifa ei ollut tuon ajan ainoa rasismin vastainen järjestö. Kulttuurinuorisoa keräsi yhteen esimerkiksi Kaisla Löyttyjärven vetämä Okapi-järjestö. Lisäksi lukuisat kansalais- ja nuorisojärjestöt tekivät erilaisia rasismin vastaisia projekteja erikseen ja yhdessä, kuten”Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia” -kampanjan yhteydessä. Rasismin vastainen liike, Antifan toimiessa sen keulakuvana, vaikutti osaltaan myös Maailma kylässä -festivaalin syntyyn, josta tuli myöhemmin varsin tunnettu ja suuri vuosittain monikulttuurisuustapahtuma.
Tuon ajan ilmapiiri oli sinänsä suotuisa, ettei mikään merkittävä puolue ottanut kantavaksi teemakseen maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä. Se saattoi johtua siitä, ettei aika ollut vielä sellaiselle kypsä, ja että rasismin vastainen liikehdintä Suomessa sai tuolloin kuitenkin kohtuullisen merkittävästi julkisuutta. Ainakin jälkimmäisellä oli selvästi vaikutusta.
Antifan rasismin vastaiset mielenosoitukset kokosivat parhaillaan satoja, ja joskus jopa tuhansia ihmisiä yhteen marssimaan satoi sitten taivaalta lunta tai vettä. Järjestöjen konsertteihin ja muihin tapahtumiin osallistui tuhansia ihmisiä.
Liikkeen elämänkaari
Antifan alkuajan huuma perustui pitkälti sen spontaaniuteen. Se tarjosi monille eri suunnista tuleville aktiiveille paikan kokoontua ja tehdä jotain. Ihmisillä, jotka tulevat erilaisista taustoista, on luonnollisesti erilaisia näkökulmia. Osa piti Antifan toimintaa liian lepsuna argumentoiden, ettei skinejä pysäytetä suvaitsevaisuuskeskusteluilla. Toisten näkökulma oli, että keskeisempää on pyrkiä marginalisoimaan rasistisen liikkeen kasvu Suomessa aktiivisella rasismin vastaisella toiminnalla. Jotkut kritisoivat Antifan olevan äärivasemmiston käsikassara, osan keskeisistä aktiiveista kuuluessa laitavasemmiston ryhmiin. Suurelle joukolle yksittäisistä antifalaisista nämä eivät olleet millään tavalla keskeisiä kysymyksiä, tärkeintä oli toimia jollain tapaa rasismia vastaan. Monenlaisia tapahtumia kouluesitelmistä valokuvanäyttelyihin ja teatteriesityksiin syntyi yksittäisten aktiivien ideoista.
Antifan aktiivisin aika kesti sen perustamisesta kolmisen vuotta eteenpäin. Sitten toiminta alkoi selvästi heikentyä. Syitä on varmasti monia. Yksi oli se, että kaikilla tällaisilla liikkeillä, jotka nousevat hetkessä todella suuriksi, on oma kautensa, jonka jälkeen tulee laskukausi. Niistä sadoista aktiiveista, jotka tulivat mukaan 1994, suuri osa katseli jo eteenpäin seuraavia haasteita. Seuraava suuri nuorisoliike oli eläinoikeusliike, sen jälkeen globalisaatiokriittinen liike. Niiden elinkaari noudatti aika pitkälti rasismin vastaisen liikkeen vastaavaa.
Toiseksi kyse oli varmaan myös leipiintymisestä. Käytännössä toimintaa organisoi kuitenkin melko pieni ryhmä aktiiveja vailla minkäänlaista korvausta tehdystä työstä. Vuosia oli järjestetty mielenosoituksia ja muita tapahtumia, ja saatu paljon hyvää aikaa rasisminvastaisella saralla. Moni koki, että nyt on ehkä aika tehdä jotain muuta välillä.
Kolmas suuri kysymys oli se, että rasismin vastaisen liike ei vielä 1990-luvun Suomessa onnistunut tavoittamana kovinkaan laajasti Suomeen tulleita maahanmuuttajia. Se johtuu pitkälti siitä, että Suomen ulkomaalaismäärä alkoi kasvaa vasta 1990-luvun aikana. Tänä päivänä tilanne on hyvin erilainen, kun monilla on jo työkaverinaan, luokkatoverina tai naapurinaan maahanmuuttajataustainen ihminen.
Neljänneksi ongelmaksi mainittakoon, ettei rasismin vastainen liike saanut rakennettua tarpeeksi yhteyksiä ammattiyhdistysliikkeen sisälle. Tämä johtui pitkälti siitä, että 1990-luvun työelämän maahanmuuttajat eivät olleet vielä kovinkaan laajasti suomalaisessa työelämässä mukana. Tänään tilanne on toinen. Maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä löytyy jo usealta alalta, merkittävimmin julkiselta ja palvelusektorilta sekä rakennustyömailta.
Rasismin vastaisuus Antifan jälkeen
Vaikka Suomen Antifan toiminta loppuikin 1990-lopulle tultaessa, ei se ole tarkoittanut sitä, että rasisminvastainen työ olisi loppunut Suomessa.
Niin globalisaatiokriittisen kuin myös sitä seuranneen sodanvastaisen liikkeen keskeisissä tunnuksissa oli rasisminvastaisuus ja kansainvälinen solidaarisuus. Sodanvastainen liike onnistui myös mobilisoimaan tapahtumiinsa mukaan tuhansia maahanmuuttajia. Sen lisäksi vuosien aikana on syntynyt useita erilaisia verkostoja, jotka ovat joko kritisoineet kategorisesti Suomen ulkomaalaispolitiikkaa, kuten Vapaa liikkuvuus -verkosto, ja toisaalta taas spontaaneja kampanjoita, jotka ovat vastustaneet yksittäisiä turvapaikanhakijoiden tai maahanmuuttajien karkotuksia. Osa näistä on saanut hyvinkin laajasti julkisuutta ja myös kirkko on profiloitunut viime vuosina turvapaikka-asioissa positiivisesti.
Joukko vasemmistolaisia (muun muassa sosialistiliittolaisia, vasemmistonuorten aktiiveja ja muita rasisminvastustajia) perusti Rasismin vastaisen verkoston - RVV:n 2000-luvun alkupuolella. Sen tavoitteena oli koota laajasti rasisminvastustajia yhteen. Se järjesti muutaman mielenosoituksen ja rap-keikan rasismia vastaan. Verkosto onnistui kokoamaan maahanmuuttajia mukaan mielenosoituksiin aiempaa enemmän. Kun Ihmisoikeusliitto myöhemmin ilmoitti perustavansa oman rasismin vastaisen Rasmus-verkoston, RVV päätettiin ajaa alas. Todettiin, ettei ollut järkevää rakentaa kahta rasismin vastaista verkostoa monien suurimpien järjestöjen suunnatessa Rasmus-verkostoon. Rasmus-verkosto yhdisti tutkijoita ja kansalaisjärjestöjä. Tuloksena on ollut seminaareja ja tutkimuksia.
Rasismin vastaista liikettä tarvitaan
Liki kymmenen vuotta Antifan kuoppaamisen jälkeen olisi selvästi olemassa tilausta laajapohjaiselle rasismin vastaiselle toiminnalle. Jos 1990-luvulla rasisminvastaisuus heijastui skinheadien kautta, niin näkisin tämän päivän haasteet paljon suuremmiksi. Perussuomalaisten lisäksi moni muukin puolue on alkanut heiluttelemaan maahanmuuttajavastaista korttia tosissaan.
Nykyisessä pakolaiskeskustelussa on hyvä muistaa, että kritiikki esimerkiksi pakolaiskiintiöitä kohtaan ei ole vain kritiikkiä lukuja kohtaan, vaan myös Suomessa jo pitkään asuneita maahanmuuttajia ja heidän lapsiaan kohtaan. Heille keskustelusta syntyy kuva, että merkittävä osa suomalaisesta poliittisesta kentästä on heitä vastaan ja näkee heidät ongelmaksi.
Meidän pitää painostaa järjestöjä, puolueita ja ay-liikettä nostamaan selkeästi esiin rasismin vastaiset tunnukset. Tapahtuuko painostus sitten rasismin vastaisen järjestön kautta vai edellisellä lauseessa mainittujen tahojen sisällä, on tärkeä keskustelun aihe, joka rasisminvastustajien pitää käydä.
Kirjoittaja kouluttaa Rakennusliiton luottamusmiehiä Siikaranta-opistossa. Hän oli perustamassa Suomen Antifaa ja toimitti Antifa-lehteä.
