Perhe on pahin

Tv-perhe muutosten kourissa

Teksti ja kuva: Pekka Niemi

Perheen ongelmia käsittelevät sarjat ovat kuuluneet television suosikkiohjelmistoon lähes median alkuajoista lähtien. Suomessakin sarjat Bill Cosby Show, Perhe on pahin ja Pulmuset ovat keränneet "oikeat" perheet olohuoneisiin nauramaan television kuvitteellisille fiktio-perheille. Miksi? Tätä kysymystä pohtii Turun yliopiston elokuva- ja televisiotieteen dosentti Veijo Hietala.

Populaarikulttuuri yhteiskunnan peilinä

Ensituntumalta Hietala ei vastaa kuvaa harmaantuneesta yliopistoihmisestä. Aki Kaurismäeltä näyttävä Hietala katsoo televisiota ammatikseen. Perhesarjoja tutkinutta Hietalaa mietityttää se, että vaikka populaarisarjat malliin Kauniit ja rohkeat ovat katsojatilastojen kärjessä, niin kun ihmisiltä kysytään mitä he katsovat televisiosta, he vastaavat "ajankohtaisohjelmia" tai "luonto-ohjelmia". Sen mukaan luonto-ohjelmien pitäisi olla katsojatilastojen kärjessä. Mistäköhän on kyse? Populaarikulttuurin aliarvostuksestako?

- Populaarikulttuurilla on tärkeä rooli yhteiskunnan kriisien hoitajana ja voitelijana, Hietala kiteyttää. - Televisiota luonnehditaan usein niin katsojan peiliksi kuin olohuoneen jatkoksikin, ja juuri tässä mielessä perhetilannekomediaa, perhesitcomia, voidaan pitää tv-ohjelman perustyyppinä.

- Tilanne, jossa todellinen ja fiktiivinen perhe istuvat nokitusten vaikuttaa koomiselta, mutta myös hyvin humaanilta. Kyseessä on inhimillinen taipumus tirkistelyyn. Olohuoneessa olevasta televisiosta nähdään suoraan tv-perheen olohuoneeseen, mikä on perhesitcomien pääasiallinen tapahtumapaikka. Tv-perheen arkihuolet ovat tuttuja omasta elämästä ja niille nauraminen on itselleen nauramista. Antiikin komediaperinne elää.

Perheidylli murtuu

- Varsinkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa moraalinen ja kulttuurillinen murros on ollut toisen maailmansodan jälkeen valtava, Hietala painottaa. Tämä on heijastunut myös perhekomedioihin.

Vielä 1950-luvulla äidin, isän ja muutaman lapsen muodostamaa yksikköä voitiin pitää uskottavana ja realistisena perheenä. Asiaan kuului, että ohjelmien ongelmat olivat suhteellisen vähäpätöisiä, lasten koulu- ja treffihuolia, anopin tai pomon vierailun aiheuttamia päänsärkyjä. Ongelmat ratkottiin kotona viihtyvän äidin ja leppoisan, mutta määrätietoisen isän opastuksella. Perhe nähtiin yhteiskunnan perussoluna, jossa vanhemmat siirsivät perinteiset moraaliset ja eettiset arvot jälkeläisilleen. Näin perinteinen tilannekomedia rakensi olohuoneen nurkkaan peilin, johon katsoja saattoi heijastaa omia ongelmiaan. Todelliset amerikkalaisperheet oppivat nauramaan itselleen.

Alusta alkaen tilannekomediat noudattivat klassista kertomuksen kaavaa. Perheen tasapainotilaa uhkasi jokin, yleensä perheen ulkopuolinen häiriö, joka kohdistui perheen ykseyteen ja henkilösuhteiden tasapainotilaan. Perheen energia kului ulkopuolisen uhan torjumiseen. Tällainen rakenne korosti keskeistä amerikkalaista ideologiaa - ydinperhettä. Tällaista perhettä edusti mm. suosittu Lucy show, jota on nähty Suomessakin.

Toisen maailmansodan aikana amerikkalaiset naiset siirtyivät työelämään ja siten pois perinteisestä naisen roolista. 1950-luvulla perheidylliä ravisteli rock-musiikki ja nuoriso kehitti oman alakulttuurinsa. Lopullisesti viattomuus menetettiin 1960-luvulla, jolloin ydinperheideologiaa järkyttivät seksuaalinen vallankumous, feminismi, paheneva huumeongelma ja ideologisesti kansakuntaa hajottava Vietnamin sota. Vaikka vanhempi ikäpolvi haki edelleen turvaa sitcomien suljetusta ja muuttumattomasta maailmasta, niiden ikuisen perheen myytti oli muuttunut epäuskottavaksi. Vanhemmat, kaksi lasta ja koira ei enää välttämättä kuvannut tyypillistä amerikkalaisperhettä.

Tämä heijastui myös sitcomeihin. Eheiden perheiden rinnalle tulivat vajavaisten perheiden komediat. Esimerkiksi Poikamiehen perheessä piintynyt vanhapoika sai niskoilleen vaihtelevan ikäisiä tenavia. Taustalla vaikutti toki ydinperheihanne: näin osoitettiin, millaisiin ongelmiin perinteisen perheyksikön hajoaminen voi johtaa.

1970-luvun radikaalista tilannekomediasta hyvä esimerkki on Perhe on pahin -sarja, jota katsottiin myös Suomessa. Perhe on pahimmassa konservatiivistä amerikkalaista edusti Archie Bunker ja radikaalia, Vietnam-vastaista hippiä Läskipää. Perhe on pahin heijasti yhteiskunnallista realismia aiheinaan kommunismi, sukupuolten tasa-arvo, rotukysymykset ja jopa abortti. Hupaisa yksityiskohta on se, että tutkimusten mukaan amerikkalaisyleisö samastui ennemmin äärikonservatiiviseen Archie Bunkeriin kuin humaaniin pasifistiin, Läskipäähän.

Takaisin paratiisiin

Murros yhteiskunnassa oli niin valtava, että amerikkalaiset alkoivat kaivata takaisin aikaan ennen Vietnamia, huumeita ja seksuaalivallankumousta - viattomalle 1950-luvulle. Perhekomedioissa alkoi nostalgiabuumi, joka heijastui myös elokuvissa ja jatkuu yhä.

- Ankeina aikoina ihmiset kaipaavat aina vanhaan hyvään aikaan, Hietala kertoo. Näin hän selittää mm. Metsoloiden suosiota Suomessa. Takaisin maalle -ajattelu laman ja EU-hössötyksen Suomessa vetosi ihmisiin.

Amerikkalaisen nostalgiabuumin lippulaivana voidaan pitää meilläkin esitettyä Onnen päivät -sarjaa, joka jo nimelläänkin viestii kaipuusta viattoman, ensimmäisen amerikkalaisen tv-sukupolven teinivuosiin.

Paitsi sitcomeihin perheideologian murtuminen vaikutti myös elokuviin. Hietala selittää sillä mm. Kummisetä-elokuvien suosiota 1970-luvulla. Italialaisperäinen mafiaperhe edusti niitä perhearvoja, jotka olivat jääneet feminismin, seksuaalivallankumouksen ja huumeiden jalkoihin.

- Ei se mitään, että perheen isä on mafioso ja tappaja, kunhan perhe asetetaan sille kultaiselle jalustalle, mikä sille kuuluu. Perhe ja suku ovat kaikkea muuta arvokkaampia.

Pirstaleinen tv-perhe

Amerikkalaisen television 1980-lukua on edelleen leimannut perheen keskeisyys ja tärkeys, mutta hyvin toisenlaisin painotuksin kuin Lucy shown kulta-aikoina. Perheen hajoaminen on jatkunut: enää ei ydinperhe ole se kokoava fokus, jonka oletetaan yhdessä katsovan olohuoneessa perheen ainoata televisiota ja jonka eteen heitetään peiliksi vastaava tv-perhe. Pikemmin tilannekomedioita suunnataan erilaisille yksilöille ja ikäryhmille, jotka saattavat katsoa suosikkejaan samassakin taloudessa eri vastaanottimista.

Vastaavasti sitcomin "perhe" saattaa koostua jonkin muun syyn kuin rakkauden tai avioliiton takia yhdessä asuvista ihmisistä. Viime vuosikymmenen tv-perheitä olivat tyypillisesti Tyttökullat tai realistisemmin motivoitu Kate ja Allie, jota etenkin yksinhuoltajat kiittivät palautteessaan todenmukaisuudesta. Kate ja Allie olivat kaksi eronnutta yksinhuoltajaäitiä, jotka taloudellisten syiden vuoksi asuivat lapsineen yhteisessä asunnossa.

Tällaiset uusioperheet kertovat katsojien pirstaloitumisesta. Tämän päivän hyvin erilaiset elämäntyylit ja televisioyleisön sekä ydinperheen pirstoutumisen ovat pakottaneet sitcomin mukautumaan katsojiensa realiteetteihin.

Bill Cosby ja perheonni

Tosin 1980-luvun suosituin perhe oli kuitenkin Huxtablet Cosby showssa. Bill Cosbyn perhe edusti 1950-lukulaista ydinperhettä, jossa isä ja äiti ohjaavat lasten elämää oikeille raiteille pienten mitättömien vastoinkäymisten kautta. Ongelmat liittyivät usein nuorten seurusteluun ja kahnauksiin kaveripiirissä. Klassiseen tapaan Huxtablet kuuluivat ylempään keskiluokkaa. Huumeet, rikollisuus ja muut vakavat yhteiskunnalliset kysymykset eivät koskettaneet Huxtablen perheen onnea. Kuinka tämä siiten sopi edellä hahmoteltuun perheen ideologisen perustan murenemiseen?

- Cosby shown suosio näyttäisi kyseenalaistavan oletuksen ydinperheideologian haaksirikosta ja epäuskottavuudesta. Sarjaan liittyi kuitenkin eräs perinteitä rikkova piirre: sen päähenkilöt olivat värillisiä.

Hietalan mukaan Cosby showssa värilliset näyttelevät valkoisten keskiluokkaista maailmaa ja vaikka sarja viittaa Yhdysvaltojen monirotuiseen yhteiskuntaan, se näyttää kieltävän erojen sekä "rodullisen" ja etnisen kokemuspiirin olemassaolon.

Hietala olettaa, että jos jos sarjan näyttelijät olisi korvattu vaikka kuinka nimekkäillä valkoisilla kollegoilla, sitä tuskin olisi jaksettu katsoa. Sen komiikka on niin ylenmäärin lapsellista, että sarja koettaisiin epäuskottavana. Mustan perheen myötä valkoinen katsoja sen sijaan voi palata huoletta 50-lukulaiseen viattomuuteen. Siinä mielessä kyseessä voisi olla jo mainittu nostalgian kaipuu. Hietala huomauttaa, että media on muokannut amerikkalaisten kuvaa myös mustista: klassisen Hollywood-elokuvan silmiään pyörittelevistä palvelijoista on kasvanut supersankareita tyyliin Beverly Hillsin kyttä.

Pulmuset ja miehenä olemisen rankkuus

Jos valkoiset katselijat voivat palata 1950-luvun viattomuuteen Cosbyn seurassa, niin 1990-luvun tyypillisessä tilannekomediassa arvot ja asetelmat ovat jo kääntyneet päälaelleen. Tyypillisiä 1990-luvun perheitä ovat mm. Pulmuset ja Roseannen perhe, joissa perinteiset sukupuoliroolit on kyseenalaistettu. Roseannen lihava perheenäiti, ronskia kieltä käyttävä nimihenkilö rikkoo radikaalisti hyveellisen perheenäidin tuttua roolia ja poikkeaa aviomiehineen monessa suhteessa kauniiden ihmisten perinteisestä tv-normistosta. Sarja heijastelee käynnissä olevaa sukupuoliroolien uusjakoa.

- Pulmusten katkera satiiri kertoo sekin omalla tavallaan perheen sisäisen työnjaon muutoksesta, mutta tässä tapauksessa lähinnä miesten peloista uusien roolimallien edessä. Klassisen tilannekomedian harmoninen perhe on kääntynyt omaksi irvikuvakseen. Sarjan naiset ovat kuin miehisten kauhukuvien ruumiillistumia. Äiti-Bundy ei piittaa tippaakaan kotitöistä, vaan on omistautunut tv:n katsomiselle, seksille ja miehensä materiaaliselle ja henkiselle hyväksikäyttämiselle. Tyhmänä blondina esitetty tytär puolestaan aikoo seurata äitinsä viitoittamaa tietä eläen miesten kustannuksella. Perheen poika yrittää onnistua elämässä, mutta miehisen epäonnistumisen merkit ovat jo ilmassa. Al Bundy, "perheenpää" kantaa epäonnionnistuneen miehen raskasta taakkaa istuen apaattisena sohvalla raskaan, huonosti palkatun työpäivän jälkeen. Sarja tuntuu väittävän, että nykymiehelle asetetaan vain vaatimuksia vaatimusten perään.

Perinteisempi 1990-lukulainen perhesarja on sen sijaan Simpsonit, jossa perhe on yhä ydinperhe. Sarjassa pohditaan kuitenkin suhteellisen vakavia asioita. Hietalan mukaan piirroshahmoilla on samantapainen vieraannuttava vaikutus katselijaan kuin Cosby shown mustilla näyttelijöillä. Perinteisestä perheasetelmastaan huolimatta Simpsonit sisältää kuitenkin 1990-lukulaisia piikkejä, mikä antaa sille Twin Peaksiä muistuttavia postmoderneja sävyjä ja murtaa sarjan näennäistä konservatiivisyyttä: esimerkiksi kohtauksessa, jossa perheen poika Bart kuuntelee kirkossa papin saarnatessa korvalappustereoista baseball ottelua ja päästää riemunkiljahduksia suosikkijoukkueensa menestyksen innoittamana kirkkokansan rukoillessa.

Television vapauttava vaikutus

Tilannekomedian historia näyttää siis heijastelevan muutosta niin perheen käsitteessä kuin sen sisäisessä rooliasetelmassakin. Perhesitcomin vuodesta toiseen jatkuva suosio selittynee puolestaan yleisellä komediaperiaatteella: jos vaikeuksille voidaan nauraa, ne eivät ole ylitsepääsemättömiä. Katsellessaan tv-perheen ongelmia katsoja voi tarkastella omaa maailmaansa ulkopuolisen silmin ja vapautua ongelmistaan kunnollisella naurulla.

- Sitcomit, kuten populaarikulttuuri yleensäkin, helpottaa nopeiden kulttuurimurrosten synnyttämiä paineita, Hietala toteaa.

Kirjallisuutta:

Veijo Hietala; Kulttuuri vaihtoi viihteelle? Kirjastopalvelu 1992.

Takaisin numeroon 1/1996