Tusinoittain hullummalla

Teksti: Kika Hammar

Kirjeystäväni, viiden lapsen äiti Vöyristä, kirjoitti, kuinka hän eräänä aamupuolena äityi äitelään äidinrooliin ja touhuilunsa huipuksi paistoi katraalleen pannukakkuja aamiaiseksi. Wau! Tuo tunnustus sai minut reagoimaan välittömästi, ja vastasin ystävälleni seuraavin sanoin: Satu, kadehdit aina päättömiä juoksujani sinnetänne. Minä taas kadehdin sitä, että teillä on perheessä äiti. Paistaisipa meilläkin joku aamiaiseksi pannareita. (Itse en kyllä siihen rooliin haikaile...) Joskus tuntuu siltä, että elämme kahdeksan huolettoman poikamiehen asuntokommuunissa, eikä se aina ole ollenkaan kivaa.

Kaikesta huolimatta mekin olemme suurperhe, eikä meissä noin ulkopuolisen silmin ole mitään epänormaaliakaan; olemme nainen ja mies - aviopari - jolla on kuusi yhteistä lasta. Roolijakomme on kuitenkin aivan nurinkurinen. Ennen vitsailin olevani imettävä isä, perheenpää, mutta nykyään esittelen itseni samoin mitä suurimmalla vakavuudella. Imettävä isä kuvaa hyvin rooliani kotona sekä kodin ulkopuolella. Mieheni on kodin, vaippasirkuksen ja kyökin itseoikeutettu valtias. Minä täytän veroilmoitukset ja jaan viikkorahat.

Kun olin kuusivuotias kultatukkainen kiharapää, sanoin kaikille silmät sinisinä: Kun olen iso, haluan kaksitoista lasta, mutten yhtään miestä vaivoikseni. Tai ehkä yhden, joka käy joskus siivoamassa. Tai sittenkin kaksi, toinen voi viedä minut elokuviin tai teatteriin ja viihdyttää minua, kun kyllästyttää. Joka toinen viikko käyn ravintolassa syömässä ja joka toinen viikko syön vettä ja leipää, mutta lapset käy hienoa koulua... Ja aikuiset kuuntelivat herttaisesti päätään nyökytellen herttaisen lapsen loruja.

Viisi vuotta myöhemmin luin isän kirjahyllystä kirjat Tusinoittain halvemmalla ja Äidin tusina. Minuun nuo hepposet teokset kolahtivat heti. Ne kertoivat amerikkalaiseen tyyliin erään 20-luvun suurperheen tositarinan kahden lapsen näkökulmasta. Vasta aikuisiällä tajusin, ettei minua ollutkaan kiehtonut niin paljon suurperheen auvoisuus tai äidin onni. Ei, vaan tärkeintä kirjoissa oli isän rooli: koko lauman yhteinen organisointi ja jatkuva asioiden opettelu, tietojen jako sekä lopuksi taloudellinen kamppailu. Nämä yksinkertaiset teokset vahvistivat käsitystäni siitä, mikä mielestäni on tärkeintä lastenkasvatuksessa: yleissivistys, innostaminen uuden oppimiseen ja riittävän suuri taloudellisen vastuun tunto, vaikka rahat olisivatkin vähissä.

Aikuistuttuani ajatukseni mutkistuivat. Viihdyin yksin ja mielenkiintoni kohteet sekä työni olivat sellaisia, joissa ei muiden seuraa kaivannut. Uppouduin kirjallisuuden ja kuvataiteen maailmaan ja miehiä käytin tarpeiden mukaan seksiobjekteina ja harmittomina seuralaisina. Elämä oli mukavaa, mutta lapset kummittelivat kuitenkin mielessä. Halusin oman lauman. En kaivannut vaipanvaihtoa tai yhteisiä satuhetkiä. Halusin jatkaa sukuani ja tietää, mitä kiinnostavia luomuksia saisin loihdittua esiin sopivan miehen kanssa. Asuin tuohon aikaan vanhoillisessa Keski-Euroopan maassa ja uskoin vakaasti perheenperustamisen olevan turhia tuulentupia.

Löysin kuitenkin partnerin, joka oli valmis jakamaan elämänsä kanssani. Hän ei ole pehmo eikä nynny, mutta haluaa omistaa elämänsä romaanin kirjoittamiselle. Hän ei halua huolehtia mistään niin maallisesta kuin raha-asiat. Hän ei ole myöskään punaposkinen pullanpaistaja, mutta kodin hän pitää kunnossa. Viime aikoina olen huomannut, että olemme molemmat melkoisia erakkoluonteita ja lasten nukkuessa meillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä toinen puuhaa tai ajattelee. Se sopii meille. Avioliiton alkuaikoina yritimme käyttäytyä Înormaalistiâ ja silloin kaikki meni pieleen.

Ainoita häiritseviä asioita elämässämme ovat ympäristön oudot reaktiot. Pahimmasta päästä on se kerta, kun naisellisen näköinen ja normaalin tuntuinen feminiini sieppasi nuorimmaisemme valintamyymälässä mieheni ostoskärryistä väittäen silmät kirkkaina lasta omakseen. Kun mies esitti vastaväitteitä melkoisen hämmentyneenä, selitti naikkonen, ettei mieheni yhtään näyttänyt isältä, saati sitten koti-isältä. Paikalle ilmestyi nopeasti naisjoukko puolustamaan äidin oikeuksia lapseensa. Tilanteen pelasti vasta kassaneiti, joka tunnisti miehen sekä lapsen kanta-asiakkaikseen.

Takaisin numeroon 1/1996