Vapaaehtoisena Kroatiassa

Teksti ja kuva: Terhi Joensuu

Vihaan sotaa ja sotilaita. Ethän lähetä tuota kauheaa postikorttia mihinkään. Näin sanoi kroatialainen pikkutyttö nähdessään minun kirjoittavan postikorttia, jossa oli kuva sotilaista ja heidän päänsä ympärillä lentelevistä valkoisista kyyhkysistä. En ymmärtänyt. Tämähän on itseasiassa rauhanaiheinen kortti, kerroin ja jatkoin kirjoittamista.

Tyttö otti kasvoni käsiensä väliin ja puhumatta mitään tuijotti minua. En sanonut mitään, pistin kortin taskuuni. Silloin tiesin, etten koskaan voisi edes kuvitella mitä nämä ihmiset ovat joutuneet näkemään.

Tammikuun lopulla pakkasin rinkkani ja yksi unelmistani oli toteutumassa: olin lähdössä kansainvälisen vapaaehtoistyön välityksellä Îvoluntääriksiâ Kroatiaan. Paikallinen rauhanjärjestö Pakracissa organisoi työtämme. Lähtiessäni en oikein tiennyt, minne olin menossa tai mitä olin menossa tekemään. Uteliaisuus oli kova, toisessa vaakakupissa oli kuitenkin varovaisuus ja jännitys siitä mitä tulossa oli.

Työleiriporukkamme oli järjestyksessä 37., joten vapaaehtoisiin oli alueella totuttu ja työskentely kaupungissa oli helppoa. Meidän porukkamme oli kahdeksanhenkinen. Englantilais-ranskalais-italialais-amerikkalais-hollantilais-slovakialais-suomalaisryhmämme vahvisti mukavasti alueella jo pitempään olleiden vapaaehtoisten työporukkaa.

140 km Zagrebista

Pakrac on pieni, sodan aikana lähes 70-prosenttisesti tuhoutunut kaupunki, joka sijaitsee 140 kilometrin päässä Zagrebista. Ensimmäiset maininnat kaupungin olemassaolosta ovat jo vuodelta 1237. Kaikesta saattoi päätellä, että ennen sotia paikka oli ollut viehättävä. Pieni joki halkoi kaupunkia ja talot olivat arkkitehtuuriltaan kauniita.

Nyt jäljellä oli vain raunioita, mustaksi palaneita rakennuksia, joita ei hyvälläkään mielikuvituksella voinut kutsua enää kauniiksi.

Kaupungissa oli ja on yhä sekä serbejä että kroatteja. Tällä hetkellä kroattien määrä on suurempi. Ennen sotia asuttiin yhdessä, suvut olivat sekaisin naimisissa. Tänään asutaan eripuolilla kaupunkia eikä keskinäinen kommunikointi ole aina helppoa. Ihmiset ovat köyhiä, varsinkin vanhukset. Rahaa ei löydy edes elämiseen. Ruoka on kallista samoin kuin sähkö, kaasu, polttopuut. Monet humanitaariset järjestöt jakoivat ruokapaketteja, ja apu olikin tarpeen.

Jälleenrakennus lisää henkistä hyvinvointia

Päivittäin toimiimme kuului rankkaa jälleenrakennusta. Lähdimme aamulla liikkeelle pakettiautolla ja kiersimme taloissa, teimme pieniä korjauksia, vaihdoimme ikkunoita, pilkoimme puita ja kannoimme vettä. Työt vaihtelivat talon ja asukkaiden kunnon mukaan. Joskus teimme paljon, toisinaan riitti, että olimme pelkästään mukana.

Jälleenrakentamisella on monenlaisia funktioita. Siihen olisi satsattava. Ehjä asuinympäristö auttaa jaksamaan paremmin, ja rakentaminen antaa myös toivoa paremmasta.

Vapaaehtoiset kiersivät ja tekivät töitä niin serbien kuin kroattienkin alueella. Syyllisiä tilanteeseen emme hakeneet ja ketä se olisikaan enää hyödyttänyt. Symbolisesti työllämme oli suuri arvo. Tiesimme, että vaikka korjaisimme kaksi vuotta joka päivä taloja ja teitä, niin aina löytyisi uutta korjattavaa. Mutta se että voimme työskennellä sekä serbien että kroattien kanssa oli jotain paljon enemmän. Vihaa on turha enää lietsoa, sitä löytyy maasta jo aivan tarpeeksi.

Sisäiset arvet paranevat hitaasti

Päiväkirjamerkintä: tiistai 6.2.1996

Aamulla menimme taas taloon, jossa ei ole ollut ikkunoita enää vuosiin, siellä ei myöskään ollut sähköä eikä juoksevaa vettä. Eteisessä räksytti mielenvikainen koira.

Nurkassa oli pieni pöytä ja sänky sekä puuhella.

Seinällä oli uskonnollinen kuva.

Messias ei koskaan tullut, mutta uskollisesti kuva roikkuu seinällä.

Sängyllä makaa hampaaton vanha nainen, hänellä ei ollut ruokaa. Hän valitti hiljaa, mutta hymyili meille.

Silloin sisimmässäni kouraisi ja tunsin pahanolon, sairastin itse elintasokrapulaa.

Vaihdoimme vanhukselle ikkunat ja ojensimme ruokapaketin.

Krapulani ei silti tuntunut hellittävän.

Vaikka maa saataisiinkin rakennettua uudelleen, ihmisiä kalvavat monet pahat kokemukset. Henkisen hyvinvoinnin parantaminen olisi nyt tärkeää. Aivan liian usein turvaudutaan rakijaan, paikalliseen pontikkaan. Alkoholi tuo hetkellisen unohduksen, mutta krapula on jonain päivänä sietämätön.

Järjestimme kuukauden aikana tapahtuman lapsille ja nuorille. Osa meistä oli myös mukana projekteissa, naisten-, nuorten valokuvaus-, nukketeatteri- ja sähköpostiprojekteissa. Mutta missä ovat miesten projektit, sodasta palanneiden kavereiden omat ryhmät? Niitä ei ole, lähin projekti on kapakka ja pullollinen olutta. Puhuminen ja kokemusten läpikäyminen olisi kuitenkin tarpeellista näille ihmisille.

Vaikka kuukausi on lyhyt aika, tulin täysin vakuuttuneeksi tällaisten projektien tarpeellisuudesta. Kaikkea ei ulkopuolisen tarvitse tehdä. Paikallisten ihmisten tulee ottaa myös vastuuta. Idealismini ei kadonnut kokonaan, vaikka himmenikin hiukan. Paljon on tehtävä ja asiat ovat suuria ja vaikeita. Kuka uskaltaisi ottaa vastuun?

Kaiholla kaipaan yhteistä porukkaamme ja joskus hyvinkin uuvuttavia työpäiviä. Kitaransoittoa ja rauhallisia teehetkiä pienessä kaupungissa keskellä ei-mitään.

Takaisin numeroon 2/1996