Mosambik - miinojen ja nuorten naisten luvattu maa

Swazimaan rajalta saimme pummattua liftin suoraan Maputoon ja käsitimme vasta myöhemmin, kuinka onnekkaita itseasiassa olimme. Ilman sitä kyytiä olisimme jääneet jonnekin välimaastoon pimeän tultua ja mihin olisimmekaan joutuneet?

Teksti ja kuva: Julle Tuuliainen

Sekä auto että kuljettaja olivat eteläafrikkalaisia. Kaveri sanoi, että hänellä oli sille valmis ostaja Maputossa. Autot kannattaa tuoda naapurimaasta, koska Mosambikin tuontiverot ovat melkoiset. Sitäpaitsi kun eteläafrikkalaisilla rekkareilla vaikkapa ajaa jonkun yli, ei poliisi koskaan pääse jäljille, koskei tiedetä, kenen auto on. Eikä kilpiä kuulemma tarvitse vaihtaa mosambikilaisiin. Niinpä ehkä neljäsosalla Mosambikin autoista on Etelä-Afrikan rekkarit. Useimmat näistä vehkeistä ovat kotimaastaan varastettuja.

Poliiseja kuljettajamme kirosi. He kun kuulemma innokkaasti pysäyttelevät eteläafrikkalaisia autoja kerätäkseen pieniä lahjussummia jonkun liikennerikkomuksen perusteella. Niinpä turvavyöpakko koskee lähinnä eteläafrikkalaisia autoja.

Poliiseja ei tosin näkynyt missään. Uudenvuoden aatto oli pitkällä ja he olivat viime viikot keränneet rahaa terhakkoina ja siirtyneet jo ilmeisesti viihteen puolelle. Kuski ajoi älytöntä vauhtia ja tulimme huomaamaan myöhemmin, että lähes aina kun joku ajoi kylien läpi lujaa torven soidessa, karjasta ja lapsista piittaamatta, oli kuski valkoinen, joko eurooppalainen kehitystyöntekijä tai eteläafrikkalainen turisti. Muita turisteja ei maassa juuri näkynyt ja jonkunhan on opetettava primitiivisille ihmisille suuren maailman sivistynyttä ajokulttuuria!

Uudenvuoden yö meni kuin kotonakin. Pommit poksuivat ja Suomesta tuotu pöytäviinapullo hupeni. Sitä ei tarvinnut pitkäksi aikaa tyhjänä jättää kadun varteen, kun se jo hävisi. Tyhjät pullot kelpaavat Mosambikissa, varsinkin sellaiset, joissa on kierrekorkki. Ehkä joku suomalainen kehitysyhteistyöläinen jonain päivänä saa ihmetellä, kun kerjäläinen vetää kadulla vettä pöytäviinapullosta.

Maa täynnä yllätyksiä

Mosambikin lähimenneisyys on myrskyisä. Maa kuului Portugalille nelisen vuosisataa ja itsenäistyi vuonna -75, Portugalin Neilikkavallankumouksen jälkeen. Vallan sai Moskova-mielinen sosialistiseksi itseään kutsuva Frelimo-puolue, ja sitä valtaa vastaan asettui lännen tukema Renamo-puolue sotilaallisin metodein. Eli taas saivat idän ja lännen asediilerit näppärän koekentän uusimmille keksinnöilleen.

Varsinkin Renamon sodankäyntimenetelmät poikkesivat kovasti kaikista kansainvälisistä sodan säännöistä. Strategia perustui siihen että maa saataisiin kaoottiseen tilaan, jossa vallanvaihdos olisi välttämätön. Kyliä poltettiin ja siviilejä surmattiin surutta. Maalaisväestö ei uskaltanut nukkua kodeissaan, vaan yöksi mentiin aina metsiin.

Renamo miinoitti viljelysmaat tehokkaasti, ja vasta pieni osa miinoista on saatu raivattua. Yksijalkaiset ihmiset ovat tavallinen näky, ja arvellaan, että vielä sadankin vuoden päästä jotkut menettävät miinoissa jalkojaan. Kansainvälistä miinakieltoakin on yritetty saada aikaan, mutta tuskinpa siitä käytännössä mitään hyötyä olisi. Sitäpaitsi YK:n ihmisoikeustarkkailija Elisabet Rehnkin on miinojen kieltämistä vastaan. Hankkiihan Suomessakin jokunen tyyppi elantonsa miinatehtailulla, ja työllisyys on nykyään pyhä asia yli puoluerajojen. Ja älkäämme toki unohtako miinojen työllistävää vaikutusta köyhissä kehitysmaissa. Sairaanhoitohenkilökuntaa tarvitaan - jos sitä vain löytyisi.

Puskasota kesti 17 vuotta, ja Renamo pääsi osittain tavoitteeseensa. Se sai virallisen puolueen aseman ja on nyt osana virallista valtakoneistoa. Renamo sen enempää kuin Frelimokaan ei nauti kansalaisten suurta luottamusta. Sen sijaan frelimolainen presidentti Joaquim Chissano on varsin suosittu kansan keskuudessa.

Sodan sivutuotteena syntyi maa, jossa on nuorten naisten enemmistö. Siellä kelpaisi Suomenkin aikamiespoikien elellä - jos vain hallitsisivat kieliä, matkustamista sekä herrasmiesten elkeitä.

Vihanpitoa entisten vihollisten välillä ei ollut selkeästi havaittavissa. Mosambikilaisilla on taito naureskella vanhoille traagisillekin tapahtumille. Maa on suhteellisen rauhallinen, eikä ulkomaalaisvihamielisyyttä esiinny missään muodossa. Ainoa näkemäni kahakka sattui pitkänmatkan bussissa, kun nuoret veteraanit ryyppäsivät kookoskiljua ja kertoilivat sotajuttuja toisilleen. Jossain vaiheessa sknubbit lopahtivat ja tottahan siitä nyt riita syntyy. Nyrkit ja kiljupullot heiluivat, mutta kuski ei lopettanut ajoaan, ennenkuin tappelijat häiritsivät hänen työtään lähietäisyydellä.

Näinpä toisenkin kahakan! Maputossa joku pariskunta tappeli kuumassa iltapäivässä ja mies oli juuri saanut revittyä naiselta paidan päältä. Samaan aikaan toisessa suunnassa ajoivat polku- ja moottoripyörä yhteen. Fillaristi yritti ontua karkuun ja motoristi ontui perässä. En tiennyt, mihin suuntaan olisin katsellut, kun kaikkialla elettiin täysillä.

Noituus ja curandeirot

Maputossa oli talonmiehenämme sydämellinen Celestino, jonka kerrottiin olleen kovempikin tappaja sodassa. Eräänä päivänä Celestinoon iski selittämätön, kova vatsakipu. Mies vietiin siis paikalliseen sairaalaan. Henkilökunta lahjottiin muutamalla markalla, jotta päästiin jonon ohi. Terveyssisar kuunteli oireet, teki pikadiagnoosin ja antoi miehelle lääkereseptin. Nappeja ei Celestino kuitenkaan halunnut hakea, koska piti virallista lääketiedettä humbuugina.

Miehen oma teoria oli, että hänen taaksejättämänsä rakastajatar on käynyt curandeirolla hankkimassa kirouksen hänen niskaansa. Curandeirolle hakeutui siis myös Celestino. Poppamies olikin 'kaivanut' hänen suustaan kaksi pientä hiilenpalaa ja sanonut massun kohta parantuvan. Niinhän mies paranikin, kun tarpeeksi uskoi. Noituus on Afrikassa vielä hyvissä voimissa.

Paratiiseja ja Cokista

Oletko koskaan halunnut hakeutua paratiisisaarelle ja asua kaislamajassa? Sen voit hyvin tehdä Mosambikissa. Matkustimme pienellä laivalla Inhacan saarelle. Matka kesti kolme tuntia ja maksoi kymmenisen markkaa. Kerrotaan muuten saarelle kuljetetun suomalaisia kehitystyöntekijöitäkin viikonloppuvirkistyksille. Heille tosin oli varattu oma paatti, jonka kustannuksien kerrotaan olleen satakunta jenkkidollaria per lärvi. Arvaa kuka maksaa ja keiltä pois?

Haaveet paratiisisaaresta rapistuivat pikkuhiljaa. Urbaani pohjoismaalainen haluaa asianmukaiset vessat ja peseytymismahdollisuudet, eikä kestä yökaudet iniseviä hyttysiä, joista osa kantaa mukanaan malariapommia.

Varsinainen paratiisi löytyikin parin bussissa vietetyn päivän päässä Maputosta pohjoiseen, Vilankulosin pikkukaupungissa. Rauhallinen, hiljaista rantaa silmänkantamattomiin, hymyileviä ihmisiä, jotka kaikki tervehtivät vastaantullessaan. Portugalilaisten aikanaan rakentama monumentaalinen hotelli olisi sopinut kummitusleffojen skodauspaikaksi. Sitäpaitsi siellä oli juokseva vesi ja hyttysverkot. Sähkö puuttui, eikä sitä kaivattukaan, kun ahmittiin mustekalaillallista öljylamppujen valossa.

Vilankulosissa iloitsin ensi kerran sitten lapsuusvuosien Coca Colan näkemisestä. Uusi vuosi juhlineen oli hetkeksi seisauttanut koko teollisuuden ja kuljetukset, joten kylästä sai juotavakseen ainoastaan kaljaa. Cokisrekan näkeminen raitilla piristi. Paikallisia limumerkkejä näkyi vain Maputossa, koska tehdas ei onnistunut järjestämään kuljetuksia. Näin katoavat maailmasta originellit limut ja jää vain kolme makua: Fanta, Cokis ja Sprite. Pidetään me vielä kiinni punaisesta Jaffasta ja mustasta omppulimusta!

Hyvä että aikanaan palattiin Maputoon päiväbusseilla. Samoihin aikoihin olivat zimbabwelaiset maantierosvot ryöstäneet yöllä kahden bussin ja kuorma-auton kolonnan, mukiloineet matkustajia ja tappaneetkin jonkun. Olivat myöhemmin tosin jääneet kiinni, osa oli kuollut poliisin kanssa käydyssä tulitaistelussa, eikä loppujakaan kateeksi käy. Väitettiin näillä bandiitoilla olevan suhteita Renamoon.

UFF:n rooli

Matkalaukkuun olin pakannut kaikkein rumimmat ja epäkäytännöllisimmät vaatteeni tarkoituksenani lahjoittaa ne Mosambikin köyhille. Näin kävi ja vaatteet herättivät suurta riemua.

UFF-järjestöä on riepoteltu Pohjoismaissa, mutta mosambikilaiset olivat hyvin kiitollisia heille. Vanhat vaatteet tosin maksavat Mosambikissakin, mutta vain tuontikustannukset. Vaateavun lisäksi pyörittää UFF maassa lukuisia orpokoteja, erilaisia kouluja, maatiloja, rakennus- ja kalastusprojektia sekä sahaa. Eikä Mosambik edes ole ainoa UFF:n avustama maa Afrikassa.

Meikäläinen media on riepotellut UFF:aa mielellään, onhan seura varsin vasemmistolainen. Jotkut järjestöstä lähteneet ovat arvostelleet tiukkapipoista kuria, seksi- ja päihdekielteisyyttä, ym. Mutta nähtävästi UFF voi toimia vain, kun bailaajat karsiutuvat pois.

On kuitenkin olemassa ihmisiä, joille kuri ja järjestys ovat onnellisia asioita, viihtyväthän jotkut hyvin armeijassakin. Itse vannoutuneena hauskanpitäjänä en kuulu tähän ryhmään, mutta laitan taas hyvillä mielin vanhat rytkyni UFF-laatikoihin ja toivon kaikkien suomalaisnaisten kiikuttavan niihin hiihtohousunsa ensitilassa. Joutaa koko ruma muoti sinne missä pippuri kasvaa.

Takaisin numeroon 2/1996