Monoa fillareille

Teksti: Julle Tuuliainen

Polkupyörä lienee kaikista ihmisen kulkuneuvoista näppärin ja jotenkin sympaattisin. Se on meluton, saasteeton ja ajajansa fyysistä kuntoa kohentava. Sen hyötysuhde kulutettuun energiaan nähden on kaikkein paras. Se ei kaipaa paljoa parkkitilaa eikä kalliita huoltoja ja on hankintahinnaltaankin varsin edullinen. Sitä ei tarvitse hakata, eikä se jätä läjiä tielle, ei edes vaadi lämmintä tallia.

Edullisuus korostuu, kun vielä huomioidaan polkupyörän loputtoman pitkä käyttöikä. Varsinkin, jos jostain saat vanhan 50-luvun fillarin käsiisi, ei sinun kai enää ikinä tarvitse pyörää ostaakaan, kunhan varjelet sitä varkailta. Sellaisen kanssa voit unohtaa syys- ja keväthuollot. Sen kun vain ajat läpi vuoden!

Pyörällä liikkuvat lähes kaikki, pienet lapset, vielä kykenevät vanhukset, miehet ja naiset, hipit ja jupit. Jotkut käyttävät sitä enemmän, toiset vähemmän. Perin harvinaisia ovat ne, jotka eivät sitä käytä koskaan. Esimerkiksi monen vammautuneen voi olla mahdotonta sillä ajaa. Joillakin se vamma taas on asenteissa. Mutta miten nämä asennevammaiset aina löytävätkin tiensä erilaisiin liikennesuunnittelutehtäviin?

Samaa tosin kyselevät usein autoilun ystävät. Johan Helsingissäkin on kaupunginosia, joissa asuvat ammattikuskit eivät mitenkään saa parkkipaikkaa hyötyliikennettä edustavalle työkalulleen. Nyt kuitenkin käsittelemme tätä suunnittelijoiden asennevammaa fillaristin näkökulmasta.

Liikennesuunnittelijoille pyörä on pelkkä lelu

Autoilun vastustamisen motiiveja ovat useimmiten huoli ympäristöstä ja oman elinpiirin turvallisuudesta, rauhallisuutta ja kiireettömyyttä edustava elämäntapa, joskus kateuskin. Sivutuotteena saavat monoa myös hyötyliikenne ja sen parissa työskentelevät.

Vaan mitkä sitten ovat pyöräilynvastustuksen vaikuttimet? Asiasta en ole nähnyt koskaan puhuttavan, vaikka ongelma on selvästi olemassa. Muutamat yksilöt saattavat kadehtia pyöräilijän ilmaista kyytiä ja joku ääriajattelija ehkä mieltää fillarin vain "risupartaradikaalien" kulkuvälineeksi, mutta entä ne vaikuttavammat motiivit?

Kaupunkipyöräteitä on rakennettu vaatimusten kasvaessa. Kuitenkin niiden risteyksiin on useimmiten viritetty töyssyjä, joissa pyöräilijä joutuu lähes pysäyttämään vauhtinsa, polkeakseen sen sitten taas uudelleen. Ikäänkuin tarkoituksena olisi pyöräilyn konkreettinen haittaaminen! Miksi? Tuskin kaupunkipyöräteiden rakentelijat niin pyörävihamieleisiä ovat, pikemminkin toheloita. Jokainen, joka on kerrankin kuljettanut painavaa lapsenmötikkää näissä kumpareissa, tietää ainakin, kuinka houkutteleva olisi ajatus omasta autosta. Kadonnutta kulttuuria ovat vanhanajan tavarafillarit. Tanskassa niitä näkee, koska sikäläiset pyörätiet mahdollistavat niiden käytön.

Viimeinen vitsaus tulikin sitten liikenneministeriöstä. Ilmeisesti työmatka-autoilijoista koottu insinööriryhmä keksi, että fillareille pitäisi saada jonkunlainen yleinen väistämisvelvollisuus moottoriajoneuvoihin nähden. Olen jossain nähnyt yksityiskohtaisemmankin selityksen kaavailluista liikennesääntömuutoksista ja todennut, että pahan kerran sekavasta suunnitelmasta on kysymys. Siinä määrin sekavasta, ettei monikaan tule risteyksissä tietämään, kenellä todellinen väistämisvelvollisuus on. Saavatpahan sitten tuomioistuimet useita pyöräkolareita ratkaistavikseen. Ja niitä kolareita varmasti tapahtuu. Monet autoilijat tulevat tulkitsemaan etuajo-oikeuden itselleen tilanteessa kuin tilanteessa. Jotkuthan toimivat niin jo nykyäänkin. Eikä kukaan halua olla syrjinnän kohteena, joten odotettavissa on pyöräilyn suosion lasku, vaikka joillakin oli ideana kaksinkertaistaa pyöräily Suomessa vuoteen 2000 mennessä.

Ketkä saavat pyöräilyvuoden ilmaiset bensat?

Pyöräilyvuosi julistettiin suunnilleen samoihin aikoihin kuin liikenneministeriö heitti oman julistuksensa. Suurten tiedotusvälineiden asenne pyöriin näytti olevan sama kuin ministeriönkin: Lelu mikä lelu. TV-uutisissa näytettiin omituisten härveleiden pyyhältävän kameroiden editse. Sanaakaan ei puhuttu polkupyörän liikennepoliittisesta asemasta, vaikka kysymyksessä on monille tuikitärkeä työ- ja työmatkaväline.

Liikenneliitto yrittää vielä vaikuttaa, ettei esitys menisi läpi. Liikenneministeriö kuulemma kuitenkin uhittelee tuimana, eikä suostu Liikenneliiton kanssa edes asiasta keskustelemaan.

Liikenneministeriö siis haluaa jyrätä fillarit pois autojen tieltä. Mutta miksi? Keneltä pyöräilyn kaksinkertaistuminen ja sitä tietä myöhemmin mahdollinen nelinkertaistuminen olisi pois? Ei ainakaan ruuhkassa seisovalta autoilijalta. Olisihan siellä jonossa vähemmän autoja. Ehkä sekin autoilija oppisi edes kauniilla säällä jättämään kärrynsä kotiin ja hyppäämään fillarin satulaan. Sanotteko minua vainoharhaiseksi, jos heitän ajatuksen, että tässä asiassa haiskahtaa öljy eli raha?

Takaisin numeroon 3/1996