Kehossani on virus

Teksti: Minna Kumpulainen

Hän avaa minulle ulko-oven, sirorakenteinen mies. Astun sisää ja tervehdimme. Sitten istumme kahvipöytään, joka on katettu antiikkisilla astioilla. Hän, sanotaan häntä nyt vaikka Markoksi, sanoo pitävänsä kaikesta ajan patinoimasta.

Maaliskuun lopulla Suomessa oli reilut 250 alle 30-vuotiaista hi-viruksen kantajaa. Heistä yksi on Marko, joka sai tietää hiv-positiivisuudestaan 1.3.1994, samana päivänä kun Ahtisaari astui valtaan. Hän oli tällöin 25-vuotias. Virus oli tuliaisia etelänmatkalta.

Tietoa positiivisuudesta Marko kuvaa samanlaiseksi tuntemukseksi kuin jos kuulisi lähiomaisensa kuolemasta.

- Kuoleman tietoisuuteni on ollut paljon voimakkaampaan sen jälkeen, kun kuulin olevani positiivinen. Samalla elämälle antaa suuremman arvon kuin aikaisemmin. Mutta toisaalta ennen kuin mä tulin positiiviseksi, joka paikassa oli Benettonin mainoksia että "Aids on yhä olemassa" ja Terveysviraston "Aids on yhä Suomessa" -kampanja. Se oli valtavan pelottavaa. Joka kerta kun menit sänkyyn jonkun kanssa, niin sait pelätä jospa sä nyt sait hivin. Mutta nyt kun mulla on hiv-infektio, niin tavallaan olen voittanut kilpajuoksun pelkoni kanssa. Mua ei pelota enää. Nyt mä olen lähtöviivalla ja voin ajatella, että mitäs tästä eteenpäin.

- Alkuun mulla oli kauhea pelko siitä, että jos hiv tarttuukin vessanpytystä. Että ystäväni, älkää nyt menkö vessaan ennen kuin olette desinfioinut pytyn reunan. Jos mulle tuli haava, niin hyvä etten mä hysteerisesti huutanut Îälkää koskeko minuun, kyllä mä hoidan omat haavaniâ. Mutta nämä pelkotilat ovat häipyneet ja ne ovat kääntyneet vahvuudeksi.

Osaatko sanoa "ei"?

Hiviä, jota usein virheellisesti kutsutaan viimeisen vaiheensa mukaan aidsiksi, voi pitää hyvin ruumiillisena sairautena. Ensinnäkin se tuhoaa ruumiin immuunijärjestelmää ja näin kuvainnollisesti Îsyöâ ihmistä sisältäpäin. Toisaalta hiv kytkeytyy vahvasti seksuaalisuuteen, jota pidetään ruumiillisuutemme yhtenä peruspilarina. Suomalaisten nuorten tartunnoista suurin osa onkin lähtöisin seksuaalisista kokemuksista, homo- ja heteroseksuaaliteitse saatuja tartuntoja on suurin piirtein saman verran.

Marko toteaa, että hänen käsityksensä seksuaalisuudesta on muuttunut paljon viime vuosina. Hän on huomannut, että seksuaalisuus on rajatonta, niin rajatonta että turha kenenkään edes kuvitella tietävänsä kaikkea.

- Anaaliseksistä olen luopunut täydellisesti ja sellaisista seksitavoista, missä hiv ilmeisesti helpoimmin tarttuu. Itseasiassa olen oppinut valtavasti uutta seksuaalisuudesta - siitä kiitokset Aids-tukikeskukselle, sillä heillä on valtavan hyvät informaatiot tästä, mitä kaikkea seksin kautta voi löytää. Että se ei ole pelkästään sitä anaaliyhdyntää... enkä mä sitä harrastanutkaan.

- Sehän onkin hauskaa, että mä sain tämän hiv-infektion vaan sen takia, että mä olin mies joka ei osannut sanoa Îeiâ. Mä en ole koskaan pitänyt anaaliseksistä, mutta tämä kyseinen ihminen, johon mä olin rakastanut, halusi sitä. Ja rakkaudesta tekee mitä tahansa. Niin en tohtinut kieltäytyä, koska pelkäsin että suhde menee poikki, jos se on hänelle ensiedellytys. Ja siitä tuli kova hinta. Mutta nyt mä olen kyllä oppinut sanomaan Îeiâ.

Pelottaako?

Ihmiset kiiruhtavat läpi elämän - usein sen kummemmin huomioimatta ruumistaan. Hiv kuitenkin herättää. Marko sanookin tajunneensa vasta nyt, kuinka tärkeä osa keholla on elämässä.

- Esimerkiksi mä pidin itseäni suurin piirtein kuolemattomana vielä tähän asti. Ettei mulle voi koskaan sattua mitään, että se tapahtuu muualla ja muille. Niin meistä varmaan jokainen ajattelee. Mutta kaikkihan me ollaan yhtä kuolevaisia, yhtä haavoittuvaisia. Mutta me huomataan se vasta sitten kuin on myöhäistä, tavalla tai toisella. Ruumiillinen vamma, virus tai mikä tahansa. Kyllä se pysäyttää miettimään.

- Silloin kun mä kuulin olevani hiv-positiivinen, mä ajattelin että mä teen mitä tahansa. Vaikka rupean käymään kuntosalilla, pitämään luentoja aidsista ja vastaavaa, jos mä vaan saisin tämän pois.

Yleensä ensimmäiset infektion oireet tulevat 4-8 viikkoa tartunnan jälkeen: ripulia, kuumeilua ja hikoilua. Mutta Markoa on onnistanut, sillä hänellä ei ole ollut minkäänlaisia oireita.

- Mä uskon siihen, että olen pysynyt fyysisesti hirveän vahvana siksi, että mulla on vahva psyyke. Mä olen nähnyt ihmisten luhistuvan pelkän mielialansa takia - hiv saa stressistä ja kaikista muista tunne-elämyksistä lisäpontta kasvaakseen.

Entä muut positiiviset? Marko on päätynyt siihen ratkaisuun, että hän välttää heidän seuraansa. Häntä ahdistaa positiivisten keskuudessa vallitseva ilmapiiri, avuton tukeutuminen Aids-tukikeskukseen sekä erilaisten vaivojen vertailu ja jopa niillä mahtailu. Eikö kipu sitten pelota?

- Ei. Ainut mikä mua tässä hiv-infektiossa pelottaisi, mutta oikeastaan sekään ei enää tällä hetkellä pelota, on se loppuvaihe eli aids-vaihe, aids-vaiheestakin vielä se lopullinen vaihe. Mä olen nähnyt tuhottomasti ihmisiä, jotka kuolee sairaalan sängyssä katsoen aamusta iltaan kattoon ja laihtuu ja kuihtuu pois. Se ei varmaan ole millään tavalla kokemisen arvoista.

- Mä toivoisin passiivista eutanasiaa. Eli turhat lääkehoidot pois, turhat elvytykset pois, koska se elämä on jo mennyttä siinä vaiheessa. Turha elättää toivoa ihmiselle, jonka toivo on jo loppu. Kaikki me se tiedetään että aids-vaiheessa, jossa joutuu sairaalaan sänkyyn ja on heikkona, niin kuolema on se seuraava vaihe.

Mistä voimaa?

Taustalla soi klassinen musiikki. Marko sanoo, että se rauhoittaa häntä. Vaikeista ajoista hän kertookin selvinneensä musiikin ja varsinkin hyvien ystävien tuella. Elämänkokemukset ovat myös karaisseet.

- Mulla oli toinen elämä ennen 16. ikävuotta. Se oli niin kutsuttu perhehelvetti, missä äiti oli useamman kerran naimisissa ja meitä oli seitsemän lasta ja nähtiin nälkää. Saatiin remmiä tavan takaa syyttä suotta. Mun veli teki itsemurhan, kun mä oli 16 ja se pisti mut ajattelemaan... Sitä ennen mä oli hirveen heikko, pelkäsin ja olin koulukiusattu ja vastaavaa. Sitä ennen kun joku kertoi mulle päänsärystä, mä olin niin myötätuntoinen, että mä sain itse päänsäryn. Mutta sitten tämän mun veljen itsemurhan jälkeen mä olin psykiatrisella osastolla muutaman päivän, siihen asti kun hautajaiset olivat ohitse - ja nämä hautajaiset olivat fiasko: ei ollut riittävästi kantajia, ei kahvipaikkoja tilattu, vaikka äiti lupasi kaikki hoitaa - niin siinä vahvistui. Ja mä sain ensimmäisen kosketuksen rakkauteen siinä 16-17 vaihteessa. Silloin mä tajusin, että maailmassa on muutakin kuin pahuutta.

- Rupesin työskentelemään sairaaloissa, mielisairaaloissa ja muissa. Siellä mä näin ihmisiä, jotka eivät kestäneet sitä kaikkea mitä mä olin kestänyt. Kävin siviilipalveluksen jossain siellä kaukana Keski-Suomessa, missä siviilipalvelusmiehet ovat jotain niin ulkopuolisia kuin voi olla. Siellä mä kovetuin aika hyvin, koska piti taistella elämästään, omista vakaumuksistaan. Mulla oli pakkomielle siitä, että mä en halua koskaan enää kenenkään komenneltavaksi, kun oli kerran päässyt siitä pois. Koska ihmisen vapaus on sen verran ainutlaatuinen, ettei sitä pidä millään tavalla riistää, ei edes valtion nimissä.

Maailmalla riehuu useita muitakin tappavia viruksia kuin hiv, kuten hepatiitti, tuberkuloosi ja Ebola-virus. Hivistä on kuitenkin kehkeytynyt muita pelottavampi mörkö, luultavasti siitä syystä että sairauden havaitsemisen alkuvaiheessa virusta pidettiin mystisenä sukupuolitautina, joka tarttuu vain homoseksuaalilta toiselle. Sensaatiolehdet kutsuivat hiviä mm. Îhomorutoksiâ. Ja uskomukset pysyvät lujassa. Markokin on törmännyt näihin ennakkoluuloihin.

- Heteroseksuaalisissa piireissä ennakkoluulo on sitä, että hiv on homoseksuaalien tauti. Lisäksi ihmiset eivät tajua, että kuka tahansa sun vieressä voi olla positiivinen, hänen itsensä jopa tietämättä sitä. Sitten vasta kun tiedetään, että ihminen on positiivinen, aletaan pelätä.

- Ainoa missä mä olen joutunut kohtaamaan negatiivisen varjon, on seksipartnereissa. Mä olen tosiaan yrittänyt kertoa joillekin, että mä olen positiivinen. Ja se on väistämättä karkuun juokseminen. Vaikka mä kuinka yritän kertoa, että tiedän tasan tarkkaan, mikä on turvaseksiä.

Lääkäri vai tuomari?

Marko lukee minulle kirjoittamiaan tekstejä. Varsinkin tartuntansa alkuvaiheessa hän purki pelkojaan ja yksinäisyyden tunteitaan runoihin ja päiväkirjaan.

- Hiv muutti täydellisesti asenteeni elämään. Mä uskon siihen, että jokaisella ihmisellä on kriisivaiheita. Silloin kun tulee kriisivaihe, ihmisellä on mahdollisuus muuttua ja muuttaa itseään, ja muuttaa koko elämänsä täydellisesti. Ne on tarkoitettu kolauksiksi, jotta tajuaisi elämänsä merkityksen. Jos me elettäisi tasapaksua elämää, me ei tajuttaisi miten tärkeää on huomioida itsensä ja muut ympärillä.

- Kun Yhdysvalloissa on kuolemantuomio käytännössä, niin mä pystyn hyvin kuvittelemaan, miltä ihmisestä tuntuu kun sille luetaan tuomio. Nimittäin kun mä menin ensikerran lääkäriin, niin lääkäri sanoi että Îjoo, sä kuolet todennäköisesti 5-10 vuoden päästä ja viimeistään noin 12 vuoden päästäâ. Se oli tosi rankka pala. Mä olin että Îhetkinen, mikä helvetin tuomari sä mulle oletâ. Kyllä se pistää vähän miettimään tätä elämänkulkua. Jos sulle sanotaan, että kuolet joskus kymmenen vuoden kuluttua, niin se on ihan vastaava kuin sulle sanottaisi, että kuolet kahden kuukauden päästä. Ajatus siitä mitä voit tehdä sen 12 vuoden aikana, täyttää sun unelmat jos sulla on unelmia. Kerkiätkö sä? Yksinkertaisesti tulee palava halu elää. Mutta sitten kun siitä on kulunut vuosi, kaksi, sä elät taas ihan kuin sulla ei mitään olisikaan. Taas sä olet siinä samassa lähtöpisteessä, ehkä kuitenkin henkisesti vahvempana, käyt kapakassa, vedät tupakkaa. Sä unohdat hirveän nopeasti, mikä oli syy siihen elämänmuutoksen janoamiseen.

Kysyn, mitä hän sitten haluaisi vielä tehdä. Marko vastaa, että maailmanympärysmatkan, koska hän pitää matkustelemisesta. Mutta lisää sitten, että todellisuudessa hänellä ei ole mitään unelmia, koska huomisesta ei koskaan tiedä.

- Joka kerta kun mä matkustelen, mä saatan ajatella että jospa tämä on viimeinen matka. Enkä vaan sen takia, että mulle huomenna puhkeaa aids, vaan sen takia että tämä lentokone voi tippua. Mut on esimerkiksi yritetty Kreikassa murhata kaksi kertaa. Tämä tapahtui hiv-infektion jälkeen. Silloin mä tajusin, että elämä voi loppua paljon lyhyemminkin kuin on laskettu. On suurempi todennäköisyys kuolla auton alle kuin että mä kuolen aidsiin.

- Ihmisen elämä on arvoituksellinen, ei se ole yhden taudin takana. Jos mä tässä kymmenen vuotta murehtisin, että mitä mun aids-vaihe tietää, ja jumalauta, just ennen aids-vaihetta mä jäisin auton alle, niin ne kymmenen vuotta menisi hukkaan. Murehtiessa ja huolehtiessa.

Haluaisitko vielä sanoa jotain, kysäisen. Marko karistaa tupakan tuhkat ja nyökkää.

- Vaikka hiv ei ole ihmisille vielä välttämättä läsnä, niin on hyvä tiedostaa sen olemassaolo. On parempi, että ihmiset ennalta tietää siitä jotain kuin se, että sitten kun se kolahtaa kohdalle, ollaan hysteerisesti juoksemassa karkuun...

Suljen nauhurin. Ja rupeamme puhumaan politiikasta.

Hiv on virus, joka tuhoaa veren valkosoluja. Kun valkosolut tuhoutuvat, heikkenee ihmisen vastustuskyky erilaisia tauteja vastaan. Hiv-positiivinen eli tartunnan saanut henkilö voi kuitenkin elää oireetontakin elämää.

Kun hiv on tuhonnut elimistön vastustuskyvyn, henkilö on sairastunut aidsiin. Aids eli immuunikato on siis hivin päätösvaihe, joka johtaa kuolemaan. Tällöin keho ei pysty torjumaan viruksia ja bakteereja, joita se terveenä tuhoaisi vaivattomasti.

Hiv tarttuu elimistön nesteiden ja eritteiden välityksellä. Tartunnan voi saada siemennesteestä, emättimen eritteistä, verestä tai tulehdusnesteistä. Virus ei sitä vastoin tartu kosketuksesta, halaamisesta, suutelusta, kättelystä tai ruuan ja esineiden, kuten astioiden tai saunan lauteiden, välityksellä.

Suomessa suurin osa tartunnoista on saatu seksikontakteissa. Joten kannattaa pitää mielessä, että kondomin oikea käyttö suojaa hiviltä. Maassamme on 732 hiv-positiivista, ja tähän mennessä aidsiin on kuollut 183 ihmistä. Maailmanlaajuisesti positiivisia arvioidaan olevan 20-30 miljoonaa - kaksi kolmannesta heistä Afrikan maissa.

Jos joku asia jäi askarruttamaan, soita SPR:n päivystävään aids-puhelimeen, puh. 9800-2437 tai Aids-tukikeskukseen, puh. 90-4542 070 (Helsinki), 931-213 3307 (Tampere), 921-233 6279 (Turku), 981-379 398 (Oulu).

"Oli syksy kun täällä kotona puut vaihtoivat kesäisen vehreytensä tuhansiin väreihin. Minä nautiskelin etelän sinisistä laguuneista ja auringon loputtomasta lämmöstä riettaasti etelämaalaisen kanssa. Kunnes olikin jo aika palata takaisin, talven ensikosketuksen saaneeseen Pohjolaan. Jätin hänet lentokentälle dramaattisen ilmapiirin vallitessa.

Niin aika kului kunnes jälleen soittelin sinne minne olin osaisestäni jättänyt. Puheltuamme niitä näitä tavalliseen tapaan, vivahde muuttui ja kuulin hänellä olevan ensioireita hivistä. En halunnut uskoa kuulemaani, joten selittelin salmonellaa yms. Mutta hänen lääkärinsä oli toista mieltä, joten oli pakko uskoa totuus. -- Mielessäni oli syvä pelko. Entä jos se oli myös minulla?

Sitten tuli päivä jolloin menin tuomiotani kuulemaan ja onneksi olin negatiivinen. Niin siinä pohdiskelin erilaisia mahdollisuuksia, kuitenkaan huomaamatta olevani joka päivä aina vain aggressiivisempi. Olin herkästi suuttuva ja muita loukkaava, se oli tapani käydä läpi alkuprosessia. Onneksi minulla oli ystäviä, joille pystyin kertomaan pelon syyt ja tunteeni."

"Aika kului verkkaisesti ja tuli maaliskuun ensimmäinen päivä. Aurinko laski ensisäteensä sängylleni sälekaihdinten lomitse herättäen minut tulosten kuulemispäivään. -- Olin varma etten ollut possari, sillä en ollut aiemminkaan. Niinpä käteltyäni lääkärin istahdin tuolille ihmetellen paperimäärää, joka lojui pöydällä. Siinä samassa kuulin totuuden: olin possari. Kuuma väre lävisti minut päästä varpaisiin. Todellisten ja epätodellisten tunteiden sekamelska valtasi minut. Kuljeskelin jalat ilmassa aivan kuin painajaisunessa kunnes avasin työpaikkani oven. Minulle oli tullut lieviä skitsofreenisia oireita, ikään kuin tieto olisi ehtinyt työhöni ennen minua. Minulla oli tunne, että kaikki tuijottivat minua. Mutten lannistunut. Vaihdoin työvaatteet niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan."

Lainaukset ovat otteita "Markon" kirjoittamasta omaelämänkerrallisesta artikkelista "Kynnyksen yli", joka on julkaistu kokonaisuudessan Henkiriepu 4/94 -lehdessä.

Takaisin numeroon 2/1996