Suomettumisen suuntaviivoja

Kirjoituksessani pohdin kysymystä suomettumisesta kolmelta eri kannalta. Ensin on semanttinen ja looginen kysymys: mitä äsuomettumisenä käsitesite alunperin tarkoitti, millä tavalla sen merkitys muuttui - ja onko kyseisellä sanalla mitään johdonmukaista merkitystä tai mitään yleispätevää käyttöä syntytilanteensa ulkopuolella. Toiseksi on historiallinen kysymys: missä mielessä Suomen tosiasiallinen suhde Neuvostoliittoon vuosina 1944-1991 vastasi tai ei vastannut suomettumisen käsitettä - ja kenelle tästä kuului syy tai ansio. Kolmanneksi on kysymys nykyhetken tilanteesta. Onko suomettumisen vaikutuksia vastaan edelleen taisteltava? Onko liioiteltu suomettumisen vastainen jälkireaktio päinvastoin vaarallisempi kuin alkuperäinen paha? Vai onko suomettumisesta puhuminen vain osa oikeiston poliittisia juonia?

Die Finnlandisierung - mikä suomettuminen?

Länsisaksalainen valtio-oppinut Richard Löwenthal oli ilmeisesti ensimmäinen, joka käytti erityistä suomettumisen käsitettä. Hän muistelee keksineensä sanan "Finnlandisierung" vuonna 1966, kun Varsovan liiton Budapestin konferenssi ehdotti sotilasliittojen purkamista. Suomen nimeen viittaavaa uutta käsitesitettä oli siis tarkoitus käyttää havainnollistamaan tiettyä mahdollista ilmiötä Suomen ulkopuolella. Tällainen keksintö vaati, että uuden sanan kuulijoilla oli jo jonkinlainen yhtenevä käsitys Suomen tilanteesta. Viimeistään vuodesta 1969 alkaen suomettumisen käsite oli yhtämittaisessa käytössä kansainvälistä politiikkaa koskevissa keskusteluissa eri puolilla maailmaa.

"Suomettuminen" ymmärretrretään monella eri tavalla. Määritelmien yhteisenä lähtökohtana on ajatus pienen valtion poliittisen toimintavapauden rajoittumisesta suuren (naapuri)valtion vaikutuksesta, mutta tulkintaeroja syntyy esim. seuraavien kysymysten suhteen: Pidetäänkö käsitettä yleisesti sovellettavissa olevana, vaiko vain Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin viittaavana? Tarkoittaako se tiettyä olotilaa vaiko tiettyä kehityssuuntausta? Kuinka täydellisestä itsenäisyyden puutteesta on kysymys? Onko kyseessä ilman muuta pienen valtion kannalta paha asia? Syntyykö tämä tilanne tai suuntaus ensisijassa suuren valtion vaikutuksesta vai myös pienen valtion omien poliitikkojen toiminnan takia?

Suurten kansakuntien, varsinkin anglosaksien ja ranskalaisten, määritelmissä suomettumisesta korostuu ajatus suuren valtion luonnollisesta aktiivisuudesta ja pienen valtion väistämättömästä passiivisuudesta. Tällöin suomettuminen on yksinkertaisesti seurausta maantieteellisestä sijainnista. Suomalaiset ovat kiinnostuneempia pienen kansakunnan aktiivisuudesta niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. Tällöin puolustettaessa "suomettuneeksi" väitetitettyä politiikkaa korostetaan niitä toimintamahdollisuuksia, joita tämä politiikka antaa. Tuomitsevissa puheenvuoroissa taas korostetaan pienen maan omien petturipoliitikkojen syyllisyyttä.

Saksankieliset maat: Itävallassa oli jo 1950-luvun alkupuolella käyty varoittavaa keskustelua äsuomalaisesta politiikastaä (esim. K.Gruber 1953). Läwentwenthalin keksinnön jälkeen nimenomaan länsisaksalaisista kristillisdemokraateista tuli äsuomettumisenä aktiivisimpia viljelijäitä.itä. Sanan käyttö liittyi hyvin selvästi Länsi-Saksan sosiaalidemokraattien uuden, sovittelevasti Neuvostoliittoon ja DDR:ään suhtautuvan idänpolitiikan vastustamiseen. Saksaa uhkasi kristillisdemokraattien mukaan luisuminen Suomen kaltaiseen asemaan. Näkyvimmin asiassa esiintyi "Baijerin musta härkä" Franz-Josef Strauss vuoden 1970 vaalikampanjansa aikana. Saksalaisten suomettumiskeskustelussa painottui ranskalaista ja anglosaksista näkemykemystä enemmän käsitys pienemmän, suomettuvan valtion omasta syyllisyydestä tilanteeseen, ja se muistutti tässä enemmän suomalaista keskustelua. (Tuure Junnila oli jo vuodesta 1965 alkaen julkaissut kekkosvastaisia teoksia myös saksaksi, mikä ehkä osaltaan selittää yhtäläisyyksiä).

Englanninkieliset maat: Englanninkielisessä keskustelussa suomettumisesta korostui ehkä selvimmin pienen maan väistämätön voimattomuus sekä venäläisten kanssa veljeilemisen kohtalokkaat seuraukset. Vastaavasti äsuomalaisten ymmärtäjrtäjätä kuten George Kennan väittiittivät, että suomettumisen käsite ei lainkaan tehnyt oikeutta suomalaisille. Suomenystävien rohkaisuna toimivat varsinkin Max Jakobsonin englanniksi julkaisemat kirjat Suomen politiikan ihmeellisestä menestyksellisyydestä äärimmäisen vaikeissa oloissa.

Ranska: Ranskalaiset osoittivat suomettumiskeskustelussakin liittolaisiaan rikkaampaa mielikuvitusta. Suomettumisesta puhumista ei käytetty niinkään vastustamaan välitöntä myöntyvyyttä Neuvostoliiton suuntaan kuin ranskalaisten pyrkimystä eristäytymiseen. Suomen asema toimi vertauskuvana puhuttaessa Länsi-Euroopasta yleensä, jota kokonaisuutena uhkaisi suomettuminen, ellei mantereen voimia koottaisi tehokkaammin tai ellei liittosuhdetta Yhdysvaltoihin tiivistettäisi. Maineikas poliittinen teoreetikko Raymond Aron totesi, että "Suomi on vapaa maa, mutta kun Suomen presidentti kutsutaan Moskovaan, niin hän men menee Moskovaan".

Suomettumisen varhaisissa määritäritelmissä oli siis kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yhtäältä, suomettuminen on enemmän prosessi kuin olotila, ja toisekseen tämä prosessi on huomionarvoinen sikäli kuin se koskee jotain muuta valiota kuin Suomea. Suomettuminen on Suomen kaltaiseen olotilaan joutumista, ja tämä oli tarkoitettu pelotukseksi. Pelotus ei välttämättä edellyttänyt arviota suomalaisten oman politiikan järkevyydestä tai suoraselkäisyydestä - vuoden 1958 yöpakkaskriisi oli synnyttänyt länsimaissa laajan myötätunnon aallon Suomea kohtaan.

Suomalaisten myöhemmät yritykset luonnehtia suomettumista pelkästään läntisen propagandan tuotteeksi ilman mitään todellisuuspohjaa tai uudelleenmääritellä suomettuminen myönteiseksi rauhanomaisen rinnakkainelon malliksi muille valtioille (kuten Kekkonen teki 1973) eivät selvästikään omanneet menestymisen mahdollisuuksia.

Täsmällisyyden kannalta olisi perusteltua erottaa ilmaukset "suomettuminen" tarkoittamaan tiettyä kehityskulkua ja "suomettuneisuus" tarkoittamaan tiettyä olo olotilaa. Onko näille käsitteille sitten mitään järkevää käyttöä? Ainakaan nykyään ei ole käyttöä sanalle, joka viittaisi nimenomaan Neuvostoliiton mahdolliseen vaikutukseen. Sanaa käytetään jonkin verran Suomen historiaa koskevassa keskustelussa. Tämän keskustelun luonteeseen ja motiiveihin palaan myöhemmin. On kielen ja logiikan vastaista että yksittäistä tapausta varten olisi oma yleinen käsite (joka ei epäselvyytensä vuoksi edes tee mitään paremmin ymmärrettäväksi). Suomen suomettumisesta puhuminen vastaisi puhetta Merita Pankin meritoitumisesta, Kokoomuspuolueen kokomustumisesta tai Metallityöväen liiton metalliliittymisestä. Jos halutaan ilmaista inhoavia tunteita 1940-80-lukujen Suomen poliittista tilannetta kohtaan, niin kielellisesti soveliaita ilmauksia tälle olisivat esimerkiksi kekkistyminen tai ryssähtäneisyys.

Suomettumista voidaan myös käyttää joidenkin kansainvälisten hakuteosten tapaan ilmauksena suuren ja pienen valtion tietynlaisista suhteista ylipäätänsä, mutta koska pienten valtioiden myönnytyspolitiikkaa suuria kohtaan on ollut tuhansia vuosia ennen Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden syntyä, niin olisi kohtuutonta luovuttaa suomalaisille jonkinlainen tekijänoikeus tällaiseen.

Max Jakobson on kiinnittänyt huomiota hieman erityisempään puoleen suomettumisessa. Suomettuminenhan oli suomalaisille epämieluisampaa kuin vaikkapa belgialaisille NATO:n aiheuttama täysivaltaisuuden rajoittaminen, koska Neuvostoliitto oli entinen vihollinen. Suomettuminen voisi olla eräs tapaus hävinneen valtion harjoittamaa myönnytyspolitiikkaa, "jonka on näytetytettävä hyväuskoiselta olematta sitä". Tässäkin tapauksessa innovaattorit löytyvät ajalta kauan ennen suomalaisia.

Suomettumiselle on esitettävissä tietynlainen määritelmä, joka on vielä edellistä suppeampi ja perustuu nimenomaan siihen, mikä oli Suomen ja Neuvostoliiton suhteessa ennennäkemätöntä, mutta joka on silti sovellettavissa joihinkin tilanteisiin myös Suomen ulkopuolella. Tämän määritelmän mukaan suomettumisessa olisi kyse vahvemman ja heikomman valtion molemminpuolisiin myönnytyksiin perustuvasta (vaikka tietysti ensisijassa vahvemman valtion ehdoilla tapahtuvasta) rinnakkainelosta tilanteessa jossa nämä valtiot ovat ideologisesti vihamielisiä. Juuri tämä puoli suomalais-neuvostoliittolaisessa kanssakäymisessä oli molemmille osapuolille periaatteessa vastenmielistä, suomalaisille tietysti suuremmassa määrin, koska suomalaiset joutuivat heikomman asemansa vuoksi tekemään enemmän myönnytyksiä. Neuvostoliitto oli kaiken aikaa periaatteessa sitoutunut ainakin ideologiseen taisteluun kapitalismin tuhoamiseksi ja sen kaikinpuolisen kehnouden osoittamiseksi, Suomi taas oli sitoutunut kannattamaan monipuoluedemokratiaa, oikeusvaltioperiaatteita ja ennakkosensuurista vapaata tiedonvälitystä. Suomettumiskokeilu jäi historiallisesti kesken, joten emme saa tietää, olisiko heikompi osapuoli oppinut kestämään tämän aiheuttamaa sisäistä jännitettä pysyvästi. Onnistuessaan tämä olisi lisännyt ihmiskunnan eloonjäämismahdollisuuksia tuntuvasti. Mahdollisuuksia uusille suomettumiskokeiluille on avautumassa esim. Kiinan suhteessa Hongkongiin ja Taiwaniin, Israelin ja palestiinalaisten suhteissa, mahdollisesti Yhdysvaltain ja Kuuban välillä tai joidenkin fundamentalististen ja maallistuneiden muslimivaltioiden kesken.

Oliko Suomi rähmällään tai ryssähtänyt?

Suomettuneisuuden idea oli sangen johdonmukainen, mikäli vain oletettiin, että Neuvostoliitto oli laajentumishaluinen. Jos joku neuvostovaltion intressien kohteeksi joutunut valtio halusi säilyttää itsenäisyytensä, oli sillä oltava tukenaan Neuvostoliiton voimaa vastaava sotilaallinen voima. Suomella ei selvästikään ollut tällaista voimaa omasta takaa, eikä länsiliiton suojelus myöskään ulottunut Suomeen, siis Suomi ei voinut olla itsenäinen. Toisaalta Suomen tilanne erosi kuitenkin ulkoisesti muiden Neuvostoliiton pienien naapurimaiden tilanteesta. Suomessahan ei vuoden 1955 jälkeen ollut neuvostoliittolaisia joukkoja, ja suomalaiset kommunistit olivat olleet vuosia maansa hallituksen ulkopuolella. Myös Suomen talouselämän kerrottiin pitkälti säilyttäneen perinteisen, yksityisomistukseen pohjautuvan luonteensa. Näiden erojen tunnustaminen oli edellytys erillisen suomettuneisuuden käsitteen mielekkyydelle, muutenhan "sovjetisoituminen" olisi riittänyt. Mikä sitten oli tosiasiallinen Suomen tilanne?

Oli monia mahdollisia tulkintoja Suomen ja Neuvostoliiton välisestä perustilanteesta, riippuen yhtäältä siitä, katsottiinko näiden maiden edut ristiriitaisiksi ja toisaalta siitä, millaiseksi arvioitiin suomalaisten mahdollisuudet vastustaa Neuvostoliittoa. Ensimmäisen perustulkinnan mukaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli eturistiriitoja ja Neuvostoliiton ylivoima Suomeen nähden oli täydellinen. Tämän tulkinnan alatyyppeinä olivat

a) Hiipivä bolsevisoituminen - Suomi on menettämässä itsenäisyytensä vaiheittain. Kun ulkopoliittinen toimintavapaus ja sananvapaus on täysin menetetty, kansakunnan itsetunto romahtaa, jonka jälkeen se ei enää pysty vastustamaan Neuvostoliiton jatkuvaa painetta, ja siirrytään avoimesti neuvostojärjestelmään. Tämän tulkinnan lähtökohtana olivat osittain suomalaisten kekkosvastustajien ja balttilaisten emigranttien näkemykset, julkaisukanavina suurilevikkiset mutta vähemmän arvostetut saksan- ja englanninkieliset lehdet.

b) Täysin epäitsenäinen, mutta vakaa tilanne - Kaikki Suomen ulkopoliittiset toimet sekä maan omien hallitusten muodostaminen tapahtuvat Neuvostoliiton määräyksestä, mutta tilanne ei välttämättä ole muuttumassa miksikään, eli Suomen ulkoinen itsenäisyys ja kapitalistinen järjestelmä saattavat säilyä (minkä syyksi oletetaan Neuvostoliiton halu ylläpitää ärauhanomaisen rinnakkainelonä näyteiyteikkunaa).

c) Suomen kauko-ohjattavuus aina tarpeen tullen - Tämän mallin määritteli ehkä selvimmin norjalainen Nils Ärvik 1972. "Kauko-ohjattavuuden" edellytyksiin kuuluivat Ärvikin mukaan pieneltä val valtiolta itseltään puuttuva voima vastustaa suuremman hyökkäystä, pienen valtion eristyneisyys ulkopuolisista avuntarjoajista, pienen valtion voimakkaat taloudelliset siteet suurempaan, sekä pienen valtion sisällä toimiva merkittävä poliittinen ryhmä, joka oli milloin tahansa valmis asettumaan suuren valtion käytettäväksi. Neuvostoliitolla oli Ärvikin mukaan juuri tällainen painostusvälineistö Suomeen nähden. Suomalaisilla poliitikoilla ei ollut mahdollisuutta tehdä mitään sellaista ulkopoliittista aloitetta, joka ei palvelisi selvästi Neuvostoliiton intressejä (vaikka ne voivat samalla olla tietysti myös Suomen etujen mukaisia, ja ehkä jopa suomalaisten itsensä aloitteesta syntyneitä).

Toisenlainen tulkinta lähti siitä, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä on eturistiriitoja, mutta näiden kahden maan välillä vallitsee tietty (maailmanpoliittisesta tilanteesta riippuva) paikallinen voimatasapaino. Suomen politiikkaa koskee joukko rajoituksia, mutta ne ovat suomalaisten itsensä valitsemia ja maan kannalta vähiten huonoja. Neuvostoliitolla ei ole mitään helppoa keinoa lisätä painostusta Suomea vastaan ilman Neuvostoliitolle itselleen kalliiksi tulevaa konfliktia. Suomen ulkopoliittiset toimet tähtäävät viime kädessä vain Suomen omaan etuun. Tämä oli suomalaisten diplomaattien tapa esittää asia lännessä.

Kolmas, lähinnä oikeaoppisten kommunistien tulkintatapa lähti siitä, että Neuvostoliiton ja Suomen intressit ovat täysin yhtenevät, joten maiden välillä ei voi olla eturistiriitoja. Neuvostoliiton ei voi sanoa rajoittavan suomalaisten poliittista toimintavapautta millään tavalla, koska Paasikiven-Kekkosen linjan mukainen politiikka on joka suhteessa edullisin kaikista suomalaisille kuviteltavissa olevista ulkopoliittisista linjoista.

Suomen poliittisten puolueiden ja lehdistön näkemykset toivottavasta tavasta hoitaa Neuvostoliiton-politiikkaa jakautuivat 50-70-luvuilla puolestaan seuraaviin suuntauksiin.

1) Rajoittava politiikkaa, jota edustivat Paasikivi sekä monet porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset tahot. Ideana oli pitää kiinni tehdyistä sopimuksista ja pitää samalla tiettyä välimatkaa venäläisiin. Ulkopoliittista aktiviteettia oli vältettävä, jottei syntyisi konfliktin aiheita.

2) Sopeuttava, aktiivinen politiikka, jota edustivat Kekkonen ja hänen vähitellen kasvava kannattajakuntansa eri puolueissa. Ideana oli että Suomi voi lisätä toimintavapauttaan ja myös läntisiä yhteyksiään sitä enemmän, mitä luottamuksellisemman yhteistyön se saa aikaan neuvostoliittolaisten kanssa.

3) Augmentoiva politiikka, jonka puolesta puhuivat kommunistit, 70-luvulta alkaen vain ns. vähemmistökommunistit. Ideana oli se, että suomalaisten edut toteutuvat sitä paremmin, mitä aukottomammin Suomen politiikka seuraa Neuvostoliiton johtamia rauhan ja edistyksen voimia. Neuvostoliiton vaikutuksesta irrottautumiseen ja NATO-jäsenyyteen pyrkiviä oli epäilemättä myös, mutta he eivät ilmaisseet käsityksiään avoimesti, virallisella tasolla.

Kekkosen linja tuli siis vähitellen vallitsevaksi, ja se näytti myös tuottavan toivottuja tuloksia. Suomen politiikan itsenäisyys tunnustettiin vähitellen ulkomailla, suomalainen diplomatia kohosi näkyvään rooliin maailmalla. Neuvostoviranomaisten ajoittaiset ehdotukset läheisemmästä sotilaspoliittisesta yhteistyöstä torjuttiin kaikessa hiljaisuudessa. Taloudellisesti ja kulttuurisesti Suomi integroitui vuosikymmen vuosikymmeneltä enemmän länteen, minkä rinnalla näyttävästi julkistetut idänkaupan projektit tai taistolaisten neukkurihkaman harrastus olivat marginaalisia ilmiöitä. Ja kukaties turvallisuuspoliittinen Suomi valmistautui seuraamaan taloudellis-kulttuurista Suomea ajan koittaessa. Aarno Laitinen kirjoitti "Tamminiemen pesänjaknjakajissa" hetkeä enn ennen Kekkosen väistymistä, että Suomen pankkiirien ja vakuutusjohtajien kabineteissa uskottiin niihin läntisiin tiedusteluarvioihin, joiden mukaan Neuvostoliiton parhaat päivät olivat ohi. 80-luvun puolivälin jälkeen Mauno Koivisto aloitti idänkaupan alasajon. Mutta toistaiseksi idänsuhteista voitiin hyötyä. Hintana oli vain jonkin verran työtä neuvostoliittolaisten luottamuksen voittamiseksi, loppujen lopuksi iloista työtä, jossa suomalaiset oppivat kilpailemaan keskenään.

Mitä siis luottamuksen hyväksi tehtiin? Lehdistö ja sähköiset tiedotusvälineet omaksuivat linjan, jota arvosteltiin itsesensuurina: Ulkopoliittisia aiheita koskevat pääkirjoitukset pyrkivät seuraamaan Suomen virallista linjaa, joka oli kohteliaan ympäripyöreä lähes joka suuntaan, samalla kun Suomen ja Neuvostoliiton erityissuhteen tärkeydestä muistettiin mainita. Aggressiot purettiin Chilen junttaan ja Etelä-Afrikan apartheidiin. Yleinen uutisointi maailman kriisitapahtumista oli Suomessa asiallista. Neuvostoliitosta julkaistu materiaali oli 70-luvun lopulle tultaessa hyvin pitkälti kritiikitöntä neuvostomainontaa, mutta toisaalta rivien välissä voitiin vittuilla venäläisille. Ilmeisesti asiallinen kritiikki tai analyysi Neuvostoliittoa kohtaan oli pahimmin puuttuva tyylilaji. Suomalaista politikointia puolueiden sisällä sävytti selvästi kilpailu suhteista Neuvostoliiton edustajiin ja oikeaoppisten fraasien latelu. Toisaalta Kekkonen ei suinkaan jakanut pääpalkintoja räikeimmistä itään päin vedoista. Intellektuaalisen maailmankuvan tasolla pahin haitta ei ilmeisestikään tullut mistään taistolaisentusiasmista, vaan jonkinlaisesta maailmankatsomuksellisen puolueettomuuden vaatimuksesta. Länsimaiden ja Neuvostoliiton historialliset ja teoreettiset saavutukset haluttiin tällöin esittää jokaisessa tapauksessa lähtökohtaisesti saman arvoisina. Argumentteja ei siis tosissaan tarvinnut vertailla. Tulos olisi varmasti ollut useimmissa tapauksissa Neuvostoliitolle epäedullinen, mutta ei suinkaan aina. Nyt vain hyväksyttiin, että tietysti lokakuun vallankumous oli valistuneen porvarinkin maailmankuvan mukaan merkittävä historiallinen edistysaskel, kuten voimme lukea esim. Jan-Magnus Janssonin ja Erkki Tuomiojan keskustelukirjasta "Tulevaisuuden varjossa" 1981.

Sovjetisoitumisesta suomentautiin - kysymys nykyhetkestä

Kun suomettumissairaus syöpyy kansamme sieluun niin kenen sieluun se silloin syöpyy? Kun luemme joidenkin historioitsijoiden uusimpia kirjoituksia suomettumisesta, saamme sen kuvan, että koko yhteiskuntamoraalimme lujuus on ainutlaatuisella tavalla riippuvainen nimenomaan ulkopoliittisten päätöksentekijöidemme suoraselkäisyydestä. Kun Kekkonen meni rähmälleen, niin Kainuun pienviljelijät menivät rähmälleen. Kun Ahtisaarella on liukkaat kengät niin minä tarvitsen laastarin otsaani. Lukiessaan suomettumisen tai kotiryssävuosien aiheuttamasta moraalisesta rappiosta voi saada sen kuvan, ettei Suomen kodeissa, kouluissa, työpaikoilla, kunnallispolitiikassa, lähiökapakoissa tai pursiseuroissa ilman sitä olisi tosiaan ollut mitään muita sosiaalisia mekanismeja jotka suosivat teeskentelyä, sisäpiiriin pääsystä kilpailemista, toisten parjaamista selän takana, ylempien mielistelyä, poikkeavien mielipiteiden tukahduttamista, lahjusten ottoa, aloitekyvyttömyytä tms.

Miksi sitten politiikan, ja nimenomaan ulkomaansuhteiden piirissä tapahtuva rähmälläänolo on niin paljon tuomittavampaa? Olisi mielenkiintoista tietää, josko nimenomaan joidenkin historioitsijoiden tämänsuuntaiset uskomukset pohjautuisivat jonkinlaiseen 1800-luvulta periytyvään hegeliläiseen idealismiin. Hegel-snellmannilaisessa systeemissä kansalaisten yksityisen ja ryhmäkuntaisen toimeliaisuuden piiri (l'état civil) on määriteltelmällisesti egoismin ja kilpailun aluetta, kun taas valtion julkisen politiikan piiri (l'état politique) on määriteltelmällisesti kansallishengen pyyteetöntä palvelemista. Siksi nöyristely pankinjohtajan edessä on osa luonnon järjestystä mutta nöyristely vieraan valtion edustajan edessä on jumalanpilkkaa.

Suomettumisen historian lueskeleminen muistuttaa muutenkin (ainakin vanhemman polven) poliittisten toimittajien ja historioitsijoiden mieltymyksestä hengenvaaralliseen macho-bullshittiin (joka on kyllä edelleen käypää kamaa monen maan vaalitaisteluissa). Seuraavat lainaukset Nevakiveltä (kursivoinnit K.F): Amerikansuomalainen professori John Wuorinen 1954: "Suomen johtajat eivät enää ole miehiä, jotka pelotta uskaltaisivat puhua vapaasti ja seistä pystypäin vapaiden joukossa". Ranskalainen professori Maurice Duverger 1978:"Ranskalaiset, jotka puhuvat halveksuen suomettumisesta, eivät tunne tämän ylpeän ja rohkean kansakunnan ponnistuksia..." . - Kaunis on kuolla, totta tosiaan!

Miksi suomettumisesta nykyään puhutaan? Kullakin asian muistelijalla on omat syynsä. Historioitsijoiden motiivi on varmasti lähinnä ammatillinen: uusien arkistojen auetessa on mahdollisuus akateemisiin aluevaltauksiin. Mutta syy siihen miksi suomettumisen tai Stalinin järjestelmän kauhujen muisteleminen saa niin paljon huomiota ja tilaa on selvästi se, että nyt on tullut aika valmistaa Suomen kansa poimimaan suomettuneisuuden kauden kielletty hedelmä - eli NATO-jäsenyys. Vilkaisu esimerkiksi Helsingin Sanomain sunnuntaisivujen keskinäiseen järjestykseen lokakuussa 1996 osoittaa tämän aivan kirjaimellisesti - ensiksi aukeama Stalinin teloittajista, sen jälkeen Nato-myönteinen artikkeli.

Lähteitä:

Harto Hakovirta: Suomettuminen. Gummerus 1975.

Jukka Nevakivi: Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui. Otava 1996

Jukka Nevakivi:

Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui

Otava 1996. 255 sivua.

Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina toimineen Jukka Nevakiven kirjalla on kaksinainen luonne. Kirja on tietyiltä osin akateeminen tutkimus, toisaalta "puheenvuoro suomettumisesta käytävään keskusteluun". Kirjan keskeisissä luvuissa Nevakivi käsittelee suomalaisten poliitikkojen suhteita Neuvostoliiton edustajiin vuosien 1948 ja1962 välisenä aikana. Tämä tapahtuu merkittäviltä osin Nevakiven Venäjän ulkoministeriön arkistoista etsimien asiakirjojen valossa. Vuosilta 1948-1952 Nevakivi on saanut käyttöönsä myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen asiakirjoja. Siltä osin kuin tällaisesta ennen julkaisemattomasta aineistosta on löytynyt uutta tietoa, on kirjassa kyse akateemisesta tutkimuksesta. Yleisempien tulkintojen osalta Nevakiven kirjassa on kyse poliittisesta mielipidekirjallisuudesta. Nevakivi kiteyttää kirjansa perusidean sivulla 15: "Tarkoituksenani on seuraavassa osoittaa, että suomettuminen ei valitettavasti johtunut pelkästään Suomen asemasta vaan myös suomalaisten omasta asennoitumisesta. Tietyt johtavat piirimme suosivat oman etunsa nimessä suomettumista, hyväksyivät sen aktiivisesti ja edistivät sitä jopa omin aloittein." Hän ton toteaa myös samalla sivulla että aiemmat kirjoittajat eivät näytä olleen selvillä siitä "miten syvälle moraaliimme suomettumissairaus oli päässyt leviämään". Isänmaanmaallisuus, Suomen kansan sielu ja Suomen armeijan lopullinen nujertamattomuus jatkosodassa tuntuvat olevan keskeisiä käsitteitä aikanaan Väinö Leskisen avustajana toimineelle Nevakivelle.

Nevakiven kirjan keskeisenä hahmona on Urho Kekkonen - kuten kirjan nimikin osoittaa. Kekkosen ensimmäisen hallituksen virkaanastuminen maaliskuussa 1950 aloittaa suomettumisen, Kekkonen antaa pienemmille poliitikoille mallin siitä kuinka omaa uraa edistetään veljeilemällä venäläisten kanssa. Kirjan loppupuolella ilmenee, että Nevakiven kuva Kekkosesta on kuitenkin monivivahteisempi. Kekkosen aktiivinen ulkopolitiikka pystyi lisäämään Suomen kansainvälisiä toimintamahdollisuuksia, ja tietyssä suhteessa Kekkonen oli "todellinen antisuomettaja", hän pyn pyrki "eheyttämäänmään kansaa", eli (nimenomaan politiikallaan äärivärivasemmiston integroimiseksi) "lujittamaan suomalaisten rivejä niitä ulkopuolisia vastaan, jotka kenties yrittäisivät ajaa täällä omia etujaan...". Nevakiven mukaan Kekkonen oli kyllä "isänmaanmaallinen", "muttei pystynyt erottamaan isänmaanmaata omista intresseistään".

Paasikiven ja Kekkosen ohella kirjan päähenkilöitä ovat yhtäältä Neuvostoliiton suurlähettiläinä Suomessa toimineet Savonenkov, Lebedev ja Zaharov sekä toisaalta sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton keskeiset poliitikot, jotka vaihtelevalla menestyksellä kilpailivat neuvostoliittolaisten suosiosta ja rahasta (tai Väinö Leskisen tapaan tässä huonosti menestyttyään sortuivat uhmailemaan näitä). Kekkostakin epämiellyttävämpinä suomettajina, ilman mitään Kekkosen ansioita, esiintyvät kirjassa sosiaalidemokraateista eronneen opposition johtaja Emil Skog sekä maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo. Muiden suomalaisten puolueiden edustajilla ei ole tarinassa aktiivisia rooleja, kommunistithan olivat Nevakiven mukaan joka tapauksessa täysin epäitsenäisiä, ja pienet porvarilliset puolueet olivat liian heikkoja kiinnostaakseen tuossa vaiheessa neuvostoliittolaisia. Mustasukkaiset suomalaiset kommunistit yrittivät kyllä muistuttaa neuvostoliittolaisille, ettei Kekkonen ollut pohjimmiltaan kokoomuslaisia kummempi, mutta tämä ei huolestuttanut Kremliä, joka olisi ollut valmis "sopimaan" asioista kenen tahansa kyllin voimakkaan poliitikon kanssa (jopa Neuvostoliiton perivihollisena pidetyn Väinö Tannerin).

Nevakiven ideana on, että YYA-sopimuksen solmimisen jälkeen Neuvostoliiton ylin johto piti parempana olla ainakaan toistaiseksi ryhtymättä mihinkään dramaattisiin toimiin valtansa lisäämiseksi Suomessa. Hän mainitsee tapauksen, jossa Kreml torjui Helsingissä toimineen neuvostosuurlähettilään ehdotuksen Suomen painostamiseksi. Sen jälkeen kun Suomen asema muodollisesti neuvostoblokin ulkopuolella oli vakiintunut, saattoi Suomen hallitus myös painostaa tai palkita Neuvostoliittoa tietyillä kauppapoliittisilla tai diplomaattisilla toimilla. Tällaisten tapausten käsittelyllä Nevakivi haluaa alleviivata tulkintaansa, jonka mukaan äsuomettuminenä oli pitkälti suomalaisten omasta tahdosta riippuvaista.

Kirjan nimestä, kansikuvasta ja takakansitekstistä on tehty mahdollisimman vetävät ja dramaattiset. Kirjoitustyylissä on ilmeisesti pyritty helppolukuisuuteen, ja mielestäni myös tyydyttävällä menestyksellä. Sujuvuuden ja eloisuuden tavoittelu tosin kostautuu ajoittain puuttellisina lauseiden viittaussuhteina ja tarkoitukseltaan hämärinä kielikuvina. Kirjan luvut seuraavat toisiaan periaatteessa kronologisessa järjestyksessä, mutta menevät osittain päällekkäin. Kauppapolitiikan kehityksestä on lisäksi kokonaan oma lukunsa (luvussa mainitaan myös Stalinin päähänpinttymä siitä, että Suomeen olisi saatava enemmän metallurgista teollisuutta: vielä 1950 hän kehotti suomalaisia rakentamaan rautatehdasta ja vakuutti, että Neuvostoliitto tulisi siinä auttamaan; Nevakivi muistuttaa tässä kohdassa että "Stalinin sanoista oli yleensä lyhyt matka tekoihin"). Kirjaan olisi voinut laatia erillisen aikataulukon siinä mai mainituista tärkeimmistä poliittisista tapahtumista. Lähdeviitteitä olisi myös voitu selkeyttää erillisellä kirjallisuusluettelolla.

Takaisin numeroon 5/1996