Näinhän me kirjoittaisimme, jos olisimme City-lehti. Koska me kuitenkin olemme Libero, vasemmistolainen kulttuuri- ja mielipidelehti, kirjoittakaamme mieluummin vaikka että: tekno edustaa sekä modernin yksilökäsityksen edellyttämän eheän ja reflektoivan minäkäsityksen että parisuhdeabsoluutille perustuvan seksistisen vapaa-ajanviettomonopolin loppua.

Anyway, vastaava päätoimittaja Kyösti Niemelä oli kutsuttu avajaistilaisuuteen 6.10., ainoana lehdistön edustajana muuten. Syitä tähän etuoikeuteen oli kolme: 1) Libero on merkittävä pääkaupungin yöelämästä raportoiva julkaisu 2) Kyösti Niemelä on teknopiirien oleellisimpia vaikuttajia ja edelläkävijöitä sekä 3) Unity-klubin perustajiin kuuluu Tero Meltti, joka kutsui vanhan luokkakaverinsa tämän ensimmäisiin teknobileisiin.

Raportti avajaisista alkaa

Saavun Nylonin ovelle jo kaksikymmentä yli kymmenen, eikä jonoa näy missään. Näytän henkilöllisyystodistukseni ovimiehelle.

- Onkos sulla käsitystä, mitkä bileet nämä on? hän kysyy. Esitän muovinpalan, jossa on kahden pingviinin kuva ja Unityn tyylikäs logo. Perässäni tulevalta silmälasipäiseltä pojalta kysytään, onko hän minun seurassani.

Vastaamme yhtaikaa kieltävästi. Se taitaa olla minulta virhe, sillä asiaan huomiota kiinnittämätön vaikeneminen olisi selvästi tyylikkäämpää. Ravintolan sisälle alistuneesti katselevalle kaverille sanotaan, että tänään on tällainen erityistilaisuus. Mikäs tämä tämmöinen paikka on, johon maksava asiakas ei pääse sisälle, Tero Meltti ?

- Kuulostaa hyvin erikoiselta, sillä tottakai klubi on kaikille avoin. Mahdollisesti poke ennakoi vaikeuksia kaverin kanssa tai että hänellä ei tulisi olemaan kivaa.

Journalistille myöhästyminen on yhtä kuin kuolema, mutta oli osittain virhe tulla näin aikaisin. Kahdentoista maissa oli ovella ollut puolentoista tunnin jono, josta siis osa vielä torjuttiin loppumetreillä. En ole koskaan saanut painella kunnolla jonon ohi, ja sen perältähän olisi voinut ehkä kenties poimia jonkun mitä-sinä-täällä-jonon-päässä-teet -blondin, ainakin jonkun tutun.

Muuan vasemmistolainen ystäväni on kertonut kiertäneensä nuorena usein kolme-neljä kertaa ravintolan korttelin, jotta voisi kävellä mahdollisimman pitkän jonon ohi. Erityisen nautinnollista on tuolloin muistaa, että jonottamassa on varmasti monia kokoomusnuoria ja menestyviä nuoria yrittäjiä.

Mikä tässä ois homman nimi, kaveri ?

Sisällä tarjotaan tuliaisboolia ja kakkua. Tahnaisen oloisia, neonin loisteessa mustikan värisiä ja hyvänmakuisia kakkupaloja jakava viehättävä naishenkilö antaa minulle hieman muita pienemmän palan, mutta paikka ei oikein tunnu kutsuvan kriittisen kuluttajan otteisiin. Boolin anniskelija osoittaa minulle vastauksen pitkäaikaiseen ihmettelyyni Calvin Klein -alushousujen panos/tuotos -suhteeseen liittyen. Hänen päällyshousunsa roikkuvat reilusti, alushousut on nostettu ylös, ja Klein merkki näkyy pitkälle. Kuulemani mukaan johtaja Calvin Kleinin tyttärelle ei ole aivan helppoa nähdä isänsä nimi juuri silloin, kun kundilta on onnistuttu kiskomaan farkut pois.

Aulasta kävelen itse bailaamistilaan, jossa ei vielä juuri tanssita. Tervehdin minun ja Teron yhteistä tuttavaa ja asetun seisoskelemaan hänen viereensä. Jutella ei kuule, mutta seisoskelu tuntuu nyt vähemmän tarpeettomalta.

Odotan kaveriani, joka ei tule koska nukahti pommiin, kun taas ravintola alkaa täyttyä. Toista lasia boolia ei kehtaa käydä hakemassa, kun kukaan muukaan ei ota - olen selvästikin ainut journalisti - ja alan sommitella jutun alkua mielessäni. Joskus rock-konserteissa tulee mieleeni kesken rankan shown joku tilannetta kuvaava hieno ilmaus, ja ajatukseni alkavat askarrella tuossa ilmauksessa.

Yhteinen tuttavammekin lähtee muualle. Tällaisissa tilanteissa usein ajattelen, että tupakoimisen aloittaminen voisi olla perusteltua, mutta toisaalta savuke näyttää häviäjän kädessä häviäjän savukkeelta, tarpeettoman miehen surkealta lohdutukselta, kun taas Keith Richards on cool savukkeella tai ilman.

Klassinen ratkaisu, lähden käymään vessassa. Melkoisen humalainen mieshenkilö selvittää viereiseltä pisuaarilta minulle bileitten loistavuutta. Ei oo näin hyvännäköisiä kimmoja vittu, hän sanoo, vittu ei oo missään, vaikka oon käynyt joka vitun mestassa. Sanon olevani samaa mieltä. Paikan tytöissä on jotain urheilullisen (ei sporttisen) suoraa ja itsenäistä sanojen parhaassa merkityksessä.

Unity-klubin avajaiset eivät silti vaikuta miltään iskemistilaisuudelta. Hyvännäköisiä tyttöjä on tanssimassa niin paljon osittain juuri siksi, että joutuminen syvästi humalaisten pokausyritysten kohteeksi on täällä epätodennäköistä. Vai onko näin ja entä jatkossa, Tero Meltti?

- Unity ei ennen muuta ole mikään lihatiski. Jos pokkaa riittää, niin tietysti yrittää voi, sillä pokattavastahan kaikki on kiinni, mutta paikka ei missään nimessä ole pokailuorientoitunut, vaan ihmiset tulevat tänne pitämään hauskaa.

Tässä jaksossa alan tanssia

Edestäni alkaa pöydätön, tanssille varattu alue, joka loppuu dj:n laitteistoon. Takanani on lisää pöytiä ja lopulta baaritiski, tilan vastakkaisella seinällä diskjockeyhyn nähden. Kello kahdeltatoista tanssimisen aloittaneita on niin paljon, että lähimmät tanssijat alkavat olla minusta enää puolen metrin päässä. Tästä välistä kulkee koko ajan ihmisiä, mikä ei minun kannaltani ole kovin tekno juttu.

Siis otan muutamia askelia eteenpäin, löydän tarpeeksi tilaa ja ryhdyn tanssimaan. Mitenköhän teknoa tanssitaan, Tero Meltti?

- Teknon pointti on tanssia niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Mitään oikeaa tapaa ei ole, vaan tanssiminen voi olla mitä vain, kunhan ei vahingoita toisia. Ehkä olennaisinta on päästä beatiin, rytmiin, joka vie sitten mukanaan.

Ihmiset eivät tunnu katselevan minua huvittuneesti, ainakaan kovin pääasiallisesti, ainakaan kaikki. En tietenkään voi tarkkailla muitten ilmeitä koko ajan, sillä olen nyt transsitilaani virittyvä teknomies.

Tosin on mahdotonta olla huomaamatta, että noin kahden maissa suoraan edessäni tanssii lähes käsittämättömän hyvännäköinen tyttö, joka lopullisesti selvittää minulle paljaan alaselän tosiolemuksen. Lähes yhtä huikeita on useita, joko takanani tai selät itseeni päin, sillä tanssimme kasvot kohti deejiitä, DJ Orkideaa. Valitettavasti vallitseva tanssityyli ei suosi takapuolten tiivistä tuijottamista, joka ei toki olisikaan yhtä mukavaa kuin saavuttamani teknotranssi.

Paritanssia ei juuri esiinny, muutamat tytöt muodostavat piirejä. Tytöt tanssivat myös mielikuvituksellisemmin kuin pojat, joista muuan erittäin bodattu yksilö teknoilee vieressäni - yhdessä vaiheessa yötä liikun tarkalleen hänen ja edellä kuvaillun alaselän välissä. Pojalla on painijan asu ylävartalonsa peitteenä, joten käsivarret ovat kaikkien arvioitavissa. Muutaman kerran kosketamme vahingossa toisiamme.

Yksi soitetuista kappaleista on erityisen vaikuttava. Se menee näin:

Back to the beat

Back to the beat

Back to the beat

Back to the beat

Back to the beat

Back to the beat

Ote voisi olla moninkertainen, eivätkä sen hienoudet kenties välity kirjoitetussa muodossa. Käynnissä täällä on joka tapauksessa ikuinen paluu, sillä tekno on nimenomaan toistoa.

Hämmentävää teknon tanssimisessa on ajan nopea kulku. Kello neljä DJ Orkidea lopettaa, rytmikkäät aplodit alkavat, vielä kymmenen minuuttia tanssia, sitten loppu. Kiilaan narikassa aivan kärkeen, sillä minun täytyy ehtiä Itä-Helsingin kello 4.20 lähtevään yöbussiin, enkä tahdo nähdä mystisiä tanssijoita katulamppujen valossa. Tero Meltti on vakuuttanut minulle, ettei bileitä enää jatkettu.

Unity-klubi. Nylonissa joka kuukauden ensimmäinen perjantai. DJ Orkidea. Sisään 30 markkaa. Ikäraja 20 vuotta. 22-04.

Takaisin numeroon 5/1996