Ympäristönsuojelu on työttömän paras turva

Lähivuosien suurin haaste onkin se, kuinka ympäristön ja työllisyyden, ympäristön ja talouden edut voidaan yhdistää. Toisinsanoen miten työväenliike ja ympäristöliike voisivat ryhmittyä saman punavihreän lipun alle ajamaan etuja, jotka ovat niille viime kädessä yhteisiä.

Työväenliike, erityisesti ammattiyhdistysliike, ja ympäristöliike ovat asenteellisesti yhtä lähellä toisiaan kuin metallisorvi ja kastemato.

Ympäristöliike on vaalinut teologista opinkappaletta taloudellisen toiminnan, kasvun ja yritysmaailman lähtökohtaisesta pahuudesta. Sen onkin kaivettava kassistaan uudet argumentit ja osoitettava, että ympäristönsuojelu luo työpaikkoja ja ympäristöä kuormittava teollisuus päinvastoin syö niitä. Tälle on vahvat perusteet, jotka ympäristöliikkeen pitäisi lyödä pöytään.

Työväenliike on taas perinteisesti katsonut, että talouskasvu on työläisen ylin ystävä ja auttaja. Talouskasvu luo yhteiskuntaan sitä ylimääräistä mannaa, jonka ammattiyhdistysliike ulosmittaa kapitalistilta työntekijöille. Talouskasvun uskotaan paitsi nostavan työmiehen elintasoa myös tuovan työtä niille tovereille, jotka pulakaudet ovat jättäneet työttömiksi. Kasvu ymmärretään tässä katsannossa mahdollisimman perinteisesti; materiaalisena kasvuna, kulutuksen ja energiankäytön lisääntymisenä.

Viimeiset kymmenen vuotta ovat osoittaneet, että talouskasvu ei ole enää kyllin vahva troppi työttömyyden sairastuttamalle yhteiskunnalle. Vuonna 1986 Suomen bruttokansantuote, se mitä yhteiskunta vuodessa markkamääräisesti tuottaa, oli vajaat 450 miljardia markkaa. Syvimpänä lamavuonna 1993 kansantuote oli kivunnut vain hiukan yli 450 miljardin. Samaa kansantalouden torttua oli kuitenkin leipomassa noin 390 000 ihmistä vähemmän. Nyt viisari osoittaa 80-luvun lopun huippuvuosien BKT-lukuja, mutta työttömien määrä ei vain vähene. Sellaista talouskasvua ei olekaan, joka veisi työttömyyden tullessaan.

Suomessakin on törmätty Euroopassa jo pitkään tunnistettuun jobless growth - ilmiöön. Kasvavat yritykset eivät enää ime uutta työvoimaa vaan hylkivät sitä. Yrityksen kasvu ja kannattavuuden parantuminen tarkoittaa, että myös vanhoille työntekijöille tarjotaan saapasta massamittakaavassa.

Saasteille piiskaa - työlle porkkanaa

Pääoma, koneet ja laitteet sekä lisääntyvä energiankäyttö työntävät työvoimaa syrjään. Mutta miksi näin?

Tietenkään pistorasiasta tuleva sähkö tai automaattinen liukuhihna eivät kiukuttele, lakkoile, sairasta tai synnytä, mutta suurempikin syy löytyy: työn hinta on karannut käsistä. Työn teettäminen on kallista, ja siksi sitä vältetään viimeiseen saakka. Niinpä työstä pitää tehdä edullisempaa.

Työn hinnan laskeminen ei kuitenkaan tarkoita palkkojen polkemista tai haudan kaivamista palkkojen sivukuluista maksettavalle sosiaaliturvalle. Työn hinta-ale ei tarkoita myöskään, että luodaan monetarististen oikeistohaukkojen märkä uni: pakkotyöyhteiskunta, jossa ihmiset pakotetaan myymään työvoimansa siihen hintaan, joka sille kulloinkin suostutaan maksamaan, tai jossa jokainen säästää oman sosiaaliturvansa sen mukaan kuin on varaa, jos on.

Ratkaisu on laajamittainen siirtyminen ympäristöverotukseen. Vain ympäristöveroilla tavaroiden hintoihin saadaan niiden ympäristökustannukset sisään. Verotus on markkinataloudessa myös tehokkaampi keino suitsia saastepäästöjä kuin suorat kiellot ja ympäristöbyrokratian käskyt. Kun saastuttaminen kielletään, se on kiellettyä, mutta periaatteessa taloudellisesti kannattavaa. Ympäristöverot tekevät saastuttamisesta kannattamatonta, jolloin kapitalistin sisällä syntyy halu vähentää päästöjä. Sisäinen pakko on parempi piiskuri kuin ulkoinen.

Talouselämä, mutta usein myös ammattiyhdistysliike, kuitenkin parkuu, että ympäristöverot vievät kansainvälisen kilpailukyvyn. Mutta toisaalta niin vievät raskaat palkkaverotkin.

Ideana onkin, että ympäristöverot eivät ole ylimääräinen taakka kansantaloudessa. Vihreän verouudistuksen kova ydin on siinä, että työn verotaakka minimoidaan ja saastepäästöjen sekä energiankäytön verotaakka maksimoidaan. Näin työstä tehdään halpaa ja elonkehän myrkyttämisestä kallista, jolloin työn ja ympäristön edut yhdistyvät. Vihreiden veroinsinöörien tähtäimessä on tulevaisuus, jossa kolmasosa valtion menoista katetaan ympäristöveroilla, kolmasosa työ- ja pääomaveroilla ja loppu kolmasosa välillisillä veroilla kuten arvolisäverolla.

Ympäristöverotkin ryhmittyvät kahteen kerhoon. Voidaan puhua yhtäältä saaste- ja toisaalta energiaveroista. Saasteille tietysti mätkäistään kaikkein kovimmat verot, koska tavoitteena on, että saastuminen loppuu tai ainakin vähenee radikaalisti. Näin saasteveroista tulee pakostakin lyhytaikaisia, koska ne on tarkoitettu tekemään itsensä tarpeettomiksi.

Mutta vaikka kaikki saastuminen saataisiin loppumaan, tosiasiaksi jää, että läntinen elämäntapa pistää haisemaan uusiutumattomia luonnonvaroja kuin vanha juoppo viimeisiä rahojaan ennen valomerkkiä. Energiaverojen tehtävä on juuri hillitä luonnonvarojen hillitöntä tuhlausta. Vaikka energiaverotkin syövät omaa pohjaansa energiankulutuksen vähetessä niiden myötä, ne ovat saasteveroja pysyvämpiä, koska energiankulutusta ei voi yhtä äkkijyrkästi vähentää.

Ympäristöverot kokonaisuudessaan ovat paras tapa rakentaa työn ja ympäristön liittoa. Maailman Luonnonsäätiö (WWF) on Iso-Britanniassa laskenut, että sopivan mittaisella ympäristöverotuksella, esimerkiksi polttoaineverojen 17 prosentin korotuksella, voitaisiin Iso-Britanniaan luoda yli 1,2 miljoonaa työpaikkaa edellyttäen, että koko verokertymä käytetään eri työnantajamaksujen alentamiseen.

Työpaikoilla kiristäminen ei toimi

Vaikka ympäristöverojen periaate usein nielläänkin noin periaatetasolla, on suhtautuminen käytännön suojelutoimiin usein raivokkaan vastustavaa tai vähintäänkin nihkeää. Suojelutoimien sanotaan syövän työpaikkoja. Toisinsanoen ympäristönsuojelun vastustajat kiristävät suojelijoita, viranomaisia ja poliitikkoja työpaikoilla. Jos suojelette, viette työmiehen perheeltä leivän pöydästä.

Irvokkaimmillaan tämä kuviteltu ristiriita näkyy Pohjois-Suomen metsäsodissa, joissa metsurit ajavat moottorisahoilla takaa puun oksille pakenevia etelän luontoaktivisteja.

Silti monitoimikone on vienyt useamman tukkijätkän työpaikan kuin mikään Helsingistä johdettu ekososialistinen salaliitto suojelutoimenpiteineen. Monitoimikone tekee myös metsäluonnossa pahempaa jälkeä kuin metsuri.

Sama kuvio toistuu monilla muilla tuotannonaloilla: eniten koneita ja energiaa käyttävät alat tuottavat vähiten työpaikkoja sekä eniten saasteita ja muita ympäristöhaittoja.

Nyrkkiin mahtuva sääntö on, että ympäristöystävällinen tuotanto kysyy enemmän työtä kuin ympäristöä tuhoava.

Yhdysvalloissa viisi eniten energiaa kuluttavaa teollisuudenalaa - metalli,- metsä- ja kemianteollisuus sekä öljynjalostus ja rakennusaineteollisuus - kuluttavat viidenneksen koko maan energiasta, mutta palkkaavat vain 3 prosenttia kaikesta työvoimasta. Lisäksi ne tuottavat 85 prosenttia Yhdysvaltain teollisuuden saastepäästöistä, mutta vain 17 prosenttia työpaikoista.

Teollisuuden ohella liikenne on toinen havainnollinen esimerkki. Autot kuuluvat suurimpiin ilmakehän saastuttajiin ja happosateiden aiheuttajiin. Samalla ne haaskaavat valtavat määrät uusiutumattomia luonnonvaroja, erityisesti öljyä. Silti autoilun merkitys maailmantaloudessa on valtava. Noin 7 prosenttia kaikesta siitä, mitä maailmassa tuotetaan, liittyy autoteollisuuteen. Kuitenkin se työllistää maailmassa "vain" 4 miljoonaa ihmistä, mikä ei teollisuuden kokoon nähden ole paljon.

Autoliikenne vaatii myös yhteiskunnalta suunnattomia tieinvestointeja. Saksassa on laskettu, että moottoriteiden tekeminen on työpaikkojen kannalta kaikkein tehottominta julkista rakentamista. Siinä missä miljardilla Saksan markalla luodaan moottoritietyömaalla 14 000 työpaikkaa, saa 22 000 rakentajaa töitä jos samalla rahalla rakennetaan rautateitä.

Myös kierrätyksestä on kasvamassa suuri ja työllistävä bisnes. Yhdysvalloissa se työllistää jo enemmän ihmisiä kuin metalleihin keskittyvä kaivosteollisuus. Yksin alumiinin kierrätyksessä on töissä jo kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin itse alumiiniteollisuudessa.

Suurimman kuorman ympäristön päälle kaataa kuitenkin energiantuotanto. Haitatonta energiantuotantoa ei olekaan. On vain haitallista ja erittäin haitallista. Siksi oleellista on energiankulutuksen taittaminen laskuun ja jäljelle jäävän energian tuottaminen mahdollisimman haitattomasti. Juuri energiateollisuudessa ympäristön ja työllisyyden edut voidaan yhdistää parhaiten.

Amerikkalainen maailman tilaa seuraava, korkealle arvostettu tutkimuslaitos Worldwatch Institute on laskenut eri energiamuotojen työllisyysvaikutuksia. Siinä missä ydinvoima luo 100 työpaikkaa vuodessa per energiayksikkö, saatiin kivihiilellä noin 120, aurinkovoimalla noin 250 ja tuulivoimalla jopa vajaat 550 työpaikkaa.

Suomessa todellisen ekovallankumouksen ampuisi liikkeelle laajamittainen siirtyminen puuvoimaan. Sen käytössä yhdistyvät niin monet edut, ettei sitä ole täysin edes tajuttu. Puuvoima on käytännössä saasteetonta, ainoana ongelmanaan puun poltossa syntyvä kasvihuonekaasu hiilidioksidi, joka tosin muutenkin vapautuisi puun lahotessa. Puuvoiman käyttö on myös erittäin työvaltaista. Sen kustannukset koostuvat lähes pelkästään työvoimakustannuksista. Lisäksi puun korjuussa työpaikat syntyisivät sinne, missä niitä kipeimmin tarvitaan: syrjäseuduille, Pohjois- ja Itä-Suomeen.

Miksi metsurit ja luontoväki eivät lähde ajamaan puuvoimaa vastauksena kummankin tarpeisiin?

Uudet punavihreät argumentit

Sekä ympäristöliikkeen että työväenliikkeen olisi kaivauduttava vanhoista juoksuhaudoista. Molemminpuolinen epäluulo estää näkemästä yhteisiä intressejä ja siirtymistä barrikadin samalle puolelle. Molempien on opittava uudet asenteet.

Ympäristöliikkeen on ymmärrettävä, että taloudellinen romahdus, työttömyys ja köyhyys eivät edistä ympäristönsuojelua. Ekologinen vallankumous on perusteltava työllisyydellä ja ihmisten elinolojen paranemisella. Tässä ympäristöliikkeellä on kaikki argumentit puolellaan.

Ekologisen elämän ei tarvitse olla köyhää ja kurjaa. Ekologista kuluttamista eivät ole vain ekotuotteet; uusiopaperi tai pestävät vaipat, vaan myös hyvä koulutus, rock-konsertti, kaljan kittaaminen kapakassa, puhelimen tai internetin käyttö, CD-soitin, junamatka, hyvä ruoka, laatuviini tai Bossin puku.

Ammattiyhdistysliikkeen tulisi taas astua ensi vuosituhannelle ja havaita, että pelkällä materiaalisella kasvulla ei työttömyyttä nujerreta. Vaatimukset uusista paperikoneista, sellutehtaista, ydinvoimaloista, moottoriteistä ja enemmästä teräksestä ja betonista toimivat hyvin Stalinin aikaisissa viisivuotissuunnitelmissa - joilla toki saavutettiin täystyöllisyys. Nyt vaatimukset vain siirtävät tuonnemmaksi ekologista muutosta, joka on kuitenkin pakon sanelemana meillä edessä.

Takaisin numeroon 1/1997