MATKALLA SODAN RAUNIOILLA

Sotajuttuja alkoi kuulua jo Kroatian puolella. Välillä kännykkäänsä puhuva, Bemaria ajava juppi, joka antoi kyydin jostain Slovenian läheisiltä vuorilta Karlovaciin, kertoi ostaneensa ensimmäisen konepistoolinsa omilla rahoillaan.

- En minäkään olisi vielä paria vuotta aiemmin uskonut tuhlaavani rahaa johonkin aseeseen, mutta kun ne olivat tulossa päälle. Ne ajoivat ihmiset pois kodeistaan ja tyhjensivät kyliä. Pakko ne oli yrittää pysäyttää. Tuskinpa te länsieurooppalaiset olisitte halunneet miljoonia kroaatteja pakolaisiksi maihinne. Mentiin vaan joka kylässä pormestarin luo, joka kokosi yksiköitä ja nimitti komentajia.

Teksti: Julle Tuuliainen
Kuva: Julle Tuuliainen

Karlovac oli ennestään tuttu paikka. Olin saapunut sinne hitaan tukkirekan kyydissä viisi vuotta aiemmin rannikon suunnasta. Silloin oli tulitauko ja tie kulki aivan rintamalinjojen vierestä. Serbiasemiin saattoi nähdä. He olivat rohmunneet suuren osan Kroatiaa, ja rintamalinja kulki Karlovacin eteläisissä kaupunginosissa. Talot olivat olleet kranaatinarpisia, ja rytinä saattoi alkaa koska tahansa uudestaan, kun joku kuumapää jommallakummalla puolella sai päähänsä ruveta ammuskelemaan.

Nyt oli rauha maassa ja ihmisilläkin jotenkin parempi tahto. Tai ainakaan sotahommat eivät enää tuntuneet kiinnostavan. Tosin useimpien kroaattien kiinnostus olikin ollut lähinnä saada serbit vetäytymään valloittamistaan kylistä ja auttaa niistä paenneet takaisin koteihinsa.

Yövyin Karlovacin liepeillä, majatalossa joka oli ollut sodan aikana ei-kenenkään maalla. Isäntäväki oli asunut evakossa keskemmällä kaupunkia.

- Kaikki ikkunat on pitänyt laittaa uusiksi ja seinät korjata. Luodit ja kranaatit ovat repineet taloa. Onneksi serbit eivät päässeet taloon asti. Olisivat voineet polttaa sen vetäytyessään.

Kun bussi aloitti kulkunsa seuraavana aamuna, istui kyydissä kirjavaa seurakuntaa, kroaattikyliin matkaavia kroaatteja, serbikyliin kulkevia serbejä ja ties keitä kulkemassa Bosniaan. Kroaattikylät olivat lähes tyhjillään. Rikkiammuttuja ja palaneita taloja oli siellä täällä, sillä vasta harvat olivat palanneet kotikyliinsä korjaamaan asumuksiaan. Kroatian serbikylissä elettiin vilkkaammin, mutta sodan jäljet olivat nähtävissä niissäkin, olivathan muslimien ja kroaattien joukot kulkeneet niiden läpi serbien sotaonnen käännyttyä.

Bosnian ja Kroatian rajalla ei mennyt pitkään. Molempien maiden virkailijat hoitivat hommansa nopeasti ja ystävällisesti. Bussi kiemurteli lumisilla vuoristoteillä ja mankalta pauhasi haitarimusiikki. Vähitellen kansa alkoi kiinnostua minusta ja kyseli, mistä päin tulen. Sitten jokainen muisti ainakin yhden suomalaisen rallikuskin.

Maisemat olivat todella hienoja, lumisia vuoria ja laaksoja jokineen. Tuhotut asumukset kertoivat synkkää lähihistoriaansa. Jotkut suuremmat kylät olivat taas ruvenneet elämään, ja ihmiset kulkivat kaduilla ja kahviloissa. Hiljattaisista levottomuuksista muistuttivat kuitenkin SFOR-joukkojen kasarmit ja asevarastot sekä panssariajoneuvot, joiden kohtaaminen kapeilla vuoristoteillä teetti kuskeille tarkkuustyötä.

Bihac oli vuosia piiritettynä

Tultiin Bihacin kaupunkiin. Sen nimi on ylittänyt jopa kansainvälisen uutiskynnyksen, olihan paikkakunta sodan aikana piiritettynä kolme ja puoli vuotta. Tosin Bihac ja niin monet muutkin paikat jäivät useimmiten Sarajevo-uutisoinnin varjoon.

Heti bussista noustuani näin kolme nuorta miestä, jotka puhuisivat aivan varmasti englantia. Sen oppii matkatessa näkemään. Kaikkein junteimman näköisiltä ei kannata mennä kyselemään. Kundit olivat mukavia ja pyysivät Yugonsa kyytiin kaupungille.

Ensiksi he veivät minut pankkiin, kun mainitsin tarvitsevani paikallista rahaa. Pankki ei kelpuuttanut matkasekkejä, eikä niin tekisi kuulemma yksikään pankki koko maassa. Mikä tahansa kova valuutta kävisi. Dollareilla ja Suomen markoilla sain tupon Saksan rahaa, jota Bosniassa käytetään. Liikenteessä oli rinnan myös Bosnian omia dinaareita, jotka vastasivat yhtä saksalaista penniä. Välillä käteen ilmestyi kahdenkymmenen Itävallan sillingin seteli, joka vastasi kolmea D-markkaa. Näin selkeä oli bosnialaisten rahajärjestelmä.

Sitten haettiin huone. Ainoa edullinen järjestyi yksityistalosta. Se oli kylmä, mutta isäntä raahasi paikalle sähkölämmittimen. Ikkunasta näkyi ratapihalle. Joku työkone kiskoi yhtä matkustajavaunua.

Rautatie oli jo saatu toimimaan. Nyt rataa on käytössä 30 kilometriä, työkone ja yksi vaunu, mutta kylien asukkaat ovat kuulemma tyytyväisiä. Rataa korjataan koko ajan lisää, mutta eri asia on, koska se liitetään yhteiseen verkkoon serbialueiden kanssa. Voi mennä kolme kuukautta, tai kolme vuosikymmentä.

Me lähdimme ajelemaan ja katselemaan kaupunkia. Pojat autossa olivat 20-, 21- ja 23-vuotiaita, kaikki sotaveteraaneja. Kaksi oli ehtinyt haavoittuakin. Vieressäni istunut kaksikymppinen Jan näytti rumia arpia käsivarressaan.

- Näitä en tosin saanut sodassa. Olin sodan alkuvaiheessa vielä koulussa. Yhtenä iltapäivänä olin isäni kanssa talomme edessä, kun siihen iski kranaatti. Isä ja joitain naapureita kuoli, minä sain nämä arvet.

Muut usuttivat 21-vuotiasta Silviota näyttämään omia arpiaan, mutta hän ei viitsinyt. Oli nimittäin saanut osuman takapuoleensa.

- Jos sitä sotaa olisi jatkunut vielä vuoden, olisin seonnut, sanoi Silvio. - Me olemme rauhan miehiä, mutta minkäs teet, kun kimppuun hyökätään! Oltiin vuosia saarroksissa, mutta ei murruttu. Jos oltaisiin murruttu, ne olisivat tappaneet kaikki miehet ja tehneet naisista seksiorjiaan. Sen tiesi koko maailma. Ei ollut mitään vaihtoehtoja. Täällä jokainen 20-vuotias mies on sotaveteraani.

Sotilaat eivät vieläkään tiedä, mistä sodittiin

Piirityksen aikana oli välillä kärsitty nälänhätääkin, välillä ei. Ruokatilanne oli tässä maailman kummallisimmassa sodassa vaihdellut liiketoimien mukaan. Ruokaa oli nimittäin ostettu viholliselta, samoin osa aseista!

Kummallinen se sota todellakin oli ollut. Edes nämä Bihacin pojat eivät osanneet selittää, mistä sodittiin.

- Me sodimme vain pysyäksemme hengissä, muusta en ymmärrä, sanoi Silvio. - Me muslimit, kroaatit sekä serbit puhumme kaikki samaa kieltä. Jos joku muuta väittää, niin se on juuri niitä kansallisuuskiihkoilijoita. Eiväthän uskontokunnat mitään kansallisuuksia ole. Me olemme samanlaisia ihmisiä kaikki. Käymme kirkoissa tai moskeijoissa pari kertaa vuodessa joidenkin muodollisuuksien takia.

Tarkemmin katsoen islamilaisuuden huomasi Bihacissa minareeteista ja yhdestä islamilaisesta kirjakaupasta. Yleissilmäyksellä se olisi jäänyt huomaamatta.

- Me olemme eurooppalaisia! Useimmilla nuoremmilla on eurooppalainen nimikin, jatkoi Silvio. - Ja vaikka olisi islamilainen nimi, niin ei se estä meitä kuuntelemasta rockia, vai miltä vaikuttaa?

Auton mankassa möyrysi ZZ-Top.

- Ei se estä meitä myöskään juomasta ja naimasta. Mennään tänään kaljalle vielä. Jos tapaat jonkun gimman, niin viet sen huoneeseesi. Ei sinua kukaan siitä syystä kivitä. Eihän kreikkalaiskatolisuuskaan estänyt serbejä raiskaamasta ja teurastamasta, vaikka niiden uskonto kai sen kieltääkin. Ja kuitenkin eurooppalaiset panttasivat apuaan meille, koska me oltiin joku vaarallinen muhamettipesäke väärällä puolella Välimerta. Briteissä meitä kuulemma kutsutaan Hizbollaheiksi!

Illalla istuttiin opiskelijoiden suosimassa Bistro-baarissa. Osalla pojista oli pitkät hiukset ja korviksia. Oli vaikea kuvitella heidän vielä toissa talvena palelleen juoksuhaudoissa. Tytöt olivat slaavilaisen kauniita. Moni oli värjännyt hiuksensa mustiksi ja käytti tummaa huulipunaa. Jokaisella oli runsaasti sormuksia. Ja aivan kuin missä tahansa Itä-Euroopassa, päti täälläkin havaitsemani tosiseikka: mitä kauniimpi tyttö, sitä varmempaa, ettei hän puhunut vieraita kieliä. Muita itäeurooppalaisia ilmiöitä oli tietysti omien tuotteiden boikotointi. Bihacilaista olutta sai vain kaupoista, ei baarista.

Siviilit tykinruokana

Nyt riitti valoa ja ääntä. Vielä pari vuotta sitten oltiin istuttu kynttilän valossa, kun sähköä ei ollut. Kaupungin läpi virtaavasta Una-joesta oli saatu sen verran sähköä, että sitä oli riittänyt sairaalalle ja muihin tärkeisiin rakennuksiin.

90 prosenttia Bihacin asukkaista on muslimeja ja ehkä kahdeksan prosenttia kroaatteja. Tällä alueella eivät muslimit ja kroaatit vihoittele, päinvastoin, saarto oli murrettu yhdessä ja solidaarisuus toimii. Ennen sotaa oli serbien määrä Bihacissa ollut kroaatteja suurempi, mutta nyt heitä on vain muutama. Jotkut ovat kuulemma käyneet haistelemassa ilmaa, josko voisivat muuttaa takaisin Bihaciin.

- Kyllä ne voivat takaisin tulla, mutta ei niitä erityisesti pyydetä. Ei tällaiset fiilikset ihan heti tasaannu, sanoi joku. Serbit ovat kuulemma vasta heräämässä samantyyppiseen kansalliseen häpeään, jota saksalaiset ovat jo pitkään kantaneet niskassaan.

Melissa, naapuritalossani asunut 19-vuotias tyttö muisteli omaa nuoruuttaan ja näytti toista naapuritaloa, joka oli luhistunut asumiskelvottomaksi. Talossa asuva nainen oli ollut syömäpuuhissa keskipäivällä, kun rakennukseen oli osunut kaksi kranaattia. Hän oli juossut kadulle paniikissa ja alastomana, mutta muuten vahingoittumattomana.

Eräänä toisena päivänä oli kadulle iskenyt kaksi kranaattia. Melissan ystävätär oli maannut haavoittuneena ja pari naapuria kuolleina. Verta ja ruumiinosia oli ollut pitkin katua ja seiniä. Jonain yönä oli Melissan parvekkeella pamahtanut käsikranaatti ja tehnyt parvekkeen lattiaan reiän. Kranaatin oli heittänyt oman puolen humalainen sotilas. Tyyppiä ei oltu saatu kiinni. Kukapa lähtisi noinkaan tärähtäneen aseistautuneen hörhön perään?

Bihacissa oleskellessani tutustuin myös Hassaniin, Bistron tarjoilijaan. Hassan kiinnostui minusta kansallisuuteni takia, koska hänen sisarensa oli päässyt perheineen Helsinkiin pakolaiseksi aviomiehen haavoituttua Sarajevossa. Hassan oli ollut naimisissa Itävallassa ja tullut kotikaupunkiin lomalle juuri ennen sotaa. Heti kohta oli piiritys alkanut ja Hassan jäänyt Bihaciin. Sota oli ratkaissut miehen aviokriisin ja nyt hänellä on uusi vaimo Bihacissa. Hassan oli osallistunut sotaan joukkueen johtajana ja kertoi omia juttujaan:

- Kun sota alkoi, meillä ei ollut ensimmäistäkään tankkia, mutta niitä kaapattiin pikkuhiljaa serbeiltä. Ammuttiin telaketju rikki ja sitten vain odotettiin, että miehistö ryntää paniikissa ulos. Ne pidätettiin ja vietiin paikalliseen kasarmiin. Välillä sovittiin serbien kanssa vanginvaihdoista. Me kohtelimme vankejamme hyvin, mutta missä kunnossa saimme omiamme takaisin! Olivat laihoja ja nälkiintyneitä, aivan mustelmilla. Monilta oli luita murrettu.

Hassan kertoi niin ikään naapuristaan, joka oli lähtenyt sotaan ja kaatunut siellä. Miehellä oli jo lähtiessään ollut vain toinen käsi ja toinen silmä. Ihmettelin ääneen, että joku lähtee siinä kunnossa sotimaan.

- Juuri siksi kestimme, vastasi Hassan.