VUOTAMISEN TAITO: 25 VUOTTA SYVÄN KURKUN MYSTEERIÄ

Kun puhutaan Watergatesta, puhutaan yleensä myös Syvästä Kurkusta, yhdestä Yhdysvaltojen historian salaperäisimmistä henkilöistä. Hän tuli tietoisuuteen Bob Woodwardin ja Carl Bernsteinin Watergate-kirjassa Presidentin miehet (All the President´s Men) sekä tunnetuksi kirjan pohjalta ohjatussa Robert Redfordin samannimisessä elokuvassa.

Teksti: Kyösti Niemelä

Syvä Kurkku, englanniksi Deep Throat, oli Nixonin hallitusta lähellä ollut taho, joka antoi Woodwardille paljastavia tietoja valkoisen talon sekä presidentin vaalikampanjakomitean laittomuuksista ja väärinkäytöksistä. Hänen tietojaan ei saanut koskaan siteerata suoraan, vaan ne oli tarkoitettu taustaksi muulle tutkimukselle sekä myöhemmin myös kirjassa esitettäviksi. Nimensä lähde sai kuuluisasta pornoelokuvasta, jossa sankarittaren klitoris löytyy kurkusta ja joka tuli tunnetuksi samoihin aikoihin skandaalin kanssa. Yleensä lähdettä, joka antaa pelkkää taustatietoa muttei suoria sitaatteja, kutsutaan termillä deep background, syvätausta.

Kuka se on?

Deep Throatin henkilöllisyyden arvaamisesta tuli Yhdysvalloissa suosittu keskustelunaihe niin paljastuskirjoihin kuin cocktail-kutsuillekin. Oikean nimen tietävät vain Woodward, Bernstein, Washington Postin tuolloinen päätoimittaja Ben Bradlee sekä tietenkin Syvä Kurkku itse. Woodwardin antamat vihjeet eivät ole kovin tarkkoja: kyseessä on elävä mies. Woodward on myös luvannut paljastaa Deep Throatin henkilöllisyyden tämän kuoltua.

Syvän Kurkun on tietysti täytynyt olla melko korkealla hallintotehtävissä, jotta oikeitten tietojen antaminen olisi ollut mahdollista. Washington Post-lehden itsensä kesällä 1997 julkaisemassa www-artikkelissa jaetaan teoriat kolmeen osaan: FBI-teoriaan, CIA-teoriaan sekä Valkoinen talo -teoriaan sen mukaan, mistä vuotajan arvellaan olevan peräisin.

Valkoinen talo -teorian pääsuosikki on talon henkilöstöpäällikkö Alexander M. Haig, johon Woodwardin epäillään tutustuneen armeija-aikanaan. Haig pyrki republikaanien presidenttiehdokkaaksi vuonna 1988 ja koki menestyksensä kärsivän epäilyistä. Hurjempi arvaus on nobel-palkittu Henry Kissinger, Nixonin neuvonantaja ja luottomies.

FBI-teoriassa mainitaan aina L. Patrick Gray, FBI:n väliaikainen pääjohtaja J. Edgar Hooverin kuoleman jälkeen. FBI oli aloittanut väitettyjen väärinkäytösten tutkimuksen jo Hooverin aikana ja liittovaltion korkeimpana poliisiviranomaisena Graylla oli vapaa pääsy Watergate-aineistoon niin Valkoisen talon kuin Presidentin uudelleenvalitsemiskomiteankin osalta.

CIA-teoriassa useimmin epäiltiin apulaisjohtaja Allan J. Dullesia. Epäilyt kuitenkin vähenivät Dullesin kuoltua 1994, sillä paljastushan oli luvattu tehdä Syvän Kurkun kuoltua (tai ehkä kyseessä on hämäys). Syyksi on arvioitu CIA:n sekä Nixonin mahdollista välirikkoa ja hurjimmissa teorioissa Watergate onkin CIA:n lehdistövuotojen kautta ovelasti junailema presidentin syrjäyttämisoperaatio. Journalismin myllerrys

Kirja ja ennenkaikkea elokuva vaikuttivat valtavasti yhdysvaltalaiseen käsitykseen journalismista. Tutkivasta journalistista tuli äkisti sankarihahmo, joka taistelee mätää järjestelmää vastaan loistavilla paljastusartikkeleilla. Ben Bradleen sanoin, ”kaikki paikat olivat täynnä poikia, jotka halusivat löytää tulipalon, syyttömästi pidätetyn juutalaisen sekä todellisen sytyttäjän”.

Samalla valtalehdistön, ennen kaikkea juuri Washington Postin, maine vasemmistoliberaalina vahvistui, vaikka se edustaakin monien kriitikkojensa mukaan enemmänkin konservatiivisia arvoja.

Amerikkalaista tutkivaa journalismia kritisoidaan myös liiasta ja epäkriittisestä tukeutumisesta lähteisiin. Watergaten jälkeen monen artikkelin paljastus on perustunut siihen, mitä ”muuan korkea-arvoinen virkamies” tai ”hallitusta lähellä olevat tahot” kertovat toimittajalle. Mikäli toimittaja ei osaa tai halua suhtautua kriittisesti lähteisiinsä, lukijat jäävät melko avuttomaan asemaan, arvioimaan kiinnostavia mutta nimettömiä kommentteja.

Vuotajalla on aina syynsä, ja niitä on muitakin kuin halu auttaa vapaata lehdistöä. Siksi vuotoja jaetaan mielellään vain luottotoimittajille, toimittajille joiden tiedetään paitsi tietysti suojelevan lähteen nimettömyyttä myös omaksuvan juttuihinsa lähteelle myönteisen näkökulman. Tällainen access journalism, puheillepääsyjournalismi, toimii toisinkin päin - haastattelusta kieltäytyvä voi huomata joutuvansa artikkeleissa erityisen kielteiseen valoon. Woodwardia on urallaan kritisoitu voimakkaasti sekä liiasta lähdemyönteisyydestä että yhteistyöstä kieltäytyjien syrjimisestä.

Tulee myös muistaa, että lähde kertoo -journalismi on vain yksi tutkivan journalismin laji. Esimerkiksi talouteen liittyvät paljastusartikkelit, kuten Bill Clintonin Whitewater-skandaalia tai 1980-luvun Kouri-kauppoja käsitelleet jutut, vaativat paljon muutakin työtä kuin pelkkää lähteitten kuuntelemista, esimerkiksi arkistojen läpikäymistä.

Watergaten jälkeen

Tietysti lähteisiin perustuvaa journalismia myös tarvitaan, ja itse asiassa tutkiva journalismi olisi täysin ilman lähteitä lähes mahdotonta. Watergaten jälkeen vuotajiin perustuvia juttuja on kirjoitettu esimerkiksi Reaganin hallituksen Iran-Contra -skandaalista sekä Bill Clintonin Kiinasta tulleesta vaalirahoituksesta, joista jälkimmäistä selvitellään senaatin komiteassa, ja arvattavasti hyviä vuotojakin lienee luvassa.

Syvän Kurkun kaltaista suurta, salaperäiseksi hahmoksi kasvavaa vuotajaa ei ole Watergaten jälkeen ilmaantunut. Yleensä artikkelit perustuvat moniin pienempiin lähteisiin, joiden tulee myös olla toisistaan riippumattomia, mielellään ensikäden todistajia. Myös Syvän Kurkun tietoja käytettiin hyväksi vain, mikäli ne pystyttiin todentaman muilla. Hänen tietonsa, kertoi Woodward myöhemmin, eivät koskaan osoittautuneet vääriksi.

Watergaten tasoista paljastussarjaa ei yhdysvaltalainen lehdistö ole kyennyt sen jälkeen tuottamaan. Senkin osalta on muistettava, että Nixonia vastassa olivat myös demokraattinen puolue, valkoisen talon rikoksia tutkiva FBI sekä mahdollisesti salaperäisiä taustavoimia, joista meille kertoo vasta tulevaisuuden historiankirjoitus. Lehdistön roolin nousemista niin legendaariseksi voidaan selittää ainakin kahdella asialla: ensiksikin, systeemin edustajien arvovalta laski skandaalin aikana pohjalukemiin; toisekseen, journalistit kaikissa medioissa puhuvat hyvin mielellään itsestään ja omasta alastaan.

25 vuotta Watergatesta

17. Kesäkuuta 1972 pidätettiin viisi miestä murrosta demokraattisen puolueen päämajaan Watergate-rakennuskompleksissa, Washingtonissa. Runsaan kahden vuoden kuluttua Yhdysvaltojen republikaaninen presidentti Richard Nixon erosi kesken toisen nelivuotiskautensa. Väliinjäävä tapahtumasarja on Yhdysvaltain historian dramaattisimpia. Lehdistön paljastuksista ja FBI:n perustutkimuksista edettiin lopulta senaatin Watergate-komitean, televisioituihin kuulusteluihin.

Watergate-skandaalissa oli kyse ennen kaikkea Nixonin hallintokoneiston väärinkäytöksistä hänen valintansa varmistamiseksi sekä näiden väärinkäytösten salailusta. Presidentin uudelleenvalitsemiskomitea CREEP, apunaan hallintokoneisto, sabotoi demokraattiehdokkaitten esivaalikampanjoita, varsinkin suositun senaattori Edward Muskien kohdalla. He halusivat ehdokkaaksi senaattori George McGovernin, joka oli mielipidetiedusteluissa saanut kaikkein huonoimpia tuloksia Nixonia vastaan.

Kävi kuten pitikin käydä - Nixon löi McGovernin selvästi, vaikka Watergate-skandaali oli jo aluillaan. Valinnan jälkeen Valkoinen talo saikin käyttää paljon vaivaa väärinkäytösten laittomaan peittelyyn.

Nauhat ratkaisivat

Watergate koostuu monista väärinkäytöksistä, aina laittomista vaaliavustuksista heikkotasoiseen murtoon ja väärennetyistä lentolehtisistä amerikkalaisten perinteisesti inhoamaan luvattomaan puhelinkuunteluun. Mutta mitään näistä ei olisi kenties voitu todistaa presidentin itsensä tuntemiksi. Näin kävi Reaganin hallituksen Iran-Contra -skandaalissa, kun todistajat rakensivat presidentin ja varapresidentin ympärille nk. Tulimuurin, ja rangaistuksia jaeltiin alemmille tasoille.

Ensimmäisen kovan iskun Nixon sai, kun presidentin neuvonantaja John Dean III ryhtyi todistamaan kuulusteluissa esimiestään vastaan. Hän syytti presidenttiä täysin suoraan useista rikoksista ja sai kiistellyn paikkansa Watergate-historiassa miehenä joka puhui.

Tämä ei ehkä olisi riittänyt, mutta lopullisen iskun antoi Valkoisen talon virkamies Alexander Butterfly, joka kertoi komitealle presidentin tavasta nauhoittaa kaikki keskustelunsa. Saman asian olisi voinut kertoa moni muukin kuin virkahierarkiassa matalalla ollut Butterfly, joka päätyi teostaan myöhemmin Trivial Pursuit -pelin kysymykseen.

Nyt vastakkain ei ollut enää vain todistajien lausuntoja. Kun Nixonilta pitkien riitojen jälkeen saatiin ääninauhat komitealle, kuultiin hänen keskustelevan Watergate-murrosta vain pari viikkoa teon jälkeen.

Watergaten paikka

Hokeman mukaan Watergate osoittaa, että systeemi toimii. Mutta vastaväitteetkin ovat vakuuttavia. Jos esimerkiksi nauhoituksia ei olisi ollut, Nixon olisi tuskin eronnut. Hänen seuraajansa Gerald Ford armahti Nixonin ennen tulossa olevaa oikeudenkäyntiä samalla kun monet Valkoisen talon virkailijat joutuivat vuosiksi vankilaan.

Amerikkalaisesta yhteiskunnasta puhuttaessa on aina hyvä kysyä vasemmistoprofessori Noam Chomskyn mielipidettä. Hän ei tietenkään näe Watergatea osoituksena systeemin toimivuudesta. Samanaikaisesti Nixonin hallitus ja FBI pitivät käynnissä COINTELPROa, ohjelmaa jolla tarkkailtiin ja sabotoitiin toisinajattelijoita, kuten mustan kansalaisoikeusliikkeen johtoa tai tunnettuja feministejä. Näistä harva amerikkalainen on kuullut. Se mitä Watergate Chomskyn mukaan osoitti, on että vahvat voimat pystyvät suojaamaan Yhdysvalloissa itseään toisilta vahvoilta voimilta.

Vaikka Chomsky olisikin oikeassa, Watergate-kuulustelut ja Nixonin nauhat antoivat meille kuitenkin mahdollisuuden nähdä vallankäytön yhteen keskukseen uudella perinpohjaisuudella. Siksi Watergate on tärkeä jakso modernia länsimaista historiaa