TYÖ LISÄÄNTYY VAIN JAKAMALLA

Nousukausi on taas Suomessa. Talous kasvaa kohisten. Kansa kuluttaa, ottaa pankkilainoja ja ostaa uusia asuntoja ja autoja. Pörssikin voi lihavammin kuin koskaan historiassa. Vuonna 1997 pörssivaihto kasvoi Suomessa 84 prosenttia edellisvuodesta. Näin osakkeiden kaupan arvo kohosi viime vuonna jo 186 miljardiin markkaan, mikä on vain muutaman miljardin päässä koko valtion budjetin loppusummasta. Hallitus ja Suomen Pankki julistavat, että lama ja pankkikriisi ovat takanapäin, ja varoittavat jo talouden ylikuumenemisesta.

Teksti: Antero Eerola

Silti Suomessa on edelleen yli 400 000 ihmistä, jotka ihmettelevät, milloin poliitikkojen, talouselämän ja median kuorossa julistama nousukausi koskettaa heitäkin. Vaikka kaikki talouden viisarit osoittavat ennätyksellistä kasvua, se tuntuu heilauttavan työttömyyttä vain vähän. Taloudellinen kasvu ei enää olekaan riittävä lääke työttömyyden sairastuttamalle Suomelle. Ilman uusia keinoja työttömyys uhkaa sementoitua yhteiskunnan rakenteisiin.

Kaikki ovat yhtä mieltä ongelmasta: jotain tarttis tehdä. Mutta miksi palkkatyön perään sitten itketään? Eikö jo ukko-Marx haaveillut yhteiskunnasta, jossa ihmiset olisi vapautettu palkkatyön orjuudesta? Marxkin kyllä tiesi, että työn - ei välttämättä palkkatyön - tekeminen on ihmisen lajiominaisuus, joka viime kädessä erottaa hänet muista eläimistä. Työn kautta ihminen voi toteuttaa itseään ja kehittää taitojaan.

Työ on myös ihmisen toimeentulon ja aineellisen hyvinvoinnin perusta. Työttömyys murentaa tämän perustan. Pääoma ja siitä tulevat tuototkin ovat vain kasaantunutta, esineellistynyttä ja arvopapereiksi muutettua työtä.

Työn kautta ihminen saa sosiaalisia verkostoja ja tietyn yhteisön, johon kuulua. Palkkatyö merkitsee osallisuutta yhteiskuntaan, työttömyys on osattomuutta ja marginaaliin joutumista.

Työttömyys rapauttaa hyvinvointivaltion

Työttömyydestä ei kärsi vain työtön itse. Laajamittainen työttömyys on myös yhteiskunnalle äärimmäisen kallista. Se vähentää verotuloja ja lisää työttömyysmenoja. Suomessa valtion velkaantumisen keskeinen syy on pitkään jatkunut, korkea työttömyys.

Valtiovarainministeriössäkin laskettu nyrkkisääntö on, että työttömyyden väheneminen yhdellä prosenttiyksiköllä vahvistaa valtiontaloutta kahdella miljardilla markalla. Samaan aikaan kunnat hyötyvät noin puoli miljardia ja työttömyyskorvauksia maksava Kela noin puolitoista miljardia markkaa. Koko julkisen talouden hyöty työttömyyden alenemisesta jo yhdellä prosenttiyksiköllä on siis neljä miljardia markkaa. Tästä voi helposti laskea, kuinka kalliiksi nykyinen työttömyys tulee.

Työttömyys rapauttaa yhteiskunnan taloudellista perustaa myös epäsuorasti. Ansiosidonnainen työttömyysturva tai eläkkeet perustuvat systeemiin, jossa osa palkkasummasta laitetaan syrjään ja rahoitetaan näin tulevia tarpeita. Paineet näiden järjestelmien laihduttamiseen lisääntyvät työttömyyden pitkittyessä. Työttömyys tuhoaa myös ihmisten ostovoiman, joka luo kysyntää ja polttoainetta kansantalouden moottoriin. Näin työttömyys ei ole myöskään työnantajien ja yrittäjien etu, vaikka lyhyellä tähtäimellä se pitääkin palkkavaatimukset kurissa ja työntekijät herran nuhteessa. Samalla työnantajilla on ulottuvillaan kuuliainen työvoimareservi, joka on valmis tulemaan töihin melkein ehdolla millä hyvänsä.

Työttömyys lisääntyy ja osingot kasvavat

Virallinen linja työttömyyden vastaisessa kamppailussa perustuu kahteen päädogmiin. Yhtäältä luotetaan talouskasvun ihmeitä tekevään voimaan. Toisaalta uskotaan ns. kannustavaan työvoimapolitiikkaan, jolla työttömiä, ei kepin ja porkkanan, vaan kepin ja ruoskan avulla yritetään saada hakeutumaan töihin. Kysymys kuuluukin: mihin töihin?

Suuri kannustinloukkukeskustelu on hyvä esimerkki tästä linjasta. Perusajatushan on, että laiskanpulskeat työttömät asustavat mukavasti kannustinloukussa eivätkä viitsi mennä töihin, koska tienaavat työttömyyskorvauksilla kuitenkin enemmän.

Joidenkin kohdalla kannustin- tai työttömyysloukut ovatkin todellinen pulma, vaikka ongelman suuruutta on vahvasti liioiteltu. Ja miksi johtopäätös on aina se, että sosiaaliturvaa on leikattava? Eikö palkkoja pitäisi korottaa, jotta töihin meno olisi kannattavampaa? Entä minkälaiseen loukkuun ovat joutuneet ne koroilla ja osingoilla eläjät, joiden pääomatulot ovat niin suuret, että rehellistä työtä ei kannata tehdä? Kannustinloukkukeskustelu onkin enemmän poliittisen oikeiston ideologinen savuverho, jonka suojissa on surutta hyökätty kaikkea sosiaaliturvaa vastaan.

Kannustava työvoimapolitiikka ei voi tuottaa paljon tuloksia, jos työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole. Juuri talouskasvun uskotaan synnyttävän puuttuvia työpaikkoja. Ongelma on vain siinä, että kasvava talous enemmän hylkii kuin vetää puoleensa uutta työvoimaa. Yritys voi kasvaa ja sen pörssikurssi nousta, vaikka se heittää työntekijöitä pihalle minkä ehtii. Maailmalla tästä on paljon esimerkkejä.

General Electric on pörssiarvoltaan maailman suurin yhtiö. Sen vähentäessä työntekijöitään 400 000:stä alle 200 000:een, yhtiön osakekurssi samaan aikaan lähes kaksikymmenkertaistui. Suurta julkisuutta sai Suomessakin autoyhtiö Renaultin päätös sulkea Belgian Vilvoordessa sijainnut suuri autotehdas. Tämän päätöksen ja tuhansien uusien työttömien jälkeen Renaultin pörssikurssi nousi välittömästi 12 prosentilla.

Sama ilmiö näkyy kansantalouden tasolla Suomessa. Talous on kasvanut ohi edellisen, 80-luvun loppupuolen suhdannehuipun. Silti saman kakun leipomiseen tarvitaan nyt yli 400 000 ihmistä vähemmän. Perussyy tähän on yksi talouskasvun tekijöistä: työn tuottavuuden kasvu. Vähemmällä määrällä työntekijöitä saadaan entinen tulos ja entisellä määrällä työntekijöitä entistä suurempi tulos. Siksi yksin talouskasvu ei tuo ratkaisua työttömyysongelmaan. Ratkaisu on työn uudelleenjako ja yleisen työajan lyhentäminen. Työtä on jaettava niin, että sitä riittää kaikille.

Ei vain työllisyyden takia

Keinoja työn jakamiseen on lukemattomia. Päivittäistä, viikottaista, vuosittaista tai elinikäistä työaikaa voidaan lyhentää.

Työpäivää voidaan lyhentää kahdeksasta kuuteen tuntiin tai siirtyä kahteen kuuden tunnin työvuoroon. Tästä ns. professori Paavo (ei europarlamentaarikko Esko) Seppäsen 6+6 -mallista on saatu hyviä kokemuksia siellä, missä sitä on kokeiltu. Työpaikoilla, joissa on aikaisemmin tehty kolmivuorotyötä kolmessa kahdeksan tunnin työvuorossa, voidaan siirtyä neljään kuuden tunnin vuoroon.

Työviikkoa voidaan lyhentää 40:stä 35:een tuntiin tai pitämällä kolmen päivän viikonloppu siirtymällä neljän päivän työviikkoon. Tällä mallilla pelastettiin Saksassa Volkswagenin autotehtailla tuhansia työpaikkoja.

Vuosittaista työaikaa voidaan lyhentää kesälomia pidentämällä tai laajentamalla erilaisia sapatti- ja vuorotteluvapaaoikeuksia.

Kivuttomin keino työnjakamisessa lienee kuitenkin elinikäisen työajan lyhentäminen. Silloin tulevat kyseeseen lähinnä yleisen eläkeiän alentaminen tai osa-aikaeläkkeiden määrän lisääminen. Työvuosien määrää voidaan vähentää myös em. sapatti- ja vuorotteluvapailla.

Työn jakamiseen liittyy paljon etuja. Sitä voidaan puolustaa myös muilla perusteilla kuin työllisyydellä. Työntekijöiden ruumiillinen ja henkinen rasitus vähenevät. Kun jaksaminen lisääntyy, laskevat tapaturma- ja ammattitautiriskit. Työn laatu ja työviihtyvyys kasvavat. Samoin mahdollisuudet omistautua ihmissuhteille, harrastuksille tai yhteiskunnalliselle osallistumiselle paranevat vapaa-ajan lisääntyessä.

Täysin ongelmatonta ei työn jakaminen kuitenkaan ole. Jos joutuu jo nyt tekemään vajaata työpäivää tai -viikkoa, ei työtä riitä paljon jakoon. Erityisesti liike-, hotelli- ja ravintola-alalla vajaatyöllisyyden ongelma on suuri. Suurin osa uusista työntekijöistä on osa-aikaisia tai pätkätyöläisiä. Jos ainoa työ on se, että tunnin varoitusajalla pitää olla valmis istumaan iltapäivän marketin kassalla, ei työnjakaminen ymmärrettävästi innosta.

Kuinka pitkälle solidaarisuus venyy?

On myös selvä, että työntekijöiden suunnalta on odotettavissa vastarintaa, jos työn jakaminen johtaa ansiotason laskuun. Mikäli yleiseksi työajaksi tulee kuusi tuntia, vähenee keskimääräinen työaika 25 prosenttia. Palkkojen ei kuitenkaan tarvitse laskea samassa suhteessa. Silti on rumaa populismia väittää, että työaikaa voidaan lyhentää tinkimättä tuumaakaan palkoista.

Työssäolevat maksavat jo nyt veroissaan korkean työttömyyden. Kuorman paino ei välttämättä paljon muutu, vaikka se kannettaisiin toisella tavalla. Jos bruttopalkkoja joudutaan laskemaan työnjakamisen nimissä, voi nettotulo laskea huomattavasti vähemmän, kun työttömyydestä aiheutuva verotaakka kevenee. Juuri työnjakamisessa mitataan se, kuinka pitkälle työssäolevien solidaarisuus työttömiä kohtaan venyy.

Toisaalta käytössä olevat kokemukset siirtymisestä kuusituntiseen työpäivään osoittavat, että ansiotason ei tarvitse laskea vaan se voi jopa kohota, koska työntekijät tekevät kuudessa tunnissa tehokkaammin työtä kuin kahdeksassa.

Jos työn jakamisessa aiotaan edetä, on murrettava vielä monta asennemuuria. Suomalaisen yhteiskunnan valtarakenteista vain ammattiyhdistysliike, lähinnä SAK on ohjelmallisesti ryhtynyt ajamaan työn jakamista keinona työttömyyden taittamiseksi laskuun. Yhtä ohjelmallisia ovat yrittäjien, teollisuuden ja työnantajien etujärjestöt vastustaessaan työn jakamista. Ne uskovat, että työnteolla ja vain sillä voidaan luoda uutta palkkatyötä, vaikka koko ympäröivä maailma puhuisi tätä vastaan.

Suunta on koko tämän vuosisadan ollut kohti lyhyempää työaikaa: vuosisadan alussa siirryttiin 40-tuntiseen työviikkoon ja 60-luvulla lauantait muutettiin vapaapäiviksi. Miksi nykyinen työaika pitäisi olla viimeinen askel? Toisaalta työnantajien mielestä työaika ei ole koskaan tarpeeksi pitkä.

Työ on liian kallista

Työn jakaminen ei yksin ole patenttiratkaisu työttömyyteen. Syy miksi kasvava talous hylkii työvoimaa on se, että työ on tuotannontekijänä kallis. Työn teettäminen on usein kalliimpaa kuin energian tai koneiden ja laitteiden eli pääoman käyttö. Työtä verotetaan raskaasti ja sen päälle kuormataan painava lasti erilaisia sosiaaliturvamaksuja. Siksi muut tuotannontekijät syrjäyttävät työvoimaa.

Työn hintaa on tästä syystä painettava alas. Se ei kuitenkaan onnistu palkkoja pudottamalla, jos velkoja, vuokria tai ruoan ja vaatteiden hintaa ei samalla pudoteta. Ratkaisu on se, että työn tekemiseen liittyvää ylimääräistä kuormaa kevennetään: työn verotusta ja sivukuluja on leikattava. Punavihreän veroremontin ydin on, että työn sijasta verotetaan saastuttamista, energiankäyttöä ja pääomia. Näin sosiaaliturvan rahoitus ei vaarannu, vaikka työn verotusta ja sivukuluja vähennetään radikaalisti.

Myös EU-jäsenyyteen sopeutumisen nimissä käyttöön otetulla arvonlisäverolla on merkittäviä työllisyysvaikutuksia. Se rokottaa rankasti työvoimavaltaisia palvelualoja ja on vaikeuttanut niiden työllistämismahdollisuuksia. Palvelualojen arvonlisäveron laskeminen olisi tärkeä avaus työllisyyden kannalta.

Työttömyyden vastaisessa kamppailussa on kaikkiin opinkappaleisiin juuttuminen kohtalokasta. Yksi uusi keino on aina parempi kuin säkillinen vanhoja.

---

PALJONKO TYÖTTÖMIÄ OIKEASTI ON?

Kyllä ennen kaikki oli paremmin. Kun vuonna 1975 työttömyys Suomessa lähti jyrkkään nousuun ja uhkasi rikkoa peräti 3 prosentin rajan, runnoi presidentti Urho Kekkonen maahan kansallisen hätätilahallituksen. Maassa oli tuolloin noin 65 000 työtöntä. Massatyöttömyyden koettelemalla 90-luvun lopulla on epävarmaa, onko Suomessa lähes 90 000 työtöntä enemmän vai vähemmän.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli joulukuussa 1997 321 000 työtöntä, mikä tarkoittaisi 12,9 prosentin työttömyyttä. Työministeriö on kuitenkin toista mieltä. Sen mukaan työttömiä olikin joulukuun lopussa 407 200. Samaan aikaan se ilmoittaa, että työvoimatoimistoissa on yhteensä 636 200 työnhakijaa. Kuinka paljon työttömiä siis lopulta on?

Lukujen suuri ero selittyy mittaustapojen erilaisuudella. Tilastokeskuksen työttömyysluvut perustuvat kuukausittaiseen työvoimatutkimukseen. Se on lähinnä mielipidemittaus, jonka teossa noudatetaan kansainvälisen työjärjestö ILO:n suosituksia. Luku saadaan kysymällä kuukausittain 12 000 ihmiseltä, ovatko he viime aikoina käyneet töissä. Siksi se antaa yleensä väärän ja säännönmukaisesti liian alhaisen kuvan työttömyyden tasosta. Silti tilastokeskuksen lukuja käytetään verrattaessa Suomen työttömyyttä muiden EU-maiden työttömyystilanteeseen.

Työministeriön luvussa sitä vastoin ovat mukana kaikki ne suomalaiset, jotka työvoimatoimistojen kautta ovat ilmoittaneet hakevansa työtä. Tiedot kerrotaan kuukausittain kaikista työvoimapiireistä, ammattiryhmistä ja toimialoista koulutuksen, iän ja sukupuolen mukaan. Viime joulukuussa työministeriö kertoi, että Suomessa oli 407 200 työtöntä. Heidän määränsä oli vähentynyt edellisen vuoden vastaavasta ajasta yli 60 000:lla, mutta verrattuna kuukauden takaiseen tilanteeseen heitä oli tullut 30 000 lisää. "Kausiluontoista", kommentoi työministeriö. Sama selitys on kuultu lähes aina, kun työttömyys on lisääntynyt, vaikka sen on odotettu laskevan.

Tilastokeskus puolestaan laskee, että työttömien määrä on laskenut 50 000 hengellä vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Ministeriön virallisen työttömyysluvun päälle on lisättävä yli 13 000 lomautettua sekä lyhennettyä työviikkoa tekevät lähes 6000 suomalaista. Työssäolevistakin noin 136 000 hakee työvoimatoimistojen kautta työtä. Yleisillä työmarkkinoilla heistä on 78 000. Erilaisilla valtion ja kuntien tukitoimenpiteillä työllistettyjä on yhteensä 58 000. Ns. työvoiman ulkopuolella olevia työnhakijoita on lisäksi 43 000, ja työttömyyseläkettä saa miltei saman verran työelämän ulkopuolelle joutuneita.

Kun kaikki nämä ynnätään yhteen, saadaan työnhakijoiden kokonaisluvuksi 636 000.

Luvun päälle on kuitenkin laskettava vielä ne noin 118 000 työkelpoista suomalaista, jotka eivät ole edes ilmoittautuneet kortistoon, koska eivät usko enää saavansa mitään työtä. Heistä moni palaa kortistoon, kun avoimien työpaikkojen määrä lisääntyy, ja näin rekisteröityneiden työttömien määrä kasvaa. Tästä johtuu, että työllisyys voi nousta nopeammin kuin työttömyys alentua. Työpaikkojen lisääntyessä työttömyys saattaakin nousta!

Tämä osoittaa sen, että työttömyyskortisto ei ole mikään varasto, jossa ihmiset mätänevät. Työttömien joukosta käy jatkuva virta takaisin työelämään, samalla kun uusia työttömiä tulee. Oleellista on, kumpi virta on vuolaampi.

Kun hallitus on viitannut työttömyyteen, se on yleensä viitannut tilastokeskuksen matalampiin työttömyyslukuihin. Jos työttömyyden aleneminen jatkuu samaan tahtiin kuin vuonna 1997, on työttömiä eduskuntavaalien alla 1999 työministeriön luvuilla 347 000 ja tilastokeskuksen luvuilla 270 000. Hallituksen tavoite työttömyyden puolittamiseksi edellyttää kuitenkin enintään 230 000 työtöntä ensi vuoden keväällä. Tästä maalista jäädään todennäköisesti noin 100 000 työttömän päähän. Tavoite voi toteutua, jos talous lähtee ennakko-odotuksista poiketen valtavaan kasvuun ja jos kasvu kohdistuu nimenomaan kotimarkkinoihin. Todennäköisintä on kuitenkin, että hallitus turvautuu eräänlaiseen Neuvostoliiton malliin: kaunistellaan tilastoja. Kortistot on saatava siivottua ennen eduskuntavaaleja keväällä 1999.

 

Takaisin numeroon 1/1998