EHKÄ TELOITAMME JONKUN

Useimpien maiden poliittiselle valtakoneistolle nuorison 1960-luvulla alkanut laajamittainen kapinointi ja protestointi merkitsivät lähinnä vain häiritsevää käyttäytymistä, johon tarvittaessa vastattiin poliisitoimin. Liikehdintä nähtiin pikemminkin lain ja järjestyksen horjuttamisena kuin osoituksena nuorison poliittisista ja yhteiskunnallisista tavoitteista. 

Teksti: Jouni Hokkanen

Ehkä teloitamme jonkun - opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 70-lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa perustuu Tapani Suomisen Oslon yliopistossa tarkistettuun väitöskirjaan. Suominen vertailee median ja nuorisoliikehdinnän suhteita kolmessa eri maassa. Suomisen löydöksiä vasten on mielenkiintoista peilata oman aikamme tapahtumia. Eläinten vapautusrintama, kettutytöt ja Orimattilan turkistarhaiskut asettuvat uuteen valoon.

 Suomessa radikalismi johti lainsäädännön liberalisointiin ja nuorten radikaalien nousuun tärkeille paikoille yhteiskunnassa. Länsi-Saksassa puolestaan osa opiskelijaradikaaleista ajautui veriseen sissisotaan järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan. Baader-Meinhof ja Punainen armeijakunta ilmestyivät otsikoihin. Vastareaktiona muodostui myös kansaan tukeutuva kampanja liberaaleja intellektuelleja vastaan. Norjassa taas kehittyi poikkeuksellisen suuri ja pitkäikäinen maolainen liike, joka valmistautui maailmansotaan Neuvostoliittoa vastaan. 

Vallankumousta ei sitten tullut

Vallankumous jäi lopultakin vain fiktioksi, mutta mistä siinä oli kyse? Radikaalien toiminta olisi tuskin missään vaiheessa voinut johtaa todelliseen vallankumoukseen Suomessa tai muissakaan länsimaassa. Onko radikalismin suurin merkitys siinä, että jokainen sukupolvi tarvitsee oman kapinansa?

 Julkisuuden antama kuva radikalismista oli metelöivä ja väkivaltainen. Radikalismi kuvattiin negatiivisin termein "vaarallisena". Kapinalliset taas syyttivät vallitsevaa järjestelmää elämänvalheesta: yhteiskunta ei elänyt niiden ihanteiden mukaan, joiden varaan sen sanottiin rakennetun. Liikkeet arvostelivat länsimaisia yhteiskuntia siitä, etteivät ne noudata omia ihanteitaan.

 1960-luvulla syntynyt nuorisokulttuuri oli myös hyvin kommunikatiivista. Mutta millaiset mahdollisuudet radikaaleilla oli saada sanomansa kuulluksi? Suominen käyttää 1963 perustettua "kaikkien radikaaliliikkeiden äitiä", Sadankomiteaa esimerkkinä:

- Kun Sadankomitea alkoi esittää vaatimuksia yksipuolisesta aseistariisunnasta, armeijan edustajat tulivatkin mukaan keskusteluihin. Nuorien lahjakkaiden upseerien ja radikaalien välillä käydyt väittelyt olivat usein korkeatasoisia. Vähitellen Sadankomiteassa mukana olleet radikaalit päätyivät puolustusmietintöjen valmisteluelimiin tai ylipäätään tärkeisiin yhteiskunnallisiin asemiin. Sadankomitean helmoista ovat lähtöisin mm. Paavo Lipponen, Pertti Joenniemi ja Jaakko Blomberg.

Saksassa radikalismiin vastattiin väkivallalla, meillä huumorilla

Suomessa ja Norjassa radikaalit saivat äänensä kuuluviin, mutta Saksassa nuorten vaatimuksiin vastattiin väkivaltaisin poliisitoimin. Saksalaista rauhanliikettä herjattiin ja sen mielenosoitukset tyrehdytettiin kovakouraisesti.

Vaikka sekä suomalaiset että norjalaiset radikaalit pääsivät helposti tiedotusvälineisiin, mitään sisällöllistä lähenemistä eri ideologioiden välillä ei radikalismin aikana tapahtunut. Pohjoismaisten yhteiskuntien suvaitseva ilmapiiri piti radikaalin vallankumousliikkeen kuitenkin pitkälti fiktion asteella: siitä ei koskaan tullut veristä todellisuutta Saksan tapaan. Saksassa eri mielipidesuuntien välinen vuorovaikutus puuttui lähes kokonaan, niin että lopulta radikaalit eivät olleet enää ihmisiä, vaan vihollisia jotka pitää tuhota.

- Suomalainen tapa lähteä dialogiin oli taitava, Suominen pohtii. - Radikaalit joutuivat toteamaan 60-luvun lopulla, että Kekkosen tapa syleillä heidät kuoliaaksi oli todella loistava keino vesittää koko radikalismi. Yliopistopiireissä ja politiikassa myönneltiin, että "tehän olette ihan oikealla asialla".

- Kun Länsi-Berliinissä oli ensimmäinen yliopistovaltaus 1965 ja opiskelijat jäivät istumaan yliopistorakennukseen, niin silloinen rehtori kutsui heti poliisit, vesitykit ja koirat paikalle. Konfrontaatio oli sillä valmis, minkäänlaiseen keskusteluun ei ollut mahdollisuuksia. Suomessa ja Norjassa opiskelijoitten touhuihin suhtauduttiin taas huumorilla. Kun Norjassa opiskelijat valtasivat filosofian laitoksen, opettajat eivät kutsuneet vahtimestareita tai poliiseja tyhjentämään saleja, vaan totesivat "ai miten hauskaa, pidetäänpä seminaari". Lopputuloksena oli viikon mittainen filosofinen seminaari, sen sijaan että olisi tapeltu poliisin kanssa. Yhteiskunnan pehmeä reagointi, jonka joku olisi silloin saattanut kuvitella porvariston heikkoudeksi ja epätietoisuudeksi, olikin täsmälleen päinvastaista. Se oli taitava ja tehokas keino tukahduttaa liike ja integroida se yhteiskuntaan.

 Suomisen mukaan suurempaa tappiota kuin minkä Länsi-Saksan radikaalit kokivat on vaikea kuvitella. Yhdessä vuosikymmenessä oli koko radikaali liike täydellisesti hajonnut, ilmaisun vapautta kavennettu ja kansalaisvapauksia rajoitettu. Jo pelkät radikaalien esille nostamat teemat olivat tulleet epäilyttäviksi. Verbaalinen sota oli muuttunut konkreettisiksi väkivaltaisuuksiksi.

 Länsi-Saksaan verrattuna Suomessa elettiin 60- ja 70-luvuilla pelkkää idylliä. Yhteiskunnallinen kehitys tuntui kulkevan täysin päinvastaiseen suuntaan: radikaalit näyttivät suorastaan ällistyttävän helposti puhaltavan nurin konservatiivien linnakkeet, yhden toisensa jälkeen. Menestys ei koskenut vain kulttuurielämän yleistä ilmapiiriä vaan liberalisointi ulottui aina lainsäädäntöön asti.

- Liikkeen integroimisessa ja osallistujien mukaanottamisessa puolueisiin Suomi oli ainutlaatuinen tapaus. Tosin Ruotsissakin tapahtui samaa, esimerkiksi Olof Palme oli hyvin taitava asettuessaan ymmärtämään radikaaleja saaden osan heistä mukaansa sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Nuorisoradikalismin parlamentarisoitumista ei tapahtunut missään muualla kuin Suomessa, Suominen toteaa.

- Suomalaisille oli kehittynyt jo Ruotsin vallan ja varsinkin keisarin vallan aikana laillisuuden ja lainkuuliaisuuden perinne, jonka taustalla on snellmanilainen ja hegeliläinen valtioajattelu. Saksassa tilanne oli toisenlainen, kysymys on autoritaarisesta perinteestä ja ennen kaikkea natsismin jälkeensä jättämästä traumasta. Koska kylmä sota alkoi 1948, natsismin perintöä ei koskaan lopullisesti selvitetty Länsi-Saksassa. Kun nuoriso rupesi kyselemään 60-luvulla, menneisyydestä nousi niin suuria traumoja, että se varmasti edisti tilanteen kehittymistä vakaviin konfrontaatioihin.

Tiedotusvälineet vaikuttavat radikalismin suuntaan

Onko mahdollista, että Länsi-Saksan tapahtumat toistuisivat tämän päivän Suomessa, kun ajatellaan viime aikojen turkistarhaiskuja ja niiden liioittelevaa uutisointia? Tiedotusvälineissä usein unohdetaan, mikä iskujen perimmäinen tarkoitus on. Voisiko julkisen sanan negatiivinen suhtautuminen yllyttää 1990-luvun radikaaleja terrorin tielle? Suominen pitää ajatusta kaukaa haetulta.

- Saksassa radikalismin muuttuminen terrorismiksi liittyi hyvin syvään turhautumiseen. Jos nuorisojoukko kokee hyvin vaikean turhautumisen, että kukaan ei keskustele heidän kanssaan, ja usko omaan asiaan on niin suuri, että haluaa tätä sanomaansa välittää, silloin kynnys ryhtyä suoraan toimintaan ehkä laskee. Itse en missään tapauksessa tähän usko, ainakaan sen perusteella mitä Suomessa on tapahtunut. Puhuminen terrorista eläinaktivistien toiminnan yhteydessä on aikamoista sanojen väärinkäyttöä. Terrori on sitä mitä tapahtuu Algeriassa. Minun kielenkäytössäni se kohdistuu ihmisiin ja tarkoitus on herättää pelkoa ja epävarmuutta. Omaisuuteen kohdistuva sabotaasi ja ilkivalta on jotain aivan muuta.

- On syytä muistaa että Saksassa terroristit - itse he kutsuivat itseään kaupunkisisseiksi - tekivät täsmäiskuja, eli poliittisia suoria väkivallantekoja tiettyjä ennalta mietittyjä henkilöitä vastaan. Se ei ollut yleistä keneen tahansa kohdistuvaa terrorismia niin kuin Italiassa tai Ranskassa. Kun terrorismi syntyi Saksassa 70-luvun alussa, kysymys oli hyvin pienestä ryhmästä, puhuttiin vain kuudesta henkilöstä. Kun jo näidenkin avulla saatiin lehdistössä hysteria aikaan, joka aiheutti sen, että poliisi ja viranomaiset olivat valmiita aiempaa kovempiin otteisiin, se toisaalta synnytti ryhmässä voimantunnon ja sai joitakin ihmisiä sen takia liittymään ryhmään.

 Suomisen mukaan tiedotusvälineiden liioittelulla voi olla merkitystä siihen, millä tavalla jotkut poliittiset prosessit kehittyvät. Hän painottaa, että tiedotusvälineet eivät vain heijasta todellisuutta, vaan myös luovat sitä ja toimivat aktiivisina vaikuttajina yhteiskunnassa.

- Henkisellä ilmapiirillä ja julkisen keskustelun tyylillä voi vaikuttaa yhteiskunnallisten ja poliittisten prosessien suuntaan. Entisenä toimittajana olen jyrkästi eri mieltä, kun jotkut kollegat sanovat, että eiväthän toimittajat vaikuta politiikkaan ja maailman menoon. Lehdistön vastuuton kirjoittelu ja tahallinen tai osaamattomuudesta syntyvä asioiden yksinkertaistaminen voi olla todella vahingollista.

 Radikalismin julkinen kuva oli 60-luvullakin se todellisuus, johon sekä kansalaiset että poliittinen koneisto reagoivat. Ilman tiedotusvälineitä radikaaliliikkeet tuskin olisivat nousseet niin nopeasti, ja tiedotusvälineillä oli tärkeä osuus siinä kiivaassa vastahyökkäyksessä, joka monissa maissa syntyi.

- Länsi-Saksan tilanteessa tuli selvästi esille, että sikäläisellä lehdistöllä oli hyvinkin aktiivinen osuus terrorismiin yllyttämisessä. Vastaavasti yritin osoittaa, että lehdistö voi toimia ristiriitoja tasoittavasti, kuten Suomessa ja Norjassa tapahtui. Suuret lehdet, kuten Hesari ja HBL, olivat yllättävän valmiita keskusteluihin ja analyysiin, eivät ollenkaan kuin Länsi-Saksassa, jossa lehdistö vaati kovia otteita.

Suomisen tärkein teesi onkin toimittajien vastuun korostaminen. Teos sisältää myös koko joukon hupaisia anekdootteja oman aikansa mahtipontisesta kielenkäytöstä. "On mahdollista että joudumme teloittamaan jonkun" on lähtöisin Nils Torvaldsin, erään Vanhan valtauksen johtohahmon suusta. Lohdutuksena hän tosin lisäsi radikaaleilla olevan porvareita parempi käsitys oikeudenmukaisuudesta: "Emme tietenkään epäröi järjestää asiallista oikeudenkäyntiä."

 

Takaisin numeroon 2/1998