VIHREITÄ VÄRIVAMMOJA - YMPÄRISTÖAATETTA ETUJOUKON EHDOIN

Moni Euroopan maa on lähiaikoina saanut todistaa vihreän liikkeen läpimurtoa hallitusvaltaan. Merkittävissä eurooppalaisissa maissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa sekä painoltaan pienemmissä Suomessa ja Ukrainassa vihreät ovat tuoneet poliittisen ekomerkkinsä monipuoluehallitusten kylkeen. Merkittävimpään asemaan vihreät ovat nousseet Saksassa, jossa entinen ammattivallankumouksellinen Joseph (Joschka) Fischer istutettiin ulkoministeriksi sosialidemokraattien johtamaan hallitukseen. Vihreiden kiipeäminen vallan kabinetteihin on kuitenkin tapahtunut vaalitappioiden, aatteen haalistumisen ja ainutlaatuisen valta-asemien keskittämisen kautta. Suomen vihreiden matka Koijärven padolta Smolnan parketille kesti runsaat 15 vuotta.

Teksti: Antero Eerola

Vihreän liikkeen tärkeimpiin alkumyytteihin kuuluu ehdottomasti Koijärvi. Tarina Koijärvestä on vihreiden historiassa kasvanut niin kosmisiin mittoihin, että sillä on asema jo eräänlaisena luomiskertomuksena, josta selviää kuinka vihreä alkuseurakunta ensi kertaa kokoontui ja kuinka liikkeen apostolit ja heidän seuraajansa kohtasivat toisensa.

Todellisuudessa ei ollut kyse mistään dramaattisemmasta kuin että joukko luonnonsuojelijoita halusi kyhäämällään padolla estää Etelä-Suomen parhaimpiin lintujärviin kuuluvan Forssan Koijärven kuivattamisen. Laskuojan tukkinutta luonnonsuojelijoiden patoa yritettiin purkaa kaivinkoneilla, joihin suojelijat kahlitsivat itsensä. Tästä syntyi konflikti, jota seuraamaan tuli valtava joukko toimittajia. Seurasi suunnaton mediasirkus. Vihreä alkumyytti oli syntynyt.

Koijärven aktiivit muodostivat ytimen siitä joukosta, joka oli myöhemmin käynnistämässä vihreää liikettä. Sen jälkeen erinäköisistä vihreistä ryhmistä on tehty näköhavaintoja Suomen poliittisessa maastossa pian pari kymmentä vuotta. Vihreät itse vaalivat mielellään myyttiä, jonka mukaan liike oli alunperin kansalaisliike ja on sitä itse asiassa paljon vieläkin. Myytin mukaan poliittiseksi puolueeksi järjestäydyttiin myöhemmin vain pakon sanelemana.

Todellisuudessa vaaleihin ja politiikkaan osallistuminen oli vihreiden päämäärä alusta saakka. On tulkintakysymys, olivatko vihreät omalla listallaan mukana kunnallisvaaleissa jo 1976 vai vasta 1980. Eduskuntavaaleissa läpimurto tapahtui kuitenkin ensi yrittämällä 1983, jolloin vihreän liikkeen todelliset rintamaveteraanit Kalle Könkkölä ja Ville Komsi valittiin kansanedustajiksi. Komsi oli valittu Helsingin kaupunginvaltuustoon jo vuonna 1980.

Eduskuntaan vahtimaan päättäjiä

Logiikka vaaleihin osallistumiselle oli täysin mukiinmenevä. Kun kansalaisliikkeet ja ympäristöjärjestöt pyrkivät toiminnassaan painostamaan ja vaikuttamaan poliittisiin päättäjiin, miksei voisi saman tien olla itse näiden päättäjien joukossa ja varmistaa, että ainakin joku poliittisista päättäjistä ymmärtäisi myös ympäristösuojelijoiden vaatimuksia. Eduskuntaa sekä kunnan- ja kaupunginvaltuustoja oli tarkoitus käyttää puhujalavana kansalaisjärjestöjen teemoille. Eikä kansalaisjärjestöillä tarkoitettu vain luonnonsuojelijoita. Vihreisiin nimittäin valui ihmisiä myös feministien ryhmistä, kehitysmaa- ja rauhanliikkeistä sekä vammaisliikkeestä.

Tullessaan vihreät olivat aidosti uusi poliittinen liike Suomessa. Kaikkien muiden puolueiden syntysanat oli lausuttu tämän vuosisadan alkupuolella. Sodan jälkeen perustetut, uudet poliittiset ryhmätkin olivat yleensä henkilöristiriidoista lähteneitä lohkeamia vanhoista puolueista.

Vihreiden kantavana teemana olivat tietysti ympäristökysymykset. Viime vuosikymmenen alkupuolella ja osin jo aiemmin syntyi kokonaan uusi ekologinen tietoisuus luonnonvarojen riittämättömyydestä, energiantuotannon – erityisesti ydinvoiman – valtavista ongelmista, happosateista, saastumisesta ja autoliikenteen kärjistyvistä haitoista. Näihin vihreät halusivat kiinnittää huomiota.

Mutta puolue ei halunnut politiikan valokeilaan vain ympäristöongelmia. Vihreät katsoivat lähetystehtävänään olevan myös uudistaa koko poliittista kulttuuria, jonka he kokivat pysähtyneeksi ja mädännäiseksi. Kaikkea toimintaa leimasi muodollinen järjestäytymättömyys. Vihreät halusivat rikkoa perinteisen puoluetoiminnan kaavoja: he eivät valinneet muodollisia johtajia eivätkä voineet ajatellakaan alistuvansa puoluekuriin ja jäsenkirjoihin. Käytännössä ainoat valtakeskukset olivat pieni eduskuntaryhmä ja Vihreä Lanka –lehti. Pohja vallan ja valta-asemien keskittymiselle oli valettu. Jos ei ole muodollisesti ja demokraattisesti valittuja johtajia, on vain itse itsensä asettaneita, epädemokraattisesti valittuja johtajia. Tämä on leimannut vihreää liikettä koko sen taipaleen ajan.

Suomen ensimmäinen mediapuolue

Samoin keskustelu siitä, järjestäydytäänkö puolueeksi vai ei, kuuluu vihreiden perinteen kiduttavimpiin muotoihin. Järjestäytymiskeskustelut olivat traumaattisia ja kipeitä siitäkin syystä, että uudet askeleet järjestäytymisen suuntaan ovat aina merkinneet alkuseurakunnan hajoamista ja murenemista. Ensin näin tapahtui, kun päätettiin lähteä vaaleihin ja toisen kerran kun organisoiduttiin puolueeksi.

Vihreillä kesti pitkään ymmärtää, että vaihtoehtoisuus ei synny tehottomasta organisoitumisesta vaan sanomisten ja tekemisten sisällöstä. Kun tämä havaittiin, huomattiin että ehkä mitään vaihtoehtoisuutta ei muihin puolueisiin nähden koskaan ollutkaan.

Toisaalta edes puolueen aktiivien vähyys ei ole ollut korvaamatonta vihreille, sillä media on pitänyt liikettä jatkuvassa nosteessa. Vihreitä ei olisi olemassa ilman mediaa. Koijärveltä lähtien toimittajien armeija on seurannut kaikkia vihreiden liikkeitä ja liikkeen uusia käänteitä.

Vihreät ovat ennen kaikkea mediapuolue. Tässä mielessä vihreät ovat jälkimodernin ajan tuote.

Politiikkaa ei nimittäin tehdä enää joukkokokouksissa, työväentaloilla ja tupailloissa vaan yhä enemmän mediassa. Ihmiset eivät tunne enää edustajiaan henkilökohtaisesti vaan ainoastaan median kautta. Siksi poliitikon on pakko tähdätä julkisuuden maksimointiin. Julkisuus on poliitikon leipä. Tämän vihreä tiedostivat jo hyvissä ajoin ennen muita.

Joukkoja tai perinteistä ”kenttää” vihreällä puolueella ei ole. Vihreät ovat käytännössä muutaman sadan hengen postituslista ihmisistä, jotka ovat tunteneet toisensa vuosikaudet. Samat ihmiset istuvat puolueen eri elimissä, ovat eduskuntavaaliehdokkaita ja hallinnoivat luottamustoimia. Vaihtuvuus on vähäistä tai olematonta.

Vihreitä voikin pitää perinteisenä kadeeripuolueena, ideologisena pienryhmänä, jonka ytimen muodostaa muutama ideologinen satraappi ja heidän ympärilleen ryhmittyneet kannattajat. Ideologiset satraapit puolestaan muodostavat Vihreän Langan entisen päätoimittajan Timo Harakan mukaan perheen tai perheitä.

Vihreän perheen ytimen muodostavat helsinkiläiset Pekka Sauri, Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Osmo Soininvaara ottolapsenaan Tuija Brax.

Vihreissä asiat hoidetaan "perheen" kautta

Perheen jäsenet ovat järjestäneet toisensa hyville paikoille ja palkoille yhteiskunnassa. Puolueen vaalitappioon johtanut vihreiden entinen puheenjohtaja Pekka Haavisto nostettiin ympäristöministeriksi (palkka n. 38 000 mk/kk) ja Heidi Hautala lähetettiin EU-parlamenttiin (tulot n. 50 000 – 60 000 mk/kk puhtaana käteen) eduskunnan valitessa ensimmäiset eurokansanedustajat. Myöhemmin hän tosin uusi paikkansa vaaleissa omilla äänillään. Ehkä myös siksi, että muita valtakunnallisesti tunnettuja, varteenotettavia ehdokkaita ei juuri ollut.

Pekka Saurikin oli hilkulla päästä Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi (palkka n. 40 000 mk/kk), mutta vihreät kämmäsivät paikan poliittista taitamattomuuttaan. Tämän vihreän perheen kovan ytimen muodostava kolmikko on istunut peräkkäin puoluejohtajana, ensin Hautala, sitten Sauri ja lopulta Haavisto. Ottotytär Tuija Brax teki lyhyen pyrähdyksen puheenjohtajaksi, kunnes hävisi paikan tamperelaiselle kansanedustajalle Satu Hassille. Perhe oli päättänyt jatkaa Braxin kautta puheenjohtajana, mutta Hassi tuli ja voitti, vastoin perheen laatimaa käsikirjoitusta. Siksi valinta merkitsi Timo Harakan mukaan suurta muutosta vihreään puoluekulttuuriin.

Perinteisesti vihreissä vaikuttaminen tai johtopaikoille sijoittuminen on tapahtunut vain perheen myötävaikutuksella ja kautta. Jos ei pääse sen suosioon tai kerran hankittu suosio hiipuu, vaikuttaminen puolueessa on vaikeaa. Muissa puolueissa voi ainakin teoriassa hankkia kannatuksen omalle linjalleen myyttiseltä ”kentältä” puolueen jäsenten ja kannattajien parista.

Vihreissä on muita puolueita helpompi unohtaa järjestödemokratia ja muu pikkuasioilla näprääminen koska liike on ainakin omasta mielestään koostunut ”hyvistä tyypeistä”, moraalisesti ylemmästä etujoukosta joka toteuttaa suurempaa missiota: maapallon pelastamista. Tämän tehtävän valtuutus on saatu ikään kuin suoraan Luonnolta ja tulevilta ydinjätteisiin hukkuvilta sukupolvilta. Ei siinä viitsi paljoa menettelytapavaliokunnan kokouksissa istua.

Ainoaa hyvää politiikkaa on ympäristöpolitiikka

Vihreillä on vallankeskittymisen lisäksi toinenkin vakava ongelma: löyhä poliittinen identiteetti. Porvariston suunnasta vihreitä on alusta saakka syytetty vesimeloneiksi: vihreät kuoret, mutta punainen sisältö.

Vasemmiston taholla taas vihreitä pidetään kaupunkilaisina herrasperheiden vesoina, jotka eivät ymmärrä oikeasta työnteosta mitään ja ovat suojeluinnossaan valmiita viemään työmieheltä hänen elantonsa. Vihreiden hapuilu suhteessa muihin politiikan kysymyksiin johtuu siitä, että muuta joukkoa yhdistävää aatetta ympäristönsuojelun ohella ei oikeastaan ole. Vihreissä on mukana vanhoja vasemmistolaisia, mutta myös suuri joukko entisiä liberaaleja, kokoomuslaisia, sosialidemokraatteja sekä paljon sellaisia jotka lähtökohtaisesti suhtautuvat kielteisesti politiikkaan, jos se on muuta kuin ympäristöpolitiikkaa.

Muualla Euroopassa vihreiden tausta on punainen. Esimerkiksi Saksassa vihreiden kohtuullisen hyvä kannatus perustuu paljolti siihen, että demareista vasemmalla sijaitsevalla porukalla ei oikein ollut poliittista kotia. Nyt tilanne on muuttunut sikäli, että entinen Itä-Saksan kommunistinen puolue PDS (Demokraattisen sosialismin puolue) on tehnyt läpimurron myös entisen Länsi-Saksan puolella.

Suomenkin vihreiden nykyisessä puoluejohdossa on edes jokseenkin vasemmistolaisittain ajattelevilla kohtuullinen edustus: Satu Hassi on entinen SKP:n jäsen ja taistolaisten nuorisojyrä, joka ei edes suostu anteeksipyytelemään monen mielestä syntistä menneisyyttään. Menneisyyttä, jossa ei tietysti olekaan mitään hävettävää – ehkä päinvastoin. Vihreiden puoluesihteeri Ari Heikkinen taas oli perustamassa Vasemmistoliittoa vuonna 1990.

Vaalitappion kautta hallitukseen

Varsinkin puoluesihteeri Heikkinen on julkisuudessa hihkunut ulkomaisten aatetoveriensa menestyksestä ja noususta hallitusvastuuseen useissa Euroopan maissa. Todellisuudessa vihreät eivät ole nousseet hallituksiin vaalivoittojen vaan –tappioiden kautta.

Suomen vihreät saivat entisen puheenjohtajansa Pekka Haaviston ministeriksi menetettyään yhden paikan eduskunnassa. Vihreät palkitsivat eduskunnasta pudonneen ja puolueen vaalitappioon johdattaneen puheenjohtajansa ministerinpaikalla ja –palkalla.

Toistaiseksi komeimman ja vaikutusvaltaisimman rynnistyksen hallitukseen ovat tehneet Saksan vihreät, joilla on kolme ministerinsalkkua Euroopan suurimman poliittisen ja taloudellisen mahdin hallituksessa. Saksassa on vihreä ulko-, terveys- sekä asunto- ja ympäristöministeri. Silti puolueen ääniosuus 7,3 prosenttia laski 6,7 prosenttiin viime liittopäivävaaleissa.

Samoin kävi Ranskassa, jossa on vihreä ympäristö- ja kaavoitusministeri: vaalitappion kautta hallitusvastuuseen.

Myös Ruotsissa vihreät kärsivät parlamenttivaaleissa tuntuvan tappion , vaikka ylittivätkin äänikynnyksen ja saivat jatkaa valtiopäivillä.

Sitä vastoin vasemmisto, joka on kampanjoinut selkeästi ja kirkkaasti vasemmistolaisilla, mutta myös vihreillä arvoilla on kerännyt vaalivoiton toisensa jälkeen ympäri Eurooppaa. Vihreän ja punaisen pitääkin aatteen tasolla kasvaa yhteen – erottamattomasti. Uuden vasemmiston tulee olla kuin – ei meloni – vaan punajuuri: punaiset juuret, mutta rehevät vihreät lehdet.

 

Takaisin numeroon 1/1999