KUUBA, TROOPPISEN BYROKRATIAN LUVATTU MAA
Tappava kuumuus, kaaos, kolmen tunnin jonotus. Keltainen lomake puuttuu, takaisin jonon perään. Epäilyttävä passikuva. Kaikkialla olevat tullimiehet haluavat tarkastaa kaikki matkatavarat... Viime kesän Kuuban-matkan alkukokemukset pyörivät päässäni, kun koneemme alkaa laskeutua Havannan lentokentälle. Kaikki on tähän asti mennyt pieleen Aeroflotin lennollamme. Kiroan mielessäni venäläisen byrokratian, eikä minua yhtään lohduta ajatus, että nelihenkinen seurueemme saa viettää seuraavan kuukauden kuubalaisen byrokratian rattaissa.
Teksti ja kuvat: Tomi Kuhanen
Tällä kertaa kaikki on toisin. Olen pelotellut turhaan matkakaverini. Jonoja ei ole, kukaan ei epäile passiemme aitoutta eikä tarkastajia kiinnosta, miksi meillä ei ole vaadittua hotellivarausta. Havannassa on kuuma. Saamme kuulla, että frente frío, talven kylmä rintama, on iskenyt saarelle. Kuubalaiset hytisevät, mutta me haluamme vain löytää paikan, josta voi ostaa vettä. Viimein löydämme kioskin. Kolmasosalitran pullo vettä maksaa yhden dollarin, viisi markkaa. Kuubalaisten keskipalkka on 50 markkaa, kymmenen pientä vesipulloa.
Lähdemme kävelemään
kohti Kansojen välisen ystävyyden instituuttia ICAP:ia. Korkeat
aidat, uljaat pylväskäytävät ja leveitä marmoriportaat
tekevät meihin vaikutuksen. Vastaanottotiskin takana istuva nainen
haluaa tietää, keitä me olemme. Kerromme, että olemme
tulleet tapaamaan Javieria, yhtä instituutin korkeista virkailijoista.
Nainen luettelee joukon puhelinnumeroita,
joihin meidän on soitettava huomenaamulla kello 9.00. Emme heti
ymmärrä ja nainen hermostuu. Kansojen välinen ystävyys
jää tällä erää kokematta.
Seuraavana aamuna soitan saamiimme puhelinnumeroihin. Javier tuntuu olevan vaikeasti tavoitettavissa. Puheluita yhdistetään instituutin osastoilta toisille osastoille ja taas toisille osastoille. Lopulta saan Javierin kiinni puoli kymmenen aikaan. Hän on iloinen kuullessaan meistä ja ilmoittaa, että tapaamme tänään kello kymmenen. Tasan. Puoli tuntia aikaa!
Vastaanottovirkailija johdattaa meidät instituutin suuren ja kauniin puutarhan varjoisalle terassille. Javier saapuu paikalle vasta odottelun jälkeen. Alamme saada käsityksen siitä, miten tässä maassa täsmällinen byrokraattisuus ja latinokansojen mañana-asenne törmäävät jatkuvasti yhteen.
Shoppailemassa
Uudenvuodenaatto on käsillä. Täällä kukaan ei tunnu välittävän joulusta, mutta uusi vuosi on tärkeä juhla. Perheenäidit ovat taas venyneet äärimmilleen ja hankkineet kanankoiven sieltä, toisen täältä. Uudenvuoden yönä syödään, juodaan ja tanssitaan.
Mekin päätämme lähteä ostoksille läheiselle torille. Ei onnistu. Rahanvaihtopiste on kiinni, emmekä saa vaihdettua dollareitamme pesoiksi. Emme ole pahoillamme, sillä myyntikojuissa lojuvat sianpäät eivät houkuttele.
Lähdemme tietämäämme läheiseen kauppaan. Matkalla näemme kuubalaisia parveilemassa lähes huomaamattoman kaupan tiskillä. Tässä kaupassa tavara on lähes ilmaista, mutta meillä ei ole asiaa ostoksille. Täällä tarvitaan libretaa, säännöstelykorttia, jonka avulla valtio takaa saman perustarpeiden tyydyttämisen tason kaikille ihmisille.
Nurkan takaa löydämme meille sallitun kaupan ja huikean jonon. Asetumme jonon perään ja saamme vihaisia mulkaisuja osaksemme. “Me olimme ennen teitä!” ilmoittaa joukko sivummalla istuvia miehiä. Olemme häpeissämme. Emme vielä tunne kuubalaista jonotustapaa, joka toimii niin kaupoissa kuin bussipysäkeillä. Aina on kysyttävä, kuka on viimeinen. Ja odotettava. Ja odotettava vielä.
Viimein pääsemme kaupan ovelle ja saamme tietää rikkoneemme taas sääntöjä. Laukut olisi ennen jonoon asettumista pitänyt viedä toisen kulman takana olevaan säilytykseen. Meillä ei ole mitään hinkua mennä takaisin jonon perään, joten Kimmo ottaa laukut ja me kolme muuta menemme kauppaan. Teemme ostokset ja maksamme kassalle. Yritämme poistua kaupasta, mutta vartija pysäyttää meidät. Kaikkien asiakkaiden on mentävä vielä tarkistuspisteen kautta, jossa tavaroidentarkastaja purkaa ostoskassit ja vertaa sisältöä kuittiin. Kaikkien rituaalien jälkeen olemme saaneet tuhrautumaan kaupassakäyntiin yli tunnin.
¡Felicidades!
Raahaamme ostokset “kotiin” ja pistäydymme - kuten tapanamme on - naapurissa Elion ja Caridadin luona. Caridad on laittautumassa juhlakuntoon, sillä pariskunta on varannut pöydän ruokineen ja asiaan kuuluvine samppanjapulloineen jostakin ravintolasta. Tätä iltaa on odotettu koko vuosi. Istumme parvekkeelle juomaan kahvia, syömään hedelmiä ja keskustelemaan vallankumouksesta.
Kotitaloomme alkaa illan mittaan virrata sukulaisia ja tuttavia. Elio ja Caridad lähtevät omaan juhlaansa. Me jäämme juhlimaan omituiseen perhepiiriin. Ilta kuluu juodessa, syödessä ja tanssiessa.
Televisio lähettää
normaalien saippuasarjojen ja jenkkileffojen sijasta vallankumousohjelmaa
- juhlitaanhan huomenna kumouksen 40-vuotisjuhlaa. Katsomme hurraavia
kansanjoukkoja, opettajia, koululaisia, lääkäreitä,
sairaanhoitajia, eri värisiä lapsia leikkimässä...
“Nämä ovat vallankumouksemme saavutuksia”, kertoo innostunut
naisääni.
Seuraavana aamuna ICAP-miehemme
Javier kertoo puhelimessa, että pääsemme tänään
maaseudulle Julio Antonio Mellan kansainväliseen leirikeskukseen.
Caimitoon matkaavan bussin on määrä pysähtyä
ICAPin pääkonttorin edessä kello 21.
Illalla joudun paniikkiin.
Kuubalaisen sanonnan mukaan taksia ei kannata tilata, koska se ei kuitenkaan
tule. Isäntämme on valjastanut puolet suvustaan soittamaan
meille autoa, mutta mikään ei auta. Lopulta otamme laittoman
taksin kadulta. Saavumme ICAPin eteen hyvissä ajoin ennen yhdeksää,
jolloin bussin on määrä tulla.
Bussi ei tule kello 21. Se
tulee kello 23.30. Yhdeksän bussi oli vaihtanut reittiään,
mutta sitä ei kerrottu meille eikä sille tutkimusmatkailijan
näköiselle norjalaiselle, jolle tosin oli kerrottu, että
bussi menee Morro Cabañaan eikä leirille.
Junassa
Leirillä on ollut hauskaa, mutta byrokraattiset koukerot ovat välillä vieneet hermomme. Sanna on lanseerannut uuden sananparren, jolle löytyy usein käyttöä: “Vittu mua alkaa vituttaa tää saatanan touhu!” Nyt torakoiden keskellä junassa matkalla Santiagosta takaisin Havannaan meitä huvittaa muistella leirin kuulutuksia, joiden mukaan bussit lähtevät tasan viiden minuutin kuluttua. Parhaimmillaan viisiminuuttinen on venähtänyt lähes tunnin odotteluksi tappavan kuumassa autossa.
Johanna on saanut junasta istumapaikan eri vaunusta kuin me muut. Yritämme saada kuubalaisen naisen vaihtamaan paikkaa Johannan kanssa. Nainen on hyvin ystävällinen ja ymmärtäväinen, mutta paikkaa ei kuulemma voi vaihtaa ennen kuin muchacha on saapunut. Päättelemme, että muchacha on tässä tapauksessa jonkinlainen konduktöörin ja tarjoilijan välimuoto.
Viimein muchacha saapuu. Ei! Jäämme Sannan kanssa tuijottamaan suu auki naista. Sama byrokraatti, jonka kanssa olemme taistelleet junalippuja ostaessamme. Tuolta naiselta on turha odottaa lupaa paikan vaihtamiseen.
Olemme olleet edellisenä päivänä Sannan kanssa kahdestaan ostamassa junalippuja. Yksin tuota tointa ei voi suorittaa, sillä yhdelle myydään korkeintaan kaksi lippua. Lipunmyyjän näkeminen nostaa mieleen eiliset lipunostotapahtumat.
Tulimme rautatieasemalle ja kävelimme neuvontaan. Meidät käskettiin lippuluukulle kulman taakse. Asetuimme jonon viimeisiksi. Kun meidän vuoromme tuli, myyjä lähti mitään ilmoittamatta pois - lippuluukku oli tällä erää suljettu.
Jatkoimme matkaamme ja löysimme jonon. Hetken aikaa seisoskeltuamme lippujaan jonottavat kuubalaiset selvittivät, että olimme taas väärässä paikassa. Meidän olisi pitänyt olla alakerrassa.
Kuljimme alas portaita ja tulimme ovelle, jossa ei ollut suurempia selityksiä. Muitakaan ovia ei ollut, joten astuimme sisään jääkylmään huoneeseen, jossa oli viihtyisiä sohvia ja kaksi kirjoituspöytää. Toisen pöydän takana istui tuimailmeinen nainen, joka oli juuri myymässä junalippuja luultavasti meksikolaiselle pariskunnalle. Istuimme sohvalle odottamaan vuoroamme. Pian nainen toivotti meidät ystävällisesti tervetulleiksi. Kerroimme ostavamme lippuja Havannaan. Nainen pyysi passimme ja tutkaili niitä. Sen jälkeen hän ilmoitti tylysti, että lippuja ei ole enää saatavissa. Protestointimme kaikui kuin kuuroille korville. “Tulkaa huomenna kello 16. Ehkä joku on peruuttanut paikkansa.”
Kävelimme kiukkua niellen majapaikkaamme. Päätimme lähteä uudestaan rautatieasemalle heti aamulla, kun se aukaisee ovensa eli kahdeksalta. Aamulla lippujen saamisessa ei ollut mitään ongelmia, jos ei huomioida sitä, että meidät määrättiin puoleksi tunniksi pihalle istumaan ja odottamaan, milloin virkailija suvaitsee saapua töihin.
Illalla junassa Johannakin saa viimein vaihdettua paikkaa.
Lähtö
Lähtöpäivä on haikea. Olemme rakastuneet tähän maahan ja sen omituisiin ihmisiin. Mielessämme vilistävät vastoinkäymiset yliopistolla, jossa meillä olisi pitänyt olla jokin lomake mukana päästäksemme seuraamaan englannintuntia. Muistamme ihmeelliset koukerot tallettaessamme rahoja säilytykseen. Muistamme poliisilaitoksen, jossa jouduimme istuskelemaan ja vastailemaan typeriin kysymyksiin, kunnes päätimme lähteä pois.
Toisaalta muistamme iloiset ja sydämelliset ihmiset, kiireettömyyden ja rennon elämänasenteen. Olemme nähneet, että tämä maa pitää hyvää huolta lapsistaan ja vanhuksistaan, nuoristaan ja aikuisistaan, naisistaan ja miehistään. Miten voisimme olla rakastamatta tätä maata?
Matkalla lentokentälle katselemme viimeistä kertaa Havannan tutuksi käyneitä katuja ja jokaiseen mahdolliseen paikkaan maalattuja iskulauseita. Uskomme sosialismiin! Uskomme vallankumoukseen! Kuuba kestää!
Emme vielä tiedä, että seuraavat päivät kuluvat taas venäläisen byrokratian viidakossa.
