"Oi laiskuus, armahda sinä tätä rajatonta kurjuutta! Oi laiskuus, taiteiden ja kaikkien jalojen hyveiden äiti, vuodata sinä palsamia ihmiskunnan kärsimyksiin!" - Paul Lafargue -

Karl Marxilla väitetään olleen suuri vaikutus vävypoikansa, laiskuuden ylistäjä Paul Lafarguen poliittiseen kehitykseen. Pitänee paikkansa, mutta provokatorisella Lafarguella oli kyllä myös ihan oma visionsa työväenluokan ongelmien syystä: kaiken pahan alku ja juuri on työ. Ei pitäisi vaatia oikeutta työhön, vaan oikeutta laiskuuteen.

Teksti: Johanna Vehkoo

Paul Lafargue oli varsinainen kosmopoliitti, jonka suonissa virtasi ranskalaista, juutalaista ja Karibian seudun intiaanien verta. Hän syntyi Santiago de Cubassa vuonna 1842 ja muutti äitinsä kanssa Ranskaan 1851 käydäkseen koulunsa Bordeaux'ssa. Lafargue valmistui lääkäriksi Pariisin yliopistosta vuonna 1867, muutamaa kuukautta sen jälkeen kun oli avioitunut Laura Marxin kanssa. Isä-Marxin Lafargue oli tavannut ensimmäisen kerran Lontoon Internationaalissa1865. Myöhemmin hän käänsi Marxin ja Engelsin tekstejä ranskaksi ja espanjaksi. Lafargue oli ahkera ja ehtiväinen sosialismin puolestapuhuja, minkä vuoksi hän mm. joutui pakenemaan maasta Pariisin kommuunin kukistumisen jälkeen, sai palattuaan kaksi vankilatuomiota, mutta tuli kuitenkin valituksi parlamenttiin. Marraskuussa 1911 Paul Lafargue ja Laura Marx suorittivat viimeisen provokaationsa tekemällä yhdessä itsemurhan. Laiskuuden ihannoija halusi kuolla ennen kuin kadottaisi elämästään ilon ja nautinnon vanhuudenheikkouden myötä.

Työväenluokka himoitsee työtä

Lafarguen omaperäisimpänä ja tärkeimpänä kirjoituksena pidetty Oikeus laiskuuteen -pamfletti ilmestyi vuonna 1880. Suomeksi se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1907, ja viimeisin laitos vuodelta 1981 perustuu samaan suomennokseen. Pamfletin perusajatuksena on työ työväenluokan identiteettimuotona. Ihmisten identiteetit muotoutuvat kapitalismissa nimenomaan työn kautta - "työtön" on hyvin epämääräinen identiteetti. Lafarguen mukaan tämä johtuu kapitalistisen työetiikan läpilyönnistä työväenluokan keskuudessa. Lafargue haluaa romuttaa palkkatyöjärjestelmän, koska se on omistavan luokan harjoittamaa riistoa, johon työläisetkin on saatu uskomaan ja jopa sitä vaatimaan. Työväenluokka on Lafarguen mukaan omaksunut kapitalistisen työmoraalin muovaaman työn opinkappaleen. Köyhälistö tahtoo vain työtä, ei ruumiillista tai henkistä iloa ja nautintoa - levosta puhumattakaan. Työväenluokan kurjuus johtuu sitä vaivaavasta "työnhimosta". Lafargue oli aikaansa edellä kritisoidessaan työväenluokan ainaista vaatimusta "oikeudesta työhön" ja haaveita täystyöllisyydestä. Vasemmistopuolueethan elättelevät vieläkin utopiaa täystyöllisyydestä, ja Vasemmistoliiton vaalimainoksen tunnus on tyypillisimmillään "työ luo hyvinvointia". Mutta luoko työ todella hyvinvointia? Ja jos luo, niin millainen työ?

Laiskuus luo hyvinvointia

Vaatimukset esimerkiksi työajan jakamisesta eivät ole radikaaleja, järjestelmää uudistavia tavoitteita. Ne ovat systeemin sisäisiä vaatimuksia pyrittäessä täystyöllisyyteen. Kaiken tämän takana kummittelee nähdäkseni ajatus palkkatyöstä ainoana hyväksyttävänä työn muotona. Työn käsite pitäisi määritellä uudelleen. Jos työ ulotetaan tarkoittamaan muutakin kuin perinteistä palkkatyötä eli tuottavaa toimintaa, vaatimus kansalaispalkastakin on helpommin perusteltavissa. Tai sanottakoon kansalaistulo, koska palkka viittaa nimenomaan palkkatyöhön. Kansalaistuloahan vastustetaan yleensä sillä, ettei kansalaisia haluta palkita kattoon syljeskelystä. Työtöntä pidetään laiskana ihmisenä, ja hänelle hoetaan, että jotain työtä pitää toimeentulonsa eteen tehdä. Työtä ei kuitenkaan ole vallitsevan ajatusmallin mukaan mikään taulujen maalaaminen, kansalaisjärjestössä toimiminen tai muu vastaava, jota pidetään työvoima- ja sosiaalitoimistoissa tuottamattomana laiskotteluna. Sieltä käsketään työharjoitteluun tai kurssille, valmentautumaan "oikeisiin" töihin, joita ei kuitenkaan enää riitä kaikille. Kansalaistulo antaisi ihmisille taloudelliset mahdollisuudet luovaan toimintaan tai vaikkapa yleishyödylliseen järjestötoimintaan. Levätä ja laiskotellakin saisi itse valitsemanaan aikana. Tuskin kovin moni laiskottelisi läpi elämänsä, kun saisi itse päättää, miten aikansa käyttää. Palkkatyö ei enää ensisijaisesti määrittäisi identiteettiä, eikä kenenkään status olisi "työtön". Lafarguen pamfletin voisi tänä päivänä ymmärtää niin, että oikeus laiskuuteen on yhtä kuin oikeus kansalaistuloon, koska kansalaistulo on oikeutta luovuuteen ja kansalaisaktiivisuuteen. Aktiivisuus kunniaan! Vaatikaamme oikeutta laiskuuteen!

 

Takaisin numeroon 3/1999