Puheenjohtajalta

Nyt ei enää, nyt se on loppu

- eli nyyhkimistä ja haikeaa ulinaa ovensuusta

Teksti: Sanna-Kaisa Cortés Téllez

Vuosi 1996 veteli viimeisiään, kun "Liberon tyttöjen" baariparlamentti vietti iltaa edesmenneessä Fat Mamassa Kaisaniemessä. (Nuoremmille tiedoksi, että Libero oli paitsi tämä lehti, niin muinoin SDNL:n kahvila ja levytysstudio Tampereella).

Taas kerran puheenaiheena oli SDNL, tuo maailman surkein ja ihanin pumppu, jota ilman mekään emme edes tuntisi toisiamme. Surkein tietysti siksi, että kuten aina järjestöelämässä, sivusta näkee aina muka paljon paremmin ja istuva johto on aina jotenkin väärässä ja liikkeellä kyseenalaisin, jäsenistöä piinaavin motiivein. Ja siksi, että harvemmin sitä millään kokoonpanolla pohditaan, mitä kaikkea hyvää ja kaunista onkaan saatu aikaan, tai olisiko myönteinen palaute paikallaan.

Illan mittaan ystävättäreni täräyttivät tiskiin mahdottoman ajatuksen: "Voisit olla seuraava Nuorisoliiton puheenjohtaja". Ajatus oli ensi kuulemalta täysin älytön - millä lihaksilla? Tuntui siltä, että lähti kipuamaan kuuta taivaalta.

Suurin gloria kisasta karisi viimeistään silloin kun aamuvarhain könysi junasta toisella puolella Suomea puheenjohtajaehdokkaiden paneeliin ja paikalle oli vääntäytynyt ehdokkaita - Laurosen Miksua, Nummelinin Akia, Vasamaan Teroa ja itseäni - tenttaamaan peräti kolme natiivia. On tietysti onni, että ihmisillä on muutakin elämää.

-----

Kampanja oli tiukka (vaikkakin myös hauska), mutta upean tukiporukan avulla kuu tuli taivaalta. Kaikkia ylilyöntejä ei tosin vältetty, kun vaalimainoksilla oli liisteröity miesten vessakin ja puhelinkopissa oli vihjaileva soittopyyntö numerollani varustettuna.

Kun ääntenlaskennan tulos ilmoitettiin puristin ystävääni Elli-Maijaa salin päädyssä kädestä rystyset valkoisena, korvat humisten ja vatsa mylläten. Tuntui, että matkaa puhujanpönttöön on kymmenen kilometriä , ainoa ajatus oli se, ettei tämä voi olla totta. Olin etukäteen miettinyt, mitä ylevää ja unohtumatonta sanoisin ensitöikseni SDNL:n puheenjohtajana, mutta häkellykseltäni sain vain äyskäistyä jotain pohjattoman latteaa.

Matkalla Helsinkiin pikkubussissa Aution Make kaivoi salkustaan jotain kammottavaa marjalikööriä, oli mennyt Alkoon ja pyytänyt jotain mistä tytöt tykkää - siltä varalta että lopputulos olisi mikä oli.

Ensimmäinen julkinen puhe oli määrä pitää eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Oulussa. Kun Andersson puhui omassaan tuhat kertaa paremmin kaiken mitä minun piti sanoa, revin paniikissa oman puheeni, sokelsin ranskalaisilta viivoiltani jotain pää ja kädet täristen ja halusin juosta karkuun. Olin niin kauhuissani, että kuulonikin palautui vasta tunnin päästä ja ajattelin, etten ikinä selviä tulevasta.

Hieman se on onneksi helpottanut neljän vuoden mittaan. Jos en muuta ole oppinut, niin sen, että paperit eivät tärise, jos niitä ei pidä kädessä ja että yleensä kuulijat eivät ole sinua lynkkaamassa.

-----

Sen jälkeen on paljon ehtinyt tapahtua ja kuluneet vuodet ovat olleet niin täyttä tavaraa, että ne tuntuvat toisinaan neljältäkymmeneltä. Kaikkien poliittisten vääntöjen, hyvien ja raskaiden päätösten, työryhmien, upeiden ihmisten, pikkusieluisten ihmisten, uusien ystävien, pakkasessa patsastelun, ihmeellisten sattumusten, ilkeiden ja hauskojen juorujen, kampanjoiden, puheiden, lehtijuttujen, koulutusten ja kannareiden, asemalaitureiden ja lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen on vaikea muistaa mitä teki tätä ennen.

Ja erittäin vaikeaa nähdä itseään tämän jälkeen - semminkin kun ei ole mitään varmistettua laskeutumisalustaa, tuleva pelottaa ja houkuttaa. Lykkäsin ja lykkäsin tämänkin kirjoittamista, koska viimeistä puheenjohtajan palstaa vääntäessä on aloitettava lähtölaskenta, pakattava kamppeensa ja etsittävä ulko-ovea.

Ei auta enää itsepetos, sain Hievasen Saulilta viime työvaliokunnassa jo ensimmäisen läksiäislahjan: se on pieni ja pullea vihreävartinen kaktus, jolla on piikikäs punainen pää.

-----

Pyydän anteeksi niiltä, joiden varpaille olen tallannut - osan tarkoituksella, osan vahingossa.

Matkan varrella on ollut isoja asioita, joista kaikki eivät ole olleet kovin mukavia. On tosi hienoa olla puheenjohtaja silloin kun kaikki menee hyvin - niin kuin yleensä menee. Vallasta ja vastuusta ei voi kuitenkaan sanoutua irti silloin, kun asiat menevät huonosti, kun homma ei suju ja kun on vaikeiden päätöksien aika.

Puheenjohtaja on oltava myös silloin, kun panetellaan selän takana ja kun ihmiset, joiden pitäisi pelata samassa joukkueessa heittävät kapuloita rattaisiin, ottavat laittomat keinot käyttöön ja paskovat omaan pesäänsä. On ollut aikoja, jolloin on tehnyt mieli vetää verhot eteen ja karata katalaa maailmaa, on tuntunut, etteivät omat paukut riitä ja seinä on pystyssä, ettei osaa, jaksa tai pysty. Niistäkin on selvitty, koska voittopuolisesti on päässyt tekemään töitä ahkerien, taitavien ja aatteen palolla ladattujen ihmisten kanssa, ihmeellisiä uusia asioita ja niin monessa on onnistuttu, joukkueena.

Ojalan Outi sanoi märkäkorvaiselle SDNL:n viimeiselle ja Vasemmistonuorten ensimmäiselle puheenjohtajalle tämän alkutaipaleella jotain sen suuntaista, että koulu on kova ja yksin et pärjää. Että pitää valita ne ihmiset joihin luottaa ja sitten vain luottaa, että jos kaatuu taaksepäin, niin joku koppaa kiinni. Kiitos kaikille niille, jotka ovat kopanneet. Ikävä tulee.

-----

PS. Köyhyyspakettikeskustelun myötä ovat kokoomusnuoret taas paljastaneet todellisen karvansa syyttelemällä Niinistöä hellämielisyydestä. On se kauhea juttu, jos heikompiosaisten asemaa koitetaan pikkuisen parantaa. Selväksi kävi ainakin se, ettei poliittisten puolueiden arvoeroja tarvitse promilleissa mitata. Mitä paremmin köyhillä menee, sitä levottomammaksi käy porvarinuori. Hyvää turnauskuntoa tulevalle Vasemmistonuorten puheenjohtajalle.

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja 20.5.2001 saakka.

Takaisin numeroon 2/2001