Tutkija-aktivisti Thomas Wallgren:

"Uusliberalismin hegemonia on murtumassa"

Jos takavuosina mielenosoittajat vaativat äänekkäästi kapitalismin kaatamista, on nykypäivän aktivistien haukkujen kohteena uusliberalismi. Seattlen tai Prahan kaduille kokoontuneita ympäristöaktivisteja, ammattiyhdistysväkeä, maanviljelijöitä ja vasemmistomilitantteja yhdistää sama vihollinen, vihattu ja kammottu uusliberalismi.

Teksti: Perttu Iso-Markku
Kuva: Pekka Pajuvirta

Negatiiviseksi iskusanaksi muuttuneen käsitteen taakse kätkeytyy oma historiallinen kehityslinja. Tutkija Anu Kantolan mukaan uusliberalismista tuli 1990-luvun poliittinen henki, joka kaappasi hiljaisesti vallan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Uusliberalistinen projekti on edennyt pienin ja huomaamattomin askelin vapaakauppasopimuksina, ulkomaisen lainanoton vapauttamisena, yritysten yksityistämisenä, tuotannon hajauttamisena alihankkijoille, kiristyvänä tulosvastuuna, pörssikaupan uudistuksina ja optiojärjestelyinä.

Uusliberalismi on modernia, kriisikausien trimmaamaa teknokapitalismia, joka globalisaatiokehityksen vauhdittamana ja sitä itse vauhdittaen yltää maapallon joka kolkkaan. Avoimesti eteenpäin viedyn poliittisen projektin sijaan uusliberalismi on edennyt sarjana "ainoiksi oikeiksi" leimattuja käytännön ratkaisuja.

Oikeistolainen vallankaappaus

Filosofi ja tutkija Thomas Wallgrenin mukaan uusliberalistisen projektin takana on maailmalla viime vuosikymmeninä koetut kaksi oikeistolaistumisaaltoa.

- Ensimmäinen aalto tapahtui 70-luvun lopussa, kun Thatcher, Reagan ja Kohl nousivat valtaan ja mursivat sodanjälkeisen sosiaalidemokraattisen hegemonian, Wallgren sanoo. Oikeistojohtajat musersivat ay-liikkeen toimintamahdollisuudet ja siirsivät valtaa finanssipiireille.

Toinen oikeistolaistumisaalto koettiin Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin. Maailmanpankin, EU:n ja NAFTA:n ohjastamana syntyi keynesiläisen talouspolitiikan vastainen ohjelma. Kaupan ja pääomien vapauttaminen vei kansallisilta pankeilta merkityksen ja vähensi näin valtioiden mahdollisuuksia puuttua taloutensa toimintaympäristöön. Viime vuosikymmenen loppuvuosina kääntynyt poliittinen suhdanne toi sosiaalidemokraatit valtaan Euroopassa ja demokraatit Yhdysvalloissa, mutta uusliberalismin pysäyttämiseen ei "kolmannen tien" demareilla ole ollut edes tahtoa.

- Uusliberalismin läpivienti on ollut maailmanhistoriallisesti fantastinen operaatio, hämmästelee Wallgren. Siististi ja lähes huomaamattomasti poliittinen kontrolli on siirretty yhä tehokkaammin demokraattisten elinten ulottumattomiin. Suomessa ratkaisevia askelia on otettu 80-luvun lopulla pääomaliikkeiden vapauttamisen ja 90-luvun EU-jäsenyyden myötä.

Missä vasemmistolainen vapauskäsitys?

Uusliberalismin voittokulun myötä on Wallgrenin mukaan tappiolle jäänyt myös vasemmistolainen vapauskäsitys.

- Oikeisto on menestyksekkäästi monopolisoinut vapauskäsitteen itselleen, mikä on tietysti silkkaa puppua, lataa Wallgren. Uusliberalistisen ideologian takana on negatiivinen vapauskäsitys, jonka mukaan yksilön alistuminen yhteisille normeille on aina vapauden riistoa. Tämä on erityisesti angloamerikkalaisessa ajattelussa vaalittu perinne.

Vasemmistolainen vapauskäsitys nojaa sen sijaan autonomian käsitteeseen. Autonomisen vapauden tilassa järkevät yksilöt asettavat itselleen normit ja tulevat demokraattisten prosessien kautta itse itsensä herraksi. Autonomiseen vapauteen nojaavat mm. Marx, Weber, Keynes ja viimeaikaisista filosofeista Jürgen Habermas. Oikeistolaisen vapauskäsityksen näkökulmasta autonominen vapaus on silkkaa pakotettua yhteisöllisyyttä. Autonomisen vapauden kannattajien mukaan on taas virhe olettaa yhteiskunnan perusyksiköksi atomistinen ja yhteisötön yksilö.

Viime vuosikymmenien murroksessa vapauden käsite on liukunut tarkoittamaan oikeiston ajamaa negatiivista vapautta. Poliittisen taistelun ohella vasemmisto on häviämässä filosofis-käsitteellisen taistelun.

- Osansa tässä on eurooppalaisen vasemmiston pettymyksellä yksinkertaisiin ratkaisuihin ja kyvyttömyydellä vastata oikeistolaiseen hyökkäykseen, Wallgren sanoo.

- Pettymys on ajanut monet vanhat kommunistit postmodernismin käsitteellisiin umpikujiin.

Poliittisen osallistumisen tuhoaminen

Yksi uusliberalistisen politiikan tulos on ollut poliittisen osallistumisen pystyyn kuoleminen. Äänestysprosentit laskevat länsimaissa tasaisesti ja perinteiset poliittiset puolueet ja liikkeet ovat henkitoreissaan. Wallgrenilla ei ole ilmiöön valmiita selityksiä, mutta valistuneita otaksumia filosofilta toki löytyy. Kapitalismin modernisaatio näyttäisi tuhoavan poliittisen osallistumisen.

- Uusliberalismi luo maailmasta sellaisen, joksi se sitä jo ennalta käsin kuvittelee, eli se asettaa ihmiset yksinäisinä toisiaan vasten, Wallgren sanoo. Yhteisöllisyyden rikkominen ja tuhoaminen rapauttaa maaperää poliittisen toiminnan alta. Tärkeä uusliberalismin väline on hintalappu: kun yhä useampi asia mitataan rahassa, välittyy ihmisten yhteinen oleminen yhä yksilöidymmin rahan kautta. Työnjaon eriytyessä yhä radikaalimmin eristyvät ihmisten kokemuspiirit toisistaan, mistä seuraa kyvyttömyys yhteisvastuuseen.

Yksilölle tämä kehitys aiheuttaa turvattomuutta ja irrallisuutta, joka ei tunnu antavan mahdollisuuksia poliittiseen vastareaktioon. Psyykkiset ongelmat koetaan lääketieteellisiksi eikä poliittisiksi ongelmiksi. Kuten Anu Kantola on todennut, ihmiset eivät kärsi hiostamisesta tai kohtuuttomista työehdoista, vaan unettomuudesta ja masennuksesta. Ratkaisuna ongelmiin ei ole tarjolla vastarintaa ja rakenteellista muutosta, vaan ilopillereitä ja masennuslääkkeitä.

Kuka ajaa uusliberalistista politiikkaa?

Ketkä uusliberalistista politiikkaa haluavat ja ketkä sitä ajavat eteenpäin? Wallgren mainitsee yhtenä vahvana tekijänä yritysjohtajien konferenssit ja yhteistyöelimet, jotka jatkuvasti työstävät poliittisia ohjelmia ja kehittelevät mekanismeja niiden läpiviemiseksi.

- Esimerkiksi Nokian Jorma Ollila istuu eurooppalaisten kavereidensa kanssa suuryritysten johtajien yhteenliittymässä nimeltä European Round Table of Industrialists, jonka papereilla on ollut tapana muuttua EU:n ohjelmiksi, toteaa Wallgren.

Suuryritysten lobbausjärjestöt omaavat paljon valtaa erityisesti ylikansallisessa päätöksenteossa. Esimerkiksi Maailman kauppajärjestön WTO:n palvelukaupan yleissopimuksessa on nähtävissä voimakkaiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten palveluyritysten lobbausjärjestöjen sormenjäljet. Suuryrityksetkään eivät kuitenkaan voi ajaa hankkeitaan läpi ilman riittävää demokraattista kannatusta, jota niille on toistaiseksi riittänyt.

- Uusliberalistiset uudistukset on markkinoitu hyvin. Niistä on annettu kuva, jonka mukaan kaikilla menee hyvin, kunhan teemme näin, Wallgren toteaa. Ideologinen politiikka verhotaan "järkevien käytännön ratkaisujen" tai "ainoan mahdollisen politiikan" savuverholla.

Onko demokratialla vielä tilaisuus?

Maailmanlaajuinen vastarinta uusliberalistista ohjelmaa vastaan on kuitenkin syntymässä. Se hakee muotoaan kansalaisjärjestöjen ja poliittisten liikkeiden verkostoissa ja purkautuu julkisuuteen näyttävinä mielenosoituksina Maailmanpankkia tai WTO:ta vastaan. Wallgrenin mukaan uusliberalismia vastustavilla voimilla on vielä tilaisuutensa.

- Uusliberalismin hegemoninen asema on vihdoin murtumassa. Aika kuitenkin näyttää, onko demokraattinen järjestelmä kuitenkin jo niin vaurioitunut, että riittävä vastareaktio jää tulematta, Wallgren aprikoi.

Uusliberalistinenkin poliittinen ohjelma on edelleen riippuvainen parlamentaarisesta tuesta maissa, joissa on edelleen yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Wallgrenin mukaan kansalliset parlamentit ja eduskunnat eivät olekaan menettäneet merkitystään.

- Puheet kansallisvaltioiden kuolemasta palvelevat lähinnä uusliberalistisia tarkoitusperiä, Wallgren väittää.

- Vasemmisto haaskaa oikeudenmukaisuusenergiaansa ylikansallisten instituutioiden vahvistamiseen tilanteessa, jossa suuryritykset ja lobbausjärjestöt ovat niissä vahvoilla. Tavoitteena pitäisi olla sen sijaan demokratian vahvistaminen kaikilla tasoilla, myös paikallisesti ja kansallisesti.

Takaisin numeroon 2/2001