ENRON JA SONERA - JOURNALISTISIA SKANDAALEJA

Suuryritykset ovat alkaneet saada taas huonoa pressiä - hyvä. Viimeisen 10 kuukauden aikana lehtien taloussivuilta on saatu lukea vähemmän amerikkalaisen yrityselämän luovasta dynamiikasta ja enemmän sen kirjapitohuijauksista, korruptiosta, konkursseista, vaalirahoituskuvioista ja ahneudesta.

Teksti: Kyösti Niemelä

Kun tarina on ollut näin iso ja kallis, sille on haluttu löytää opetus. Mikä meni konkurssiin, kun sähköyhtiö Enron meni konkurssiin? Me vasemmistolaiset olemme selvästi olleet kaiken aikaa oikeassa, mutta ketkä ovat tarkalleen ottaen olleet väärässä ja missä kohti? On aika hakea syyllisiä.

Suosittu syyllinen on ollut ahneus. Monet kommentoijat ovat muistuttaneet mieleen Oliver Stonen elokuvan Wall Street (1987), jossa Michael Douglasin esittämä Gordon Gekko julistaa ahneuden olevan hyvästä ("Greed is Good"). Gekkon mukaan jokaisen ahnehtiessa itselleen rahaa business jyrää eteenpäin, vaurastuminen lisääntyy ja lopulta kaikki hyötyvät.

Tämä ei tietenkään Enronissa pitänyt paikkansa. Johto sai sitä enemmän rahaa mitä korkeammalla kurssi olisi noussut heidän myydessään omat osakkeensa. Mitä sen jälkeen tapahtuisi, ei koskettaisi enää johtoa. Systeemi ei palkinnut siitä, mitä viivan alla olisi 10 vuoden päästä, vaan mikä osakkeen arvo olisi puolen vuoden päästä.

Osakkeen arvon pitäisi tietenkin periaatteessa muodostua juuri siitä, mitä viivan alla oletetaan olevan 10 vuoden päästä, mutta tätähän heikensivät vääristelty informaatio bisneksen tilasta sekä yleinen epäkriittinen ilmapiiri.

Johtajien suurempi ahneus

Luterilaisten piispa Eero Huovinen kertoi elokuussa Helsingin Sanomille, että nyt tarvitaan julkista keskustelua ahneuden olemuksesta.

Minua hieman epäilyttää se, ovatko suurten yritysten johtajat nykyisin todella ahneempia ja röyhkeämpiä kuin menneillä vuosikymmenillä tai -sadoilla. Mutta ainakin ahneuteen ja röyhkeyteen on nykyään annettu suuremmat mahdollisuudet.

Meillä on kuitenkin käytössämme politiikka ja lait. Lainsäädännöllä voidaan yrittää kanavoida ihmisten ahneutta sellaisiin asioihin, joista on enemmän hyötyä koko yhteiskunnalle. Optiolainsäädäntö ei näytä tekevän niin, vaikka toista aikanaan väitettiin.

Ahneuden tuomitsemisen sijasta pitäisi tuomita yleishyödyttömään ahneuteen kehottava politiikka. Lakiin tulee saada määräyksiä, joilla yritysjohtajat saadaan tekemään erilaisia asioita kuin ennen. Moraali on hieno asia, mutta ei tule toimeen ilman politiikkaa.

Omistajien avuttomuus

Kannattaa huomata, että roistoja Enronissa ja monissa muissa tapauksissa ovat olleet nimenomaan yritysjohtajat. Vielä joitakin vuosia sitten rikkaan roiston perikuva oli osakkeenomistaja. Sijoittaja, keinottelija, pelaaja - yhtenä kuuluisimmista esimerkeistä George Soros. Varsinkin vasemmalla valitettiin, että osakkeenomistajien ahneus ja tuottovaatimukset aiheuttivat liian kovaa kapitalismia.

Enronissa omistajien kävi kuitenkin todella huonosti, eikä heillä ollut johdon tekemisiin paljoakaan sanomista. Suurten yritysten johdot näyttävät toimivan itsenäisesti ja oman etunsa mukaisesti, eivät osakkeenomistajien edun mukaan. Vasemmiston retoriikassa on hieman päivittämisen tarvetta.

Kriittiseen yritysjournalismiin

Yhdet lyhyet jäähyväiset skandaalien myötä heittää kritiikittömälle yritysjournalismille. Jos johonkuhun poliitikkoon suhtauduttaisiin mediassa kuten yritysjohtajiin, hän voisi välittömästi hakeutua Tasavallan Presidentin virkaan.

Toivottavasti Sonera-yhtiön tapahtumiin hukkuu lopullisesti Suomessa se ajatus, jonka mukaan yrityksen liiketoiminta on niin monimutkainen alue, ettei poliitikkojen, toimittajien, intellektuellien, kansalaisten ja muiden ulkopuolisten pidä sekaantua siihen edes keskustelemalla.

Yritykset ovat julkisen keskustelun piirissä siinä missä puolueet, puistot, novellikokoelmat, yliopistot, radiokanavat tai liikennelaitokset.

Kyse ei ole pelkästään asenteista: niin suomalainen kuin amerikkalainenkin lehdistö on tottuneempi, koulutetumpi ja asiantuntevampi tekemään paljastuksia politiikasta kuin yritysmaailmasta.

Amerikassa sanotaan, ettei Enron ollut vain poliittinen skandaali vaan myös journalistinen skandaali. Pari vuotta vanhat puffijutut uudesta globaalista energiavisiosta on kaivettu säälimättä esiin.

Soneraakin voisi jossain määrin kutsua journalistiseksi skandaaliksi, mutta toimittajat ovat olleet toisiaan kohtaan paljon kiltimpiä. Sonera meni, mutta kansallisen projektin yhteishenki jäi.