PÄIVÄKOTIEN HENKILÖKUNTA PALAA LOPPUUN

Kädet eivät riitä. Rahat eivät riitä. Kasvatustyö ei ole enää kasvatustyötä eikä hoivata ehdi. Koulutetut työntekijät vaihtavat alaa. Libero selvitti minkälainen päivähoitoalan arki Suomessa on.

Teksti: Elina Kervinen
Kuva: Jaakko Jaskari

"Ei minulla ollut varaa kutsumukseen", tokaisee 24-vuotias entinen lähihoitaja ja nykyinen baarityöntekijä Aura Tamminen kertoessaan miksi hän jätti työnsä lastentarhassa.
Kouluttautuminen päivähoitoalalle oli Tammiselle alun perin ilmeinen valinta. Hän nauttii lasten kanssa työskentelystä ja kokee kasvatusammatin olevan tärkeä. Tamminen tiesi alan olevan rankka. Silti päiväkodin arki yllätti.
Päivät vilkkaitten lasten kanssa kävivät henkilökunnan vähäisyyden vuoksi raskaiksi, eikä mitättömällä palkalla kyennyt maksamaan opintolainaa. "Rahaa saa paljon helpommallakin", hän toteaa surullisena.

Vain kolmasosalla kunnista riittävästi hoitajia

Kunnallisten päiväkotien ryhmäkokoja säädellään siten, että 0-3 -vuotiaitten lasten ryhmissä yhtä aikuista kohden on korkeintaan neljä lasta. 4-6 -vuotiaitten ryhmissä lapsia on aikuista kohden seitsemän. Toisin sanoen, esimerkiksi 21 alle kouluikäisen ryhmässä on periaatteessa kolme aikuista. Siis periaatteessa.
Kuntien ja kaupunkien säästöt ovat tehneet lastentarhojen hoitajapulasta sietämättömän. Sosiaali- ja terveysministeriön ja Kuntaliiton keväällä 2001 yhteistyössä tekemän selvityksen mukaan vain 34 prosentilla Suomen kunnista on päiväkodeissa tarvittava määrä henkilökuntaa jokaisena päivänä.
Yhtä aikuista kohden määrätyt neljä tai seitsemän lasta kuulostavat jo sellaisenaan paljolta. Pahinta kuitenkin on, että käytännössä hoitajia ei aina ole paikalla edes tuota säädeltyä lukumäärää.
Sijaisuudet ovat Aura Tammisen mukaan suuri ongelma. Sijaista ei saa palkata ennen kuin koko lastentarhan läsnäolevien hoitajien yhteenlaskettu lukumäärä on alle sallitun. Todellisuudessa tarhantädit eivät kuitenkaan kykene olemaan kahdessa ryhmässä samaan aikaan, semminkin kun ryhmät saattavat pitää majaansa aivan talon vastakkaisilla puolilla.
Hankalia tilanteita syntyy myös työvuorojen vaihtuessa sekä esimerkiksi ulkoilun aikana. Tamminen muistaa kertoja, jolloin hän on ollut koko parikymmenpipoisen laumansa ainoa kaitsija pihamaalla.

Lastenhoitajan palkalla hankala elää

Kyse ei ole siitä, etteikö koulutettuja lastenhoitajia olisi. On heitä. Työskentelevät ravintoloissa kuten Tamminen tai vaikkapa siivoojina. Näiltä aloilta on vaivatonta saada töitä ja tienesteillä voi toisinaan ostaa jokapäiväisen leivän päälle vaikkapa juustoa.
Lähihoitajan aloituspalkka päiväkodeissa on 1409 euroa kuukaudessa. Ikälisineen bruttopalkka on parhaimmillaan 1700 euroa. Akateemisesti koulutetut lastentarhan opettajat saavat rahtusen enemmän, perhepäivähoitajat useimmiten vähemmän.
Eläminen ei näillä tuloilla ole helppoa varsinkaan jos asumiskustannukset ovat Helsingin mitoissa ja on lapsia. Alalla pitää vain kutsumus, jos sekään.
Pienen palkka pitää miehet pois alalta. "Jos palkka nousisi edes hitusen saataisiin lapsille ehkäpä jokunen miehen malli enemmän", huokaa Tamminen ja kertoo tavanneensa koko puolivuotisen lastentarhatyöskentelynsä aikana ainoastaan kolme mieskollegaa.
Mielikuva Suomesta tasa-arvon mallimaana vaikuttaa Tammista kuunnellessa lähinnä huonolta vitsiltä. Tilastokeskuksen vastikään tekemän selvityksen mukaan naisten tulot ovat Suomessa edelleen vain 63% miesten tuloista.
Tammisen mukaan myös kulttuurierot aiheuttavat nykyisissä päiväkodeissa hankalia tilanteita. Itse hän työskenteli eräässä päivähoitoryhmässä, jossa suomalaisia oli vain kolmannes. Tamminen painottaa, että toisesta kulttuurista tulevat lapset vaativat erityistä huomiota ja aikaa: "Olisi tärkeää, että kulttuurieroista aiheutuviin ristiriitoihin voitaisiin paneutua kunnolla."
Monikulttuurisissa päiväkodeissa hoitajien määrä on kuitenkin saman mittapuun mukaan säädelty kuin muuallakin. Siksi todellinen panostaminen lasten arkeen on puutteellista. Tammisen mukaan työaika kuluu lähinnä yrittäessä vältellä täystuhoa.
Osa hoitajista on saanut lisäkoulutusta ja heidän valmiutensa maahanmuuttajalasten kanssa toimimiseen ovat rahtusen verran paremmat, vaikkei se aika- ja käsipulaan autakaan.
"Lisäkoulutusta monikulttuurisuuskysymyksissä on kyllä tarjolla, mutta eiväthän sinne kaikki pääse. Koulutukset ovat kalliita ja vievät aikaa. Sijaisia on vaikea hankkia", Tamminen sanoo.
Tammista kuunnellessa vakuuttuu siitä, että Suomen päivähoitojärjestelmä kaipaa pikaista ja perusteellista remonttia. Mikä sitten pitäisi tehdä? "Niin karulta kuin se kuulostaa, on raha ainoa ratkaisu", Tamminen toteaa ja jatkaa toistamalla, että palkankorotuksilla koulutettu väki saataisiin pysymään alalla.
Päiväkoteihin saataisiin lisäresursseilla kipeästi kaivattua lisätyövoimaa. "Ei se vetele, että esimerkiksi siviilipalvelusmiehillä korvataan koulutettuja ihmisiä. Käytännössä ei voida välttää tilanteita, joissa sivarit ovat yksin tilanteissa, joissa koulutettuja ihmisiä lain mukaankin vaaditaan", Tamminen painottaa ja jatkaa täsmentämällä, ettei toki tarkoita etteikö siviilipalvelusmiehistä olisi paljon apua, päin vastoin.
Mikseivät lastenhoitajat sitten ryhdy lakkoon? Suomen lähi- ja perushoitajien liitto SuPer vaikuttaa Tammisen mukaan melkoisen laiskalta. Meteliä ei ole pidetty tarvittavissa määrin. "Lieneekö kyse siitä, että alalla työskentelevät ovat luonteeltaan niin uskomattoman kilttejä ja useimmiten kutsumusammatissaan. Ei uskalleta vaatia enempää.", Tamminen pohtii.
Lakkoilua hankaloittaa myös se, että päiväkotien työntekijöitä kuuluu niin useisiin eri liittoihin. Esimerkiksi akateemisesti koulutetuilla on omat liittonsa. Tamminen pohtiikin, että yksi ratkaisu ongelmiin olisi kaikkien alan työntekijöitten etuja ajavan liiton muodostaminen.

Hoitotyöstä toiseen

Tammisen päätti vaihtaa päiväkodin baariin, kun huomasi, ettei opintolainaa saa päivähoitajan palkoilla maksettua: "Työ lastentarhassa oli mieluista, mutta aivan liian rankkaa suhteessa palkkaan. Alun perin halusin antaa itsestäni lapsille, mutta sitä ei päiväkodissa kykene tekemään", hän sanoo ja jatkaa naurahtaen: "Teenhän minä edelleen kasvatustyötä. Nyt kasvatan 18-vuotiaita humalaisia."
Tammisen tulevaisuus tuskin kuitenkaan on baaritiskin takana: "Haluaisin tehdä jotakin yhteiskunnallisesti merkittävää. Voisin työskennellä vaikka reilun kaupan edistämiseksi", hän kaavailee.
Lapsia Tammisella ei ole. Jos olisi, ei niitä hoidettaisi päiväkodissa: "Olisin ensin kotona niin pitkään kuin mahdollista, jonka jälkeen laittaisin lapset perhepäivähoitoon tai ryhtyisin itse perhepäivähoitajaksi. Päiväkodissa lapsi ei saa tarvitsemaansa huomiota", Tamminen sanoo päättäväisesti.
Hän lienee oikeassa. Lasten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet viime vuosina kovasti. Hoitojonot ovat jopa yli vuoden mittaisia. Niin ikään koulukiusaaminen, nuorten itsemurhat ja hämärtyneet käsitykset oikeasta ja väärästä ovat otsikoissa harva se päivä. Vaikuttaa siltä, että päivähoitosäästöt eivät loppujen lopuksi säästä montakaan senttiä. Ennaltaehkäisyn sijaan nyt rahoitetaan seurauksia. Lieneekö se viisasta politiikkaa?[loppu]

Mikseivät päiväkodit lakkoile?

Lena Öhman-Jokinen SuPer-liitosta kertoo, että ammattiliiton jäsenistä noin viisi prosenttia työskentelee päiväkodeissa ja alan ongelmiin paneutuminen on liitolle erityisen tärkeää. Öhman-Jokinen pahoittelee sitä, etteivät päiväkodeissa työtään tekevät ota reippaammin yhteyttä liittoon: "Jos meille ei tule tietoa, emme voi tehdä mitään", hän sanoo.
Nyt tieto on kuitenkin kulkenut. SuPer on viime keväänä perustanut päivähoitoalan ongelmiin paneutuvan työryhmän. "Aluksi pyrimme etsimään niin sanottuja yhdysjäseniä kattavasti koko Suomen alueelta. Näitten päiväkodeissa työskentelevien jäsenten avulla voimme kuulla minkälaisia ongelmia alalla todella on. Tämän kartoituksen jälkeen pyritään luomaan strategian ongelmien ratkomiseksi", Öhman-Jokinen vakuuttaa.
Työryhmässä toimii liiton hallituksen jäsenten ohella päiväkodeissa työskenteleviä lähihoitajia. SuPer-liiton puheenjohtaja Juhani Palomäki on taannut ryhmän työn jatkuvan ainakin vuoteen 2004 saakka.
Öhman-Jokinen painottaa, että lisää rahaa tarvittaisiin nimenomaan sijaisten saamisen helpottamiseksi ja lisäkoulutuksen takaamiseksi. Lakko on kuitenkin viimeinen keino.
"Liiton kanta on, että neuvottelu on aina paras keino. Lakkoilun aiheuttamien ansionmenetysten kurominen kiinni kestää kovin kauan. Lakko aiheuttaisi myös työntekijöitten keskuudessa tarpeettomia ristiriitoja", hän toteaa.