ITALIALAISET SOSIAALIKESKUKSET - AUTONOMISTEN VYÖHYKKEIDEN VERKOSTO
Teksti: Markus Termonen
Kuvat: Miika Saukkonen
Talojen valtaaminen on ikivanha ilmiö. Enimmäkseen taloja vallataan valtaajien omaan asumiskäyttöön. Tästä poikkeava vallatun tilan käyttämisen muoto on "sosiaalikeskus", malli joka on itsessään monimuotoinen. Sosiaalikeskus voi koostua hyvin monenlaisista toiminnoista, kuten ravintolasta, kahvilasta, kirjakaupasta, konserttisalista, kokous- ja teatteritiloista, multimediapajasta jne. Erityisen perinteikäs ja sosiaalisesti rikas sosiaalikeskusten verkosto on Euroopan maista Italiassa, jossa niitä on noin sata.
Kokous Leoncavallon sosiaalikeskuksessa Milanossa. Leoncavallo on Italian
suurimpia sosiaalikeskuksia.
Itsehallittua toimintaa
Itsehallitut sosiaalikeskukset (centri sociali autogestiti) sijaitsevat useimmiten kaupunkien köyhimmillä asuinalueilla. Tällöin sosiaalikeskuksen tarjoamat palvelut saattavat pyrkiä tarjoamaan ratkaisuja alueen erityisiin ongelmiin, kuten sosiaalipalvelujen puutteeseen. Ehkä parhaiten sosiaalikeskukset tunnetaan kuitenkin kulttuurisesta tuotannostaan, ja monet niistä ovatkin kaupunkien yöelämän tärkeitä keskuksia. Joissakin sosiaalikeskuksissa toimii myös radioasema, kuten Radio Sherwood Padovan CS Pedrossa. Samalla kun eri sosiaalikeskusten painotukset vaihtelevat paljon, yleisesti pidetään tärkeänä, että yhteiskunnalliset ryhmät ja "epäpoliittiset" toimijat voivat elää tilassa tasa-arvoisesti. Tavoitteena on, ettei sosiaalikeskus ole "ghetto gheton sisällä" vaan alueellisesti juurtunut erilaisuuden sulatusuuni.
Termi "itsehallittu" kertoo siitä, että ihmiset toimivat itse aktiivisina osapuolina keskuksissa. Ei ole olemassa mitään yläpuolista tahoa, joka organisoisi puitteet tietyn kaavan mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa päätöksentekomallia, jossa tärkeimmät päätökset tehdään avoimissa yleiskokouksissa (esim. kerran kuukaudessa tai kahden viikon välein), minkä lisäksi eri tehtäväalueista vastaavat kollektiivit toimivat mahdollisimman itsenäisesti. Vallan delegointia ja edustuksellisuutta pyritään välttämään. Koska toiminta on epäkaupallista, sosiaalikeskukset käyttävät palkattua henkilökuntaa harvoin, mutta joissakin tapauksissa se on osoittautunut tarpeelliseksi tehtävien laajuuden vuoksi.
Jotkut sosiaalikeskuksista ovat onnistuneet laillistamaan asemansa. Osittain tämä on tapahtunut kunnallispoliittisen neuvotteluvoiman ansiosta ja osittain toiminnan suosion ja vakiintuneisuuden vuoksi. Kunnallispoliittiset suhteet ovat yleisempiä Pohjois-Italian sosiaalikeskuksissa, ja useimmiten suhteet koskevat Rifondazione-kommunistipuoluetta (ja Venetsian alueella vihreää puoluetta). Etelä-Italian (esim. Rooma ja Napoli) sosiaalikeskukset ovat perinteisesti pitäneet tiukemmin kiinni linjasta, jonka mukaan suhteista valtiovaltaan on kieltäydyttävä. Näissä valinnoissa ei välttämättä ole kyse iänikuisesta kamppailusta reformismin ja vallankumouksellisuuden välillä, vaan pikemminkin paikallisista taktisista kuvioista.
Musiikkia, taidetta, skeittausta
Italialaisten
sosiaalikeskusten historia kytkeytyy sekä tuotannon ja yhteiskunnan
muutoksiin että maan yhteiskunnallisten liikkeiden perinteeseen.
On selvää, että perinteisen tehdastyön johtavan aseman
katoamisella, palvelusektorin ja älytyön kasvulla sekä
epätyypillisten työsuhteiden lisääntymisellä
on vaikutuksensa myös järjestäytymisen ja työväenkulttuurin
muotoihin. Yhtenäistä työväenkulttuuria ei ole, ja
metropolien nuorisoproletariaatin keskuudessa on tarvetta kehittää
autonomisia ja epäkaupallisia vapaa-ajan vieton ja kulttuurisen tuotannon
tiloja. Epävarmojen työsuhteiden ja työttömyysjaksojen
keskellä palkkavaatimuksia tärkeämpinä saattavat näyttäytyä
pikemminkin kysymykset elämänlaadusta ja tilan löytämisestä
yhteiselle sosiaalisuudelle.
Ei ole sattumaa, että edellisten ilmiöiden noustessa pinnalle Italiassa 1970-luvulla, kommunistisesta puolueesta ja ammattiyhdistyksistä itsenäiset radikaalit yhteiskunnalliset liikkeet ottivat haltuun tiloja tavoitteen
aan kehittää kapitalistisesta yhteiskunnasta itsenäisiä vyöhykkeitä ja talouden muotoja. Jotkut kokeiluista kestivät myös läpi vaikean 1980-luvun, jolloin liikkeet toipuivat voimakkaasta valtion repressiosta. Uusi valtausten aalto käynnistyi 1990-luvun alussa. Nykyään sosiaalikeskuksista käsin toimii usealla paikkakunnalla ns. tottelemattomien liike, mutta luonnollisesti niissä toimii paikasta riippuen myös muita ryhmittymiä anarkisteista radikaalifeministeihin.
Ehkä tunnetuimmat sosiaalikeskukset ovat Forte Prenestino Roomassa ja Leoncavallo Milanossa. Ensin mainittu sijaitsee suuressa vanhassa linnassa. Jälkimmäinen taas on sijainnut kahdessa eri paikassa. Alunperin Leoncavallo vallattiin jo 1970-luvun puolivälissä paikassa, josta kuitenkin tuli häätö n. 20 vuotta myöhemmin kaupungin oikeistolaisen johdon halutessa "siistiä" kaupunkia. Siitä lähtien talonvaltaajien piti olla enää "pelkkiä haamuja".
Mutta toisin kävi: Leoncavallon aktiivien mielenosoituksien ja muun painostuksen tuloksena heille osoitettiin uudet tilat entisestä kirjapainosta. Kyseessä on pikemminkin kortteli kuin yksi talo, ja kolmikerroksisessa päärakennuksessa on tilaa noin 12 000 neliömetriä. Toista ja kolmatta kerrosta käytetään kansalaisjärjestöjen tiloina sekä satunnaisesti majoitustiloina (mm. laittomille maahanmuuttajille). Alakerrassa on iso konserttisali, jonne mahtuu noin 2000 ihmistä ja jossa on myös skeittiramppi. Lisäksi löytyy pienempi konserttisali sekä taideateljeita. Kaiken kukkuraksi alakerrassa on ravintola (edullisin hinnoin), kirjakauppa sekä infopiste. Viikonloppuisin alue on kuin festari pienoiskoossa.
Ei-valtiollinen julkinen tila
Italia on yksi niistä maista, joissa globalisaation muodosta kamppaileva liike (esim. Genovan G8-kokouksen vastaiset protestit heinäkuussa 2001) ja rauhanliike ovat viime vuosina verkostoituneet tehokkaasti ja mobilisoineet valtavia määriä ihmisiä. Sosiaalikeskusten verkosto on varmasti yksi niistä tekijöistä, jotka ovat tehneet mahdolliseksi tämän kehityskulun. Ne ovat toimineet paikkoina tapahtumien suunnittelulle, tiloina erilaisten tiedottamisen ja keskustelun välineiden käytölle (Indymedia, radioasemat jne.) sekä ylipäätään saarekkeina, joissa ylläpitää jatkuvuutta, elää ja kasvaa.
Samalla sosiaalikeskukset ovat esimerkki siitä, millaisia yhteisöllisyyden malleja eräät mantereemme yhteiskunnalliset liikkeet ovat tuottaneet ikään kuin esimerkkinä vaihtoehtoisista verkostoitumisen muodoista eurooppalaisella tasolla. Se, missä määrin vahvasti kulttuuripainotteiset tilat voivat olla esimerkkinä ratkaisuista mihinkään poliittisten yhteisöjen kysymykseen, on toki aiheellinen kysymys.
Samalla sosiaalikeskusten toiminnasta löytyy selkeitä piirteitä esimerkiksi tiettyjen kansalaisoikeuksien edistämisestä (siirtolaisten oikeudet, pääsy tiedon ja kommunikaation ääreen, oikeus maksuttomaan oleskeluun, suoran osallistumisen oikeus, taattu toimeentulo jne.) - ja juuri kansalaisoikeudet ja niiden toteuttaminen avaavat tilaa vaihtoehtoisille Euroopan rakentamisen voimille.
Kysymys siitä, kuinka mikään "autonominen vyöhyke" voi olla itsenäinen kapitalistisesta yhteiskunnasta ja taloudesta, on sekin täysin aiheellinen. Siksi se onkin ollut pitkällisten keskustelujen aiheena yhteiskunnallisten liikkeiden lehdissä ja teoreettisissa keskusteluissa. On esimerkiksi painotettu ajatusta sosiaalikeskuksista "julkisina ei-valtiollisina tiloina", jotka haastavat tarpeiden alistamisen pääoman kasautumiselle. Tämän käsityksen mukaan poliittisia konflikteja ei voi voittaa suoralla kamppailulla vallasta, vaan "pakenemalla" autonomisiin vyöhykkeisiin. Käsitystä on luonnollisesti myös kritisoitu paljon. Samalla monissa puheenvuoroissa on huomautettu alituisesta uuden hyväksikäytön suhteen luomisen riskistä (vähittäisen palkatun työvoiman käyttöön siirtymisen myötä). Omat vaaransa liittyvät myös siihen, että samalla kun keskitytään sosiaalikeskuksen käyttäjien elämänlaatuun, epäonnistutaan ympäröivään yhteiskuntaan vaikuttamisessa.
Italialaisia sosiaalikeskuksia:
www.leoncavallo.org
www.csopedro.net
www.rivolta.org
www.ecn.org/forte
www.sherwood.it