PUHELINMYYNTIÄ HAMMASTA PURREN

Teksti: Aija Typpö
Kuva: Jan Lindström

Pramea jugend-kiinteistö sijaitsee Eirassa. Kiipeän portaat ja ovella seisahdun; aionko todella myydä periaatteeni ja ryhtyä puhelinmyyjäksi? Koska minulla ei ole päivääkään työkokemusta, mistään, soitan summeria.
Työhaastattelu on ohi ennen kuin ehtii alkaakaan. Minulta kysytään vain, milloin voin aloittaa. Täytän työsopimuksen ja huomaan, ettei minusta tulekaan puhelinmyyjää - tässä firmassa on vain telemarkkinoijia.
Seuraavana päivänä olen jo puhelimen ääressä. Minua tarkkaillaan ja kaikki puhelut nauhoitetaan.
Ensimmäinen puhelu yhdistyy suuntanumeron perusteella jonnekin Itä-Suomeen. Väsynyt ääni vastaa "haloo". Alan lukea paperista tarkasti muotoiltua, kuulemma psykologien laatimaa markkinointiselostusta tai myyntipuhetta, joka koostuu nimestäni, hyväntekeväisyysfirman nimestä, "aurinkoista iltapäivää" -osuudesta, "en kai huonoon aikaan soittanut" -kysymyksestä, myytävän lehtipaketin esittelystä, tarkasti valikoiduista tilastoluvuista ja toistuvista ostotarjouksista.
Napsahduksen, joka syntyy puhelun katkeamisesta, kuulen heti firman nimen jälkeen. Joinakin päivinä ehdin lukea litanian kokonaan, silloin tällöin asiakas ostaa myymäni tuotepaketin, joskus joku tilaa sen jopa lahjaksi. Lopulta opin selostuksen ulkoa ja se soi päässäni kun nukun.

Tauolla, kun juomme kahvia ja batteryä muiden telemarkkinoijien kanssa, selviää, että moni meistä hokee addiktoivaa lauserypästä mielessään aamuin illoin.
Meidät on aivopesty lähes orwellilaiseen malliin ja uskomme melkein jo itsekin siihen, mitä myyntivoitoilla tehdään. Uusi markkinoijan elämänasenne yhdistää meitä.
Tuskin missään muussa työpaikassa tapaa yhtä paljon työtään vihaavia ihmisiä. Eikä meitä helpota se, että asiakkaat vihaavat työtämme vielä enemmän. Ahdistus kasvaa niin suureksi, että perustamme muutaman työkaverin kanssa bändin ja vuokraamme sopivan kellarin. Aiomme tehdä kappaleen, jonka taustana soi jo legendaksi muodostunut affektinen myyntipuhe.
Työpäivät, lounassetelit ja kahvikupit seuraavat toisiaan. Alan jo tottua työhön - en enää edes huomaa, kun asiakas tiuskaisee "haista paska", "kuinka julkeat" tai "ei tod vittu kiinnosta".
Bändimme kokee mullistuksia; yksi työkavereistani saa potkut, kun vastaa ilkeimmille asiakkaille samalla mitalla. Tuntemattomampi taas saa kalossinkuvan kesken työpäivän, kun värittää kulunutta myyntiselostusta huumorilla. Yritän sivuuttaa moraaliset periaatteeni ja koko maailmankatsomukseni, kun tyrkytän valheita eläkeläisille, työttömille ja yksinhuoltajille. Minun on vain myytävä kupla, koska teen tulosvastuullista eli provisiopalkkaista työtä.

Erään tavallisen työpäivän ollessa lopuillaan toimistoon saapuvat poliisit. He penkovat kaapit, arkistot ja tietokannat. Kaikkia telemarkkinoijia kuulustellaan ja lopulta poliisien mukaan lähtee firman pomo.
Viikon kuluttua toimisto on tyhjä eikä firmaa enää ole. Sisäpihalla lojuu muutama rikkinäinen sermi. Viimeisten päivien palkkaa ei koskaan räpsähdä tilille. Selviää, että pomo on kavaltanut monien asiakkaiden rahat.
Vuosi kuluu ja viihdytän ystäviäni erilaisilla puhelinmyyntijutuilla. Kerron siitä, kuinka nuori mies tilasi tuotteen siinä luulossa, että paljastin hänelle puhelimessa todelliset kriittiset mittani, ja toisaalta siitä, kuinka eräs rouva suuttui soitostani; koska hänen kotonaan oli parhaillaan käynnissä aviomiehen muistotilaisuus.
Saan ystäville lisää kerrottavaa, kun postissa tulee ilmoitus 700 markan mätkyistä. Pomo on siis vienyt ansioistani pidätetyn ennakon eikä luonnollisesti ole ilmoittanut siitä verottajalle. En enää jaksa ottaa yhteyttä palkkasuojaan.
Jotta käsitykseni puhelinmyynnistä olisi entistäkin mustavalkoisempi, huomaan lehden työpaikkasivuilla ilmoituksen. Vanha kavaltajahan se siellä etsii telemarkkinoijia. Firman tavoitekin on sama, nimi sentään muuttunut. Myöhemmin, juuri kun olen aikeissa tehdä vääryydelle jotakin, kävelee kavaltaja minua vastaan - kymmenen uutisissa. Tällä kertaa ilmeisesti matkalla vankilaan.
Eivätkö arvokkaita kokemuksia ole juuri ne, joista jää anekdootteja kerrottavaksi?

Takaisin numeroon 2-3/2004