KAUPUNKI LEIKKIKENTTÄNÄ

Situationistinen Internationaali (SI) oli 1957-72 vaikuttanut ranskalainen intellektuellien kollektiivi, joka yhdisti sekä avantgarden että marxismin perinteitä kriittisissä kirjoituksissaan ja poikkitaiteellissa performansseissaan. Situationistisessa kaupungissa leikki korvaa voitontavoittelun ja sosiaalisuus kaupallisuuden määrittelemän yhdessäolon.

Teksti: Veera Nuutinen
Kuva: Karstein Volle

Surrealismi ja dada vaikuttivat merkittävästi situationismin syntyyn, mutta ryhmä sanoutui irti näistä taidesuuntauksista.
SI:n yhteiskuntakritiikki perustui filosofi Guy Debordin teoriaan ihmiset itsestään ja todellisesta elämästä vieraannuttavasta spektaakkeliyhteiskunnasta. Yhä ajankohtaisen näkemyksen mukaan vieraantuminen ilmenee yhteiskunnallisen ilmapiirin kulutuskeskeisyydessä.
Teorian spektaakkelista esitteli Debordin teos La Société du spectacle (1967). Sen teesit voi tiivistää kulutuskritiikiksi, jonka mukaan tavarantuotantoon perustuva kapitalistinen yhteiskunta lupaa kuluttamisen suovan ihmisille mielihyvää ja tarpeiden täyttymistä. Loputon kulutus ja kuvallisen mainonnan tarjoamat ideaalit eivät kuitenkaan kykene täyttämään aitoja tarpeita, vaan materialismi jättää jälkeensä entistä suuremman tyytymättömyyden. Monisyisen teorian ydin on, että ihmisen vieraantuminen itsestään johtuu samaistumisesta spektaakkelin ja sen kuvaston, mainonnan tarjoamaan ideaaliin, jota ei voi koskaan saavuttaa.
Keskeistä situationistien toiminnassa oli spektaakkelin merkitysten kääntäminen päinvastaiseksi. Tekniikka käsitti muun muassa taideteosten kollaasimaista muokkaamista. Kulutuksen ylistyslaulu haluttiin kääntää itseään vastaan korvaamalla esimerkiksi mainosten tai sarjakuvien puhekuplien sisältö poliittisella viestillä. Situationistit korostivat, ettei spektaakkelin ulkopuolelle voi asettua, mutta sen tarjoaman lumeen tiedostamisessa on mahdollisuus aitoon elämään.
Toiminta ilmeni myös performanssimaisina tempauksina. Situationistien ryhmä saattoi jakaa lapsille tavaratalon leluosastolla kaupan omaisuutta joulupukeiksi pukeutuneina. Lopulta paikalle saapuneet poliisit joutuivat selittämään lapsille, miksi pukkien lahjoittamista leluista oli luovuttava.
SI hajosi 1972 sisäisiin ristiriitoihin. Situationistien kirjallista ja taiteellista perinnettä uusintavat yhä monet liikkeet, internetjulkaisut, filosofit sekä kirjailijat kuten brittianarkisti Stewart Home, ja vaikkapa vaihtoehtoviestimet. Esimerkiksi kanadalaisen Media Foundationin lanseeraama "Älä osta mitään" -päivä sekä Adbusters-lehden antimainosten merkityksillä leikkiminen ovat situationistista perua.

Aika ja tila ovat valtaa

Kaupunkisuunnittelua on yksi modernin yhteiskunnan hienovaraisimmista tavoista hallita ihmisten elämää. Ajan ja tilan käyttäminen ovat sidoksissa sosiaaliseen valtaan. Esimerkiksi graffiteista nousee mielenkiintoinen keskustelu: Kenelle, ellei kaupungin asukkaille kuuluu ensisijainen oikeus julkiseen tilan koristeluun?
Situationistien yhtenäisen urbanismin ohjelma oli eräänlainen kaupunkisuunnittelun kritiikki, joka tarkasteli kaupunkia vallankäytön ilmentymänä ja tähtäsi vallan hajauttamiseen. Tämän toteuttaakseen eräät situationistiryhmän jäsenet jopa suunnittelivat kunnianhimoisia arkkitehtonisia malleja, mutta Debord tahtoi välttää konkreettisia suunnitelmia kaupunkitilan uudistamiseksi.
Attila Kotányi ja Raoul Vaneigem hahmottelivat yhtenäisen urbanismin ohjelmaa vuonna 1961. He pitivät kaupunkisuunnittelua "tilan totuttamisena kapitalismiin" ja samalla työkaluna ihmisten ehdollistamiseksi kapitalismin tarkoitusperiin, tuotantoon ja kulutukseen. Kritiikin mukaan kaupunkia ei ole tehty ihmisten ehdoilla, vaan ilman heitä ja heitä vastaan. Esimerkiksi kaupunkikaavoittamisessa yksilöillä on mahdollisuus valittaa ja tuoda esille mielipiteensä vain tiukan byrokraattisten kanavien kautta ja vasta sen jälkeen, kun suunnitelmat ovat valmiina.
Yhtenäisen urbanismin määritelmässä yhtenäisyys merkitsi sitä, että situationistien mielestä vapaa-ajan käyttöä ei tulisi erottaa yhteiskunnasta ja arkisista toiminnoista. Ohjelmassa verrattiin kaupunkia leikkikenttään, jossa inhimillinen vuorovaikutus korostuu ja yksilö osallistuu urbaanin ympäristön luomiseen.
Situationistit harrastivat mielellään merkitysten kääntämistä omia päämääriään palvelemaan, ja yhtenäistä urbanismia voi pitää yrityksenä valjastaa kaupunkisuunnittelu vieraantumista vastustaviin tarkoituksiin. Ajelehtiminen oli eräs käytettävä tekniikka.

Ajelehtimista kaupungissa

Situationistien "ajelehtiminen" tarkoitti antautumista päämäärättömään, urbaaniin vaelteluun. Ajelehtimalla kaupungissa pyrittiin irtautumaan valmiiksi annetusta kaupunkiympäristöstä, ottamaan oma tila haltuun ja muokkaamaan sitä halutulla tavalla.
Merkillisimmillään kokeilut käsittivät esimerkiksi suunnistamista Saksan maaseudulla Lontoon karttaa apuna käyttäen. Ääritapauksissa toiminta saattoi kenties vaikuttaa varsinaiselta haihattelulta, mutta sitä ei ollut tarkoitus estetisoida miksikään performanssiksi. Ajelehtimisen tarkoituksena ei oli oppia näkemään kaupunkiympäristö. Tämän tiedostamisen jälkeen oli yhtenäisen urbanismin tavoitteiden toteutumisen vuoro.
Situationistien tutkimusmenetelmää voi helposti soveltaa käytännössä vaikka oman kotiseutunsa kartoittamiseksi. Voihan olla hyvinkin hauskaa antautua lapsenomaisen uteliaisuutensa vietäväksi.
Suunnistuksessa voi hyödyntää esimerkiksi Aku Ankan sivuilta tuttua höpsismiaatetta, eli kolikonheittoa kaikissa kulkusuunnan valintatilanteissa, kuten tienristeyksissä. Tai vain kulkea sinne, minne nenä osoittaa.
Ajelehtimalla esimerkiksi bussilinjaan, jota ei koskaan ole käyttänyt voi päätyä paikkoihin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Jalkautumalla kaupunginosiin, joiden ohi on ennen ajanut välinpitämättömänä työ- tai koulumatkallaan, löytää alueeseen aivan uuden perspektiivin ja kenties esteettisiä elämyksiäkin.

Autot pois ihmisten tieltä

Situationistit kohdistivat paljon kritiikkiä sekä kaupunkien liikennejärjestelyihin, että ylipäänsä ihmisen elintilan kaventamiseen liikenteen ehdoilla. Liikkuvuuteenkin liittyy yhtä lailla vallan ulottuvuus. Heille esimerkiksi yksityisautoilu on etupäässä eliitin kulkukeino.
Constant Nieuwenhuis kritisoi pamfletissaan New Urbanism erityisesti liikenteen merkitystä ihmistä itsestään vieraannuttavana tekijänä. Nieuwenhuisin mukaan kaupunkeihin kasautunut autojen määrä on tehnyt niistä käytännössä tarpeettomia. Ajoneuvoja seisoo kaiken aikaa käyttämättömänä enemmän, kuin liikkeellä on jalankulkijoita. Yksityisautojen tehokas käyttö on mahdollista vain sitä rajoittamalla: lukumäärää voidaan supistaa sosialisoimalla autot yhteiskäyttöön.
Apostolinkyyti on ihmiselle kaikkein luontaisin keino liikkua, mutta kaupungissa jalankulkijan liikkumisoikeus on rajallisempi kuin ajoneuvojen. Merkittävää Nieuwenhuisin mukaan on, että poliisi perustelee toimenpiteensä mielenosoituksia tai kadunvaltauksia vastaan väittämällä mielenilmaisujen haittaavan liikennettä. Samalla myönnetään vaivihkaa, että liikenteen toimivuus ajaa ihmisten tarpeiden ohi.
Ihmiseltä on kielletty niin paljon julkista tilaa, että hänet on pakotettu hoitamaan sosiaaliset kontaktinsa ostoskeskuksissa, kahviloissa, tai muussa kaupallisesti hyödynnetyssä, rajoittavassa ympäristössä. Näin kaupunki menettää tärkeimmän sosiaalisen funktionsa: toimimisen ihmisten kohtauspaikkana.

Tilaa leikille

Ihmisten työmatkoihin kuluva aika on palkatonta, ja lohkaisee joskus suurenkin osan vapaa-ajasta. Yksi ohjelman tavoitteista oli saattaa kaikki tarpeelliset toiminnot, kuten työpaikat ja palvelut kävelymatkan päähän.
Ajatuksella on kannattajia nykyistenkin kaupunkisuunnittelijoiden keskuudessa. Yhdysvalloissa ja Ruotsissa on saanut jalansijaa New Urbanism -liike, joka pyrkii ajamaan Nieuwenhuisin tärkeänä pitämää kaupunkiyhteisöllisyyttä. On virinnyt keskustelu "kolmannesta paikasta", joka edustaa vapaa-aikaa kodin ja työpaikan välillä. Kolmannen paikan tavoitteena on olla Nieuwenhuisin periaatteen mukainen kohtauspaikka, joka on riisuttu kaupallisuudesta ja taloudellisen tehokkuuden tavoittelusta.
Nuorten vallattuihin taloihin perustamat sosiaalikeskukset ovat erinomaisia esimerkkejä kaupallisuudesta vapaasta yhteisöllisyydestä. Itsenäinen, epäkaupallinen julkinen tila toimii sen käyttäjien ehdoilla monipuolisesti niin bändien harjoitustilana kuin kirjastonakin.
Yhtenäisen urbanismin pyrkimyksenä on sellaisen ympäristön luominen, jossa vastakohtaisuudet työn ja vapaa-ajan sekä julkisen ja yksityisen välillä ovat kadonneet. Ennen kuin tähän päästään, ohjelman tavoitteena on laajentaa tilaa peleille ja leikeille niiden kaikissa toivottavissa muodoissa.
Situationisteille tulevaisuuden kaupunki on paikka, jossa ihmisten elämäntapa ei määrity voitontavoittelun vaan luovuuden, leikin ja huvin kautta.

Takaisin numeroon 4/2004