Toivonvirettä Israelin ja palestiinalaisten välillä
VIHANPIDOSSA TAUKO

Vaikka Israelin ja palestiinalaisten vuosikymmeniä jatkuneessa konfliktissa uskonto on jatkuvasti läsnä, ei osapuolten keskinäinen vihanpito ole perusviritykseltään uskonnollista vaan poliittista. Toivoa herättää se, että ensimmäistä kertaa vuosikausiin aseet on nyt laskettu ja rauhanteolle halutaan antaa kummallakin puolella todellinen mahdollisuus.

Teksti: Antero Eerola
Kuva: Tuija Hakkarainen

Pieni toivonvire rauhasta on jälleen herännyt Lähi-idässä.
Ensimmäistä kertaa yli neljä vuotta sitten alkaneen palestiinalaisten toisen kansannousun, niin sanotun Al–Aqsan intifadan alkamisen jälkeen, uutiskuvat Israelista ja Palestiinasta eivät kerro vain itsemurhaiskuista ja sotilasoperaatioista, kostotoimista ja koston kostosta sekä väkivallan, verenvuodatuksen ja keskinäisen syyttelyn kierteestä.
Lähi-idästä on viimeisten kuukausien ajan kuultu myös viestejä tulitauosta, varovaisesta paluusta neuvottelupöytään, Gazassa sijaitsevien juutalaissiirtokuntien tyhjentämisestä, Israelissa istuvien palestiinalaisvankien vapauttamisesta, Palestiinan uusista vaaleista sekä ääriryhmien alustavasta tahdosta tulla mukaan poliittiseen prosessiin.
Hyvällä syyllä voi sanoa, että ensimmäistä kertaa vuosiin rauhankyyhky on pyytänyt laskeutumislupaa Israelin ja palestiinalaisten väliin. Vaikka hienoiseen optimismiin onkin aihetta, ei mikään ole varmaa alueella, jota on jo vuosikymmenten ajan huuhtonut viattomien ihmisten veri. Monta kertaa aiemminkin rauhankyyhky on saanut lähteä Lähi-idästä kynittynä ja nöyryytettynä.

Kenen jumala on oikeassa?

Ulkopuolinen voikin hyvällä syyllä ihmetellä, mistä Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa perimmiltään on kyse. Miksi verenvuodatus Lähi-idässä ei lopu ja miksi kaksi pienellä alueella rinnakkain elävää kansaa eivät osaa elää rauhassa keskenään?
Yleinen harhaluulo on, että Israelin ja palestiinalaisten vihanpidossa on kyse ikivanhasta uskonsodasta, jossa kuumaverisyyteen taipuvaiset rättipäät (arabit) ja koukkunokat (juutalaiset) ovat jo vuosituhansien ajan taistelleet pyhinä paikkoina pitämiensä homeisten kivikasojen hallinnasta.
Uskontoa ei voikaan sivuuttaa, mikäli haluaa ymmärtää Lähi-idän ristiriitojen luonnetta. Uskonto on helppo sotkea mukaan, sillä Israelin ja Palestiinan alueella, erityisesti Jerusalemin vanhasta kaupungista, löytyy kolmen uskonnon – kristinuskon, muslimien ja juutalaisten – pyhiä paikkoja.
Osa juutalaisista katsoo, että jumala on luvannut heille nykyisen Israelin alueen lisäksi Länsirannan ja myös Gazan, joita pidetään osana Eretz Israelia, Suur-Israelia. Osa palestiinalaisista taas katsoo, että juutalaisvaltio on vääräuskoinen vihollinen, jotka pitää ajaa mereen historiallisen Palestiinan alueelta.
Ulkomailta, varsinkin Yhdysvalloista tuleva ehdoton tuki Israelille ja sen politiikalle on perusluonteeltaan uskonnollista. Israelin suurin ystävä ulkomailla on Yhdysvaltain kristillinen äärioikeisto, joka pitää juutalaisia jumalan valittuna kansana. Kymmenet miljoonat amerikkalaiset katsovat, että jumalan käsi lepää Israelin päällä. Siksi Israelin arvostelemista pidetään käytännössä hyökkäyksenä jumalaa vastaan.
Nykyisten riitaisuuksien perusviritys ei silti ole uskonnollinen, vaikka uskontoa käytetäänkin hyväksi kummallakin oikeuttamaan omat teot ja jopa ruokkimaan poliittisia päämääriä palvelevaa väkivaltaa.
Vastakkainasettelun polttoainetta ovat enemmän kysymykset maanomistuksesta ja oikeudesta nauttia sen hedelmistä, itsemääräämisoikeudesta, itsenäisyydestä, turvallisuudesta, etnisestä taustasta ja poliittisista erimielisyyksistä tilanteen ratkaisemiseksi.
Maltilliset voimat kummallakin puolen rintamalinjaa ymmärtävät sen, että kestäviä poliittisia ratkaisuja ei voi rakentaa sen varaan, kenen jumala on oikeassa.

Palestiinan rajat piirretään

Alkusoitto nykyisille ongelmille oli Israelin valtion perustaminen keväällä 1948. Alkuperäinen YK:n suunnitelma oli muodostaa alueelle valtio sekä juutalaisille että palestiinalaisille. Ympäröivät, vasta itsenäistyneet arabimaat Libanon, Syyria, Irak, silloinen Transjordania ja Egypti eivät kuitenkaan hyväksyneet juutalaisvaltiota keskelleen ja aloittivat sodan tarkoituksenaan tuhota Israel kehtoonsa. Arabit kuitenkin hävisivät sodan, jonka seurauksena Israel myös karkotti palestiinalaisia valtaamiltaan mailta. Näin palestiinalaisille annettu lupaus omasta valtiosta hautautui sodan myrskyihin. Samalla syntyi keskeinen osa edelleen ratkaisematta olevaa palestiinalaisten pakolaisongelmaa.
Vuonna 1967 arabimaat katsoivat, että ne olivat kyllin vahvoja kostaakseen juutalaisvaltiolle. Israel iski kuitenkin ensin ja hyökkäsi Syyrian, Jordanian, Egyptin ja Irakin lentotukikohtiin ja tuhosi lopulta maiden armeijat käytännössä toimintakyvyttömiksi. Vajaan viikon aikana Israel valtasi Syyrialta Golanin kukkulat, Jordanialta Jordan-joen Länsirannan ja Itä-Jerusalemin sekä Egyptiltä Gazan kaistan ja koko Siinain niemimaan. Näin piirrettiin nykyisen Länsirannalla ja Gazan kaistaleella sijaitsevan Palestiinan rajat. Egypti ja Jordania luopuivat myöhemmin alueitaan koskevista vaatimuksista ja lupasivat ne palestiinalaisille. Juuri vuoden 1967 Kuuden päivän sodan rajojen mukaan palestiinalaisvaltio on tarkoitus perustaa.
Kuuden päivän sodan jälkeen palestiinalaisten asia putosi pois maailman otsikoista pitkäksi aikaa. Ääriryhmät turvautuivatkin 1970-luvulla kovaotteiseen terrorismiin, muun muassa lentokonekaappauksiin, pitääkseen palestiinalaisten asiaa esillä. Harvoin väkivallanteoilla kuitenkaan saavutettiin erityistä myötätuntoa unohdetun kansan asialle.

Rauhanmiehille rauhanpalkinto

Palestiinalaiset olivat perustaneet 1960-luvun puolivälissä Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n, jonka tarkoitus oli koota yhteen eri poliittiset ryhmät yhtenäiseksi vapautusrintamaksi. PLO toimi pitkään Israelia ympäröivissä arabimaissa, erityisesti Libanonissa, jonne se joutui siirtämään päämajansa Jordanian karkotettua järjestön alueeltaan.
Pääosin se kävi sissisotaa Israelia vasten tehden erilaisia sotilaallisia iskuja sen rajojen yli.
Vuoteen 1982 tultaessa Israel päätti tehdä kertakaikkisen lopun iskuista ja karkottaa PLO:n Libanonista. Se käynnisti ”Rauha Galileaan” -nimisen operaation, jonka tarkoituksena oli tuhota palestiinalaisten sotilaallinen voima Israelin lähialueilta. Operaatiota johti silloinen puolustusministeri Ariel Sharon, jonka kädet tahriutuivat pahasti syyttömien siviilien vereen tällä sotaretkellä. Sharon päästi joukon kristittyjä puolisotilaallisia joukkoja kahteen palestiinalaisleiriin, Sabraan ja Shatilaan, jossa nämä surmasivat yli 5000 palestiinalaispakolaista.
PLO:n jouduttua jälleen maanpakoon, tällä kertaa Tunisiaan, sen johto alkoi yhä enemmän ymmärtää, että taistelua oman valtion puolesta ei voinut käydä ulkomailta käsin vaan kamppailu oli vietävä Israelin miehittämään Palestiinaan. Samalla ymmärrettiin myös se, että taistelu ei ollut voitettavissa aseellisesti Israelin ehdottoman sotilaallisen ylivoiman takia.
Vuoden 1987 lopulla käynnistyikin miehitetyillä alueilla palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu, intifada. Sen toimintamuodoiksi tulivat mielenosoitukset, rauhanomainen vastarintana, lakot ja miehityksen vastainen kansalaistottelemattomuus. Intifadan symboliksi nousi kiviä israelilaistankkeja päin heittänyt pikkulapsi.
Koska kansannousu ei osoittanut loppumisen merkkejä, alkoivat myös Israelissa kaukokatseisimmat poliitikot, pääministeri Jitzhak Rabin etunenässä nähdä, että juutalaisvaltio ei voi saavuttaa turvallisuutta niin kauan kuin se epäoikeudenmukaisesti ja perusteetta miehittää toista kansaa ja synnyttää sen keskuuteen vihaa ja katkeruutta.
Osapuolet löysivät keskinäisen keskusteluyhteyden, joka ensin Espanjassa ja sittemmin Norjassa käytyjen salaisten rauhanneuvottelujen seurauksena johti vuonna 1993 Valkoisen talon nurmikolla Washingtonissa allekirjoitettuun Oslon rauhansopimukseen. Sen nojalla perustettiin palestiinalaishallinto ja valittiin palestiinalaisten ensimmäinen presidentti, jonka haltijaksi tuli itseoikeutetusti PLO:n johtaja ja palestiinalaisten vapaustaistelun symboliksi noussut Jasser Arafat.
Arafat sekä Israelin puolelta pääministeri Rabin ja ulkoministeri Shimon Peres saivat työstään tunnustuksena Nobelin rauhanpalkinnon. Toivo rauhasta virisi ensi kertaa vuosikymmeniin.

Sharon tuhoaa toivon

Oslon sopimuksen ongelma kuitenkin oli, että se siirsi myöhemmin ratkaistavaksi joukon keskeisiä kysymyksiä. Niihin kuuluivat palestiinalaispakolaisten paluu, juutalaisten siirtokuntien kohtalo, kahden maan lopulliset rajat sekä Jerusalemin asema.
Avoinna olevista kysymyksistä päästiin neuvottelemaan vasta 1990-luvun loppupuolella Israelin pääministeriksi tulleen Ehud Barakin ja Arafatin välillä.
Lähentymistä tapahtui, mutta lopullista sopimusta ei saatu aikaan. Kummankin puolen johtajilla oli myös vaikeuksia myydä saavutettua yhteisymmärrystä omilleen, koska kotiyleisöt katsoivat, että myönnytyksi oli tehty liikaa. Tilanne muuttui erittäin tulehdusherkäksi.
Lopullinen kipinä räjähdysherkkään tilanteeseen saatiin syyskuussa 2001, jolloin silloinen oppositiopoliitikko Ariel Sharon teki röyhkeän provokaation vierailemalla muslimien pyhällä Temppelivuorella Jerusalemissa noin tuhannen poliisin ja sotilaan saattamana. Sanaton sopimus on ollut, että juutalaiset eivät tule moskeijoiden alueelle.
Provokaatio johti palestiinalaisten väkivaltaisiin protesteihin, joihin Israel puolestaan vastasi väkivaltaisesti. Israelilaisia sotilaita surmattiin ja heidän ruumiitaan häpäistiin. Israelilaiset puolestaan ampuivat palestiinalaisen pikkupojan isänsä käsivarsille. Kuvia kummastakin tapauksesta pyöritettiin tauotta tiedotusvälineissä. Väkivallan, vihan, koston ja keskinäisen syyttelyn kierre oli valmis ja palestiinalaisten toinen kansannousu, Al-Aqsan intifada käynnistyi.
Aikaisemmasta kansanoususta Al-Aqsan intifada poikkesi kuitenkin siinä, että osa palestiinalaisista tarttui aseisiin. Aseeksi tulivat erityisesti itsemurhaiskut, jotka merkitsivät silmitöntä terrorismia israelilaisia siviilejä vastaan. Tämä antoi Israelille syyn vastata äärimmäisen kovin ottein, muun muassa murhaamalla palestiinalaisjohtajia ja tuhoamalla itsemurhaiskuihin syyllistyneiden perheiden ja sukulaisten asumuksia. Tämä puolestaan oli omiaan ruokkimaan palestiinalaisten ääriryhmien valmiutta vastaterroriin.
Viimeiset runsaat neljä vuotta velloneen väkivallan aallon voikin sanoa olevan suoraa seurausta syksyn 2000 tapahtumista, Sharonin provokaatiosta sekä pettymyksestä rauhanneuvotteluiden epäonnistumiseen.

Keskusteluyhteys löytymässä uudestaan

Tänä keväänä Lähi-idässä on kuitenkin ollut rauhallisempaa. Osapuolet ovat julistaneet tulitauon, joka on toistaiseksi pitänyt kohtuullisen hyvin. Toivoa herättävää on se, että kumpikin osapuoli on pidättäytynyt vastaiskuista, vaikka niitä kohtaan on hyökätty.
Israelin ja palestiinalaisten lähentymiseen on vaikuttanut useampi tekijä.
Ensiksikin Sharonin hallitus on päättänyt suunnitelmasta, jonka mukaan se vetäytyy Gazan kaistalta elokuun puolivälin tienoilla. Israelilaiset ovat ymmärtäneet, että muutamalla tuhannella siirtokuntalaisella ei ole mitään syytä olla keskellä 1,3 miljoonaa palestiinalaista. Suunnitelman kääntöpuolena on kuitenkin se, että Israel katsoo nyt voivansa liittää osia palestiinalaisille kuuluvasta Länsirannasta omaan alueeseensa.
Myös Israelin suhtautuminen palestiinalaishallintoon on muuttunut siellä tapahtuneen vallanvaihdon jälkeen. Erityisesti Jasser Arafatin kuolema saattoi merkitä uuden lehden kääntymistä keskinäisten suhteiden palauttamisessa luottamuksellisemmiksi.
Israel syytti Arafatia jatkuvasti terrorismin kummisedäksi. Israelin mukaan niin kauan kuin hän on vallassa, ei palestiinalaisten puolella ole ketään, jonka kanssa neuvotella. Niin epäoikeudenmukaiselta kuin se saattaakin vaikuttaa, ainakin Arafatin hahmossa elänyt Israelin tekosyy olla taipumatta mihinkään neuvotteluihin, on nyt poissa. Uusi palestiinalaishallinto on myös vastannut siihen Israeliin vaatimukseen, että ääriryhmät on saatava kuriin.
Se, että Israelin ja palestiinalaisten edustajat on saatu korkeimmalla tasolla, pääministeri Ariel Sharonin ja presidentti Mahmud Abbasin tasolla saman pöydän ääreen ja kättelemään toisiaan, kuten tapahtui helmikuun alussa, on iso askel. Sellaista ei kukaan olisi voinut kuvitella vielä vuosi sitten.
Lähi-idän konfliktien historia on kuitenkin opettanut, että mitään ei pidä nuolaista ennen kuin kaikki romahtaa. Silti rauhankyyhkyä on syytä pyytää laskeutumaan.