PUOLUEESSA VAI PUOLUEETTA?
Kahdella vasemmistoaktiivilla on samanlaiset ajatukset mutta erilaiset ratkaisumallit poliittisen aktiivisuutensa kanavointiin.
Teksti: Perttu Iso-Markku
Kuvat: Hanna Oksanen, Tea Pelkonen
Mirka Muukkonen:
”Olen ollut nyt reilut puolitoista vuotta Vasemmistoliiton jäsen. Sitä ennen olin toiminut eri kansalaisjärjestöissä, lähinnä eläinoikeusliikkeessä ja ympäristöjärjestöissä.
Puoluepolitiikka on aina kiinnostanut minua, mutta kynnys liittyä puolueeseen ja ryhtyä kunnallisvaaliehdokkaaksi oli silti suuri. Päätökseni jälkeen kaverit piikittelivät aika tavalla.
Minun vasemmistolaisuuteni ei aina käy yksiin Vasemmistoliiton kanssa, mutta puoluekentällä ei ole tarjolla muutakaan vaihtoehtoa. Puolueessa toimimalla voin ajaa omia missioitani, yrittää muuttaa ja kehittää puoluetta. Vasemmistoliitosta löytyy edelleen niitä asfaltinharmaita setiä, jotka vaatii lisää moottoriteitä ja ydinvoimaa, minusta sellaiset asiat ei kuulu vasemmistolaisuuteen.
Puoluetoiminnassa on paljon kritisoimista. Kansalaisjärjestötoiminta on ideologista asioiden ajamista, puolueiden olemassaolon tarkoituksena tuntuu olevan kerätä paljon ääniä vaaleissa. Puolueisiin etsiytyykin myös sellaisia tyyppejä, jotka ajavat vain omaa etuaan.
Vaan meillä on sellainen poliittinen järjestelmä, jossa vain puolueiden kautta pääsee tekemään konkreettisia päätöksiä. Yhteiskuntaan vaikuttamisessa puoluepolitiikka on tärkeä apuväline. Puoluetoiminta ja kansalaisvaikuttaminen eivät saisi kuitenkaan sulkea toisiaan pois. Itse olen onnistunut ne hyvin yhdistämään.”
Jukka Huhta:
”Olen toiminut Helsingin yliopiston Sitoutumattomassa vasemmistossa, ylioppilaskunnassa, muissa kansalaisjärjestöissä ja erilaisissa kampanjaverkostoissa.
Vaikka en koe puoluetoimintaa omakseni, äänestän toki, sillä äänestäminen on yksi vaikutuskeino monien joukossa. Helvetin vähän sillä voi vaikuttaa, mutta kaikki keinot on käytettävä.
Puolueessa en toimi, koska parasta mahdollista puoluetta ei ole. Sitoutumattomuus on myös strateginen valinta, on helpompi pitää yhteyksiä moniin suuntiin kun ei ole minkään puolueen jäsen. Puolueiden yksi ongelma on se, että jäsenhankintaa tai äänten keräämistä pidetään niissä itseisarvoisina. Jos ykköstavoitteeksi otettaisiin poliittisten päämäärien edistäminen, loppuisi omaan napaan tuijottelu ja ruvettaisiin tekemään yhteistyötä.
Esimerkiksi koko demariorganisaation olemassaolon tarkoitus tuntuu olevan vain demarien nostaminen kaikille vapaina oleville virkapaikoille. Ajatellaan, että ’oma’ tyyppi tekee aina automaattisesti hyvää politiikkaa.
Toisaalta jos haluaa vaikuttaa tietyillä kentillä, voi sen tehdä vain puolueiden kautta. Rohkea toimija voi myös yrittää muuttaa puolueen linjaa, mutta useat vain tarkistavat puolueelta mielipiteensä.
Kansalaisjärjestössä voi ajaa surutta vain tiettyjä asioita, mutta puolueeseen lähtemällä joutuu ottamaan kantaa moniin asioihin ja tekemään kompromisseja. Oma valintani on tietysti jossain määrin idealistinen. Idealistin valinta on pysyä aatteellisesti puhtaana ja antaa muiden hoitaa paskaduunit. Toisaalta vapaa radikaali voi keskittyä vain tärkeimpiin asioihin.”
Luitko jo tämän?: "NUORET HAASTAVAT VANHAN POLITIIKAN"