KULTTUURIT KULUTUSTAVARANA
Nykyinen monikulttuurisuus on mitä suurimmassa määrin kaupallista. Trendit korvaavat toisiaan yhä kiihtyvällä vauhdilla, ja kulttuurin kuluttajat lankeavat houkutuksiin pyrkiessään kokemaan jotain vielä vähän eksoottisempaa, jotain vähän erilaista kuin aiemmat kokemukset. Mutta miten monikulttuurisia me oikeastaan olemme?
Tekstit ja kuvat: Marianne Sundholm
Helsingissä yksi monikulttuurisia tapahtumia tarjoavista paikoista on kulttuurikeskus Caisa. Siellä järjestetään teatteriesityksiä, taidenäyttelyitä, musiikki-iltoja ja keskustelutilaisuuksia, joskus vietetään johonkin maahan keskittyviä teemaviikkoja. Caisa aloitti toimintansa vuonna 1996 ja vietti siis kymmenvuotisjuhlaansa 25. maaliskuuta jolloin tarjottiin koko päivän ajan monikulttuurista ohjelmaa koko perheelle.
Mutta mihin tarvitaan monikulttuurikeskusta? Kulttuurikeskuksen johtaja Johanna Maula sanoo, että tarve perustuu siihen, että meidän yhteiskunnassamme on tänä päivänä yhä useampia eri kulttuureita, jotka kohtaavat.
”Nykyään jo kahdeksan prosenttia suomalaisista on taustaltaan maahanmuuttajia. Jatkuvasti syntyy uusia tilanteita, joissa eri kulttuurit kohtaavat”, Maula toteaa.
Caisa tarjoaa maahanmuuttajille mahdollisuuden säilyttää oman kulttuurinsa. Ja kun kävijöille tarjotaan mahdollisuus tutustua moniin eri kulttuureihin, sen toivotaan samalla lisäävän suvaitsevaisuutta ja muuttavan suhtautumistapoja maahanmuuttajia ja toisia kulttuureita kohtaan.
Caisan kävijöistä noin puolet on maahanmuuttajia, loput ovat syntyperäisiä suomalaisia. Helsingin kaupungin tietokeskuksen Caisasta vuonna 2001 tekemän raportin mukaan suomalaisista kävijöistä yli kaksi kolmasosaa (69 %) oli naisia.
”Naiset ovat kai yleensäkin kiinnostuneempia kulttuuritapahtumista”, Maula arvelee.
Kenneth Ritzén sanoo, ettei asia ole oikeastaan noin yksinkertainen. Hän on uskontohistorioitsija Upsalan yliopistossa, ja on pitkään työskennellyt erilaisten kulttuuriin, uskontoon ja identiteettiin liittyvien kysymysten parissa. Toki hän on samaa mieltä siitä, että se, mitä me perinteisesti pidämme kulttuurina – tanssi, musiikki ja teatteri – kiehtoo enemmän naisia kuin miehiä. Mutta kun kyse on monikulttuurisuudesta, on sukupuolen ohella monia muita tekijöitä, jotka vaikuttavat.
Oma kulttuuri koetaan tylsäksi
Seison lattialla paljain jaloin. Hikisen kuntosalin ovi on suljettu ja pian salin valtaavat intialaiset rytmit. Musiikki kuulostaa erilaiselta, jopa jännittävältä liukuvine sitrasävelineen. Tabla-rummut saavat kaikkien salissa olevien naisten lanteet keinumaan. Joukossa on niin nuoria kuin vanhojakin naisia. Osa naisista on kietonut värikkään huivin trikoidensa päälle.
”Tämä tanssisarja on elokuvasta Kabhi Khushi Kabhie Gham”, kertoo Salla Lintonen, joka vetää Etnofitnessin Bollywood-kurssia tänään. Laulun nimi on You are my Soniya, mikä tarkoittaa suurin piirtein ”Sinä olet minun flirttini.” ”Ajatelkaapa nyt siis unelmaprinssiänne”, Salla huutaa iloisesti ja näyttää, miten käsiä tulee taivuttaa serpentiini-liikkeessä pehmeästi ja samalla hymyillä unelmoivasti. Liikumme keinuvin askelin eteen- ja taaksepäin ja kääntelemme käsiä, hartioita ja päätä.
”Kehoa käytetään intialaisessa tanssissa hyvin elegantisti. Liikkeet ovat pehmeitä ja naisellisia, lisäksi tanssissa on paljolti kyse tunteiden näyttämisestä”, Salla kertoo.
45 minuutin kuluttua päätämme tunnin venyttelyihin ja rentoudumme hieman rauhallisempien itämaisten sävelten soidessa taustalla. Sitten Salla painaa kämmenensä vastakkain, niiaa kevyesti ja toivottaa meille mukavaa päivää ja elämäniloa.
Yksi selitys siihen, että monikulttuuriset tapahtumat kiehtovat ihmisiä, on Ritzénin mukaan se, että ihmiset ovat aina kaivanneet kauemmas itsestään.
”Ihmiset haluavat kokea jotain kutkuttavaa”, hän sanoo ja selittää, että ihmiskunnan historiassa on monia eskapismin aikakausia.
Toinen syy on se, että ihmiset ovat väsyneet ja kyllästyneet omaan kulttuuriinsa; he eivät ole enää kiinnostuneita siitä, koska ovat kuluttaneet kulttuurinsa loppuun.
”Esimerkiksi kristilliset riitit eivät nykyään kiinnosta lainkaan, kun taas buddhalaisuus tuntuu jännittävältä.”
Kotiruoka, kuten silakkapihvit ja karjalanpaisti, ei sekään ole kovin yleistä urbaani-nuorten keittiöissä tänä päivänä. Omat padat maustetaan mieluummin garam masalalla.
Tanssinopettaja Salla Lintonen vetää muun muassa Bollywoodkursseja Helsingissä.
Kapitalismin uudet houkutukset
Määrittelemätön tuoksu täyttää sieraimeni astuessani sisään kaupan ovesta. Yritän pitää tuoksusta, koska haluan olla avoin uusille kokemuksille, mutta se on vaikeaa, kun en tiedä, mistä tuoksu on peräisin. Tutkin ”Aseanic tradingin” hyllyjä. Ne ovat pullollaan tuotteita, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Kuivattuja sieniä, linssejä sekä papuja värikkäissä pakkauksissa, säilykepurkkeja, joiden sisällöstä minulla ei ole aavistustakaan, kokonainen rivistö erilaisia kastikepulloja ja suuria, monilitraisia soijatölkkejä.
Seija Levo perusti liikkeen yhdessä malesialaisen ystävänsä kanssa muutama vuosi sitten lähinnä maahanmuuttaja-asiakkaita silmällä pitäen.
”Täällä pistäytyvät suomalaiset tulevat tänne kokeillakseen eri tuotteita. Monet tosin tietävät jo melko paljon aasialaisesta keittiöstä.”
Itse valmistan kotona mielelläni eksoottisia ruokia. Lisäksi minusta on mukava käydä ostoksilla Indiskassa. Pidän värikkäistä päiväpeitoista ja vanhoista sareista tehdyistä tyynyistä. Onko se huono asia? Ritzénin mielestä minä sorrun kapitalismin houkutuksiin.
”Kulttuurien kaupallistuminen ja markkinoistuminen on vain osoitus kapitalismin taidosta tuottaa trendejä.”
Huono asia on, että vieraat kulttuurit tulevat esiin vain sisustuslehtien sivuilla ja uusissa ravintoloissa. Me haluamme kokeilla jotain uutta, jotain eksoottista, mutta emme päästä kulttuureita syvällisemmin arkeemme. Ritzén tuhahtaa pinnalliselle kiinnostukselle toisia kulttuureita kohtaan.
”Monikulttuuriset tapahtumat eivät muuta ihmisten asenteita”, hän sanoo.
Todellista solidaarisuuttako?
Ritzénin mukaan kiinnostus vieraisiin kulttuureihin ei perustu vain eksoottisuuden kaipuuseen, vaan myös keskiluokan tarpeeseen päteä.
”Keskiluokan identiteetti perustuu kulttuurin rakentamiselle ja vastuun ottamiselle”, hän toteaa. Kun me ostamme sen pienen söötin intialaisen laukun, haluamme siis jollain tasolla myös osoittaa solidaarisuutta kolmannelle maailmalle. Laukku tuottaa monella tavalla tyydytystä: sekä kulutustarve että omantunnon tuskat helpottavat.
”Kun työväenluokkataustaisena muutin Upsalan opiskelijamaailmaan, minulle vaikeinta olivat lappuhaalarit. Kaikilla oli lappuhaalarit. Sillä tavalla ihmiset halusivat osoittaa solidaarisuutta työväenluokkaa kohtaan”, Ritzén kertoo.
Juuri solidaarisuuden osoittamisen tarve häiritsi häntä. Mitä muuta lappuhaalareiden käyttäjät oikeastaan tiesivät työväenluokasta kuin sen, että oli poliittisesti korrektia osoittaa solidaarisuutta tätä yhteiskuntaluokkaa kohtaan?
Entäpä palestiinalaishuivit nykyään? Monet käyttävät huivia antaakseen itsestään sen kuvan, että he ovat tietoisia maailman vääryyksistä ja tuntevat solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka kärsivät vääryyttä. Toiset käyttävät huivia vain siksi, että se on hieno. Onko toinen syy toista parempi?
Ritzénin mukaan ei ole sinänsä väärin kuluttaa monikulttuurisuutta. Hänestä itsestäänkin on mukava käydä monikulttuurisissa tapahtumissa ja hänestä on hauskaa pommittaa makunystyröitä vierailla mausteilla.
”Mutta meidän on päästävä eroon ajatuksesta, jossa moninaisuus on poliittisesti korrektia”, hän sanoo. Ritzén selittää, että kyse on siitä, että tulemme tietoisiksi teoistamme ja ajatuksistamme. Meidän ei pidä luulla, että se mitä nyt tiedämme, riittää. Meidän on lakattava dramatisoimasta monikulttuurisuutta ja perehdyttävä myös arki- ja työkulttuuriin.
Voin siis jatkaa bollywood-kurssia ja syödä libanonilaisia ruokia, kunhan opin olemaan avoin myös muista kulttuureista tuleville ajatuksille ja arvomaailmoille.
”Me voimme oppia paljon myös siitä, mitä muissa kulttuureissa ajatellaan esimerkiksi lasten kasvatuksesta, seksuaalisuudesta ja ristiriitatilanteiden hallinnasta”, Ritzén sanoo.
Se ei ole helppo prosessi. Asennemuutos ei tapahdu käden käänteessä vaan se on pitkän historiallisen prosessin tulos.
Artikkelin suomensi Jaana Palanterä
