LUOKKANI LUOKAT

Peruskoulun sanotaan olevan ainoa paikka, jossa kaikki yhteiskuntaluokat kohtaavat. Koulussa erilaisista taustoista tulevat lapset kootaan ja heistä muodostetaan luokkia, 1B, 4C ja 5A. Koululuokasta muodostuu pieni luokkayhteiskunta.

Teksti: Oula Hyrske

Päätin ottaa yhteyttä muutamiin vanhoihin luokkatovereihini ala- ja ylä-asteelta ja ottaa selvää miten he ovat kokeneet luokkaerojen näkymisen koulussa? Ovatko he kokeneet kuuluvansa johonkin luokkaan ja ovatko varallisuuserot määrittäneet ystäväpiiriä? Oliko luokallamme luokkia?

Köyhyys eristää

Luokkatoverini ala-asteelta nimeltä Pasi haisi pahalta ja kulki omituisissa vaatteissa. Häntä oudoksuttiin ja jotkut pilkkasivatkin, mikä on tietysti aivan normaalia. Koululaiset rankaisevat armottomasti poikkeavuudesta. Rivistä ei saa livetä.

Vierailuni Pasin kotona on varhaisimpia muistikuviani yhteiskuntatietoisuuteni orastavasta heräämisestä. Kun näin ahtaan ja tunkkaisen asunnon sekä sen homeelta haisevan pienen suihkukopin ymmärsin miksi Pasi haisi. Perhe oli riipaisevan köyhä, eikä heillä ollut varaa vaatettaa Pasia viimeisimmän muodin mukaisesti vaan juuri niillä resuilla mitä kulloinkin jostain sattui saamaan.

Kokemus paljasti minulle palan maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Varallisuus ei määritä vain yksilön mahdollisuuksia ja elämänlaatua, mutta myös erottaa ihmisryhmiä toisistaan.

Kultainen keskiluokka

Kävin koko peruskouluni Järvenpäässä. Ala-asteeni sijaitsi keskiluokkaisella pientaloalueella, eikä koulua käynyt monikaan kerrostalossa asuva.

“Olimme kyllä varakkaita, mutta en ajatellut sitä silloin. Monilla ystävilläni oli myös hienoja asuntoja, kuvailee Mikko luokkaamme.”

“Taisimme asua hyvällä alueella. Suurin osa kavereistani asui samassa korttelissa”.

Meidänkin perheemme asunto oli todella avara ja tilava. Monet kaverini äimistelivät sen kokoa ja monet selvästi tulivat mielellään kylään meille jo pelkkien puitteiden vuoksi.

Itse koin asian hieman kiusalliseksi, ja selitin sen aina parhain päin. Vanhempani, taitelijoita kun ovat, tarvitsivat paljon tilaa ja luonnonvaloa. Asunto on hankittu halvemman hintatason aikana. Emme me mitään rikkaita ole.

Tämä kaikki oli myös kutakuinkin totta, mutta koin tarpeelliseksi sen aina selventää. En halunnut antaa kuvaa, että olisimme rikkaita, tai että meillä asiat olisivat merkittävästi paremmin kuin muilla. Halusin siis jo tuolloin mieltää itseni keskiluokkaiseksi, kuten valtaosa ihmisistä ilmeisesti haluaa ajatella. Myös Mikko kertoo samanalaisista kokemuksista.

“Jos muut valittelivat luokkaretkellä ettei ole rahaa ostaa karkkia minäkin tein niin, vaikka taskussa saattoi olla paljonkin rahaa.”

Mikko myöntää perheensä varakkuuden auttaneen häntä menestymään elämässä.

“Olen vasta myöhemmin tajunnut, että kaikilla ei ollut yhtä hyvät lähtökohdat elämässä, Mikko toteaa.

Myöskään Elisalle ei lapsena valjennut etuoikeutettu asema moniin nähden.

“Luulin pitkään, ettei Suomessa oikeasti ole köyhiä. Niin minulle oli kerrottu, eikä minulla kai ollut syytä sitä epäilläkään. Kavereiden perheillä ainakin meni hyvin.”

Kaverit samaa luokkaa

Vaikuttaa siltä, että rikkaiden perheiden lapset pyrkivät usein vähättelemään vaurauttaan ja perhetaustaansa. Yrittäjäperheen tytär Anni perustelee tätä tarvetta kahtalaisesti.

“Kateuden kohteena oleminen tuntui inhottavalta. En halunnut olla ylimielinen, mutta joskus kyllästyin kavereiden kateuteen ja ylpeilin tarkoituksella. Myöhemmin se vähän harmitti, sillä sain leuhkan maineen”, Anni muistelee.

“Toisaalta minua ärsytti myös se, että hyvä koulumenestykseni yhdistettiin siihen, että perheellämme oli paljon rahaa. Ihan kuin minun ei olisi tarvinnut tehdä mitään hyvien numeroiden eteen.”

Jarkko puolestaan kertoo, että hänen perheessään todella laskettiin markkoja ja pennejäkin. Mitään ei koskaan ostettu katsomatta hintaa ja miettimättä tarkkaan isompia ostoksia.

“Samaa reppua sain käyttää lähes koko ala-asteen. Muistan kun joku huomasi, että minulla oli päälläni kuudennen luokan luokkakuvassa sama paita kuin kolmannella luokalla. Sain kuulla tästä hyvästä ankaraa pilkkaa, joka todella satutti.”

“Ei tuntunut oikeudenmukaiselta joutua pilkatuksi köyhyyden takia. Ehkä kiusaajat eivät ymmärtäneet mistä oli kyse, mutta siitä tuli katkera ja vihainen olo.

Yhteiskunnallinen asema vaikutti myös Jarkon ystäväpiiriin, joskin asuinalueella oli ratkaisevin merkitys.

“Parhaimmat kaverini asuivat samassa naapurustossa, eivätkä hekään varakkaita olleet. Se oli seitsemänkymmentäluvulla nopeasti rakennettua rivitaloaluetta duunareille ja heidän perheilleen. En ajatellut asiaa silloin, mutta kyllä meillä oli eri porukat kuin varakkaampien penskoilla. Vähän vanhempana siitä tuli yhteenkuuluvuuden tunnettakin. Ainakin luulimme olevamme “kovempia” kuin rikkaiden kakarat.”

Jarkko myös puhuu nimenomaan luokasta eikä vain varallisuustasosta.

“Olimme alaluokkaisia, ehkä voisi sanoa työväenluokaksi. Nykyisin koen kyllä kuuluvani työväenluokkaan vaikka olen vielä opiskelija”, Jarkko tarkentaa.

Porvari on ruma sana

Yläasteelle siirryttäessä luokkaerot tulivat selvemmin esille. Koulu sijaitsi pahamainesen Jampan lähiön tuntumassa ja valtaosa oppilaista oli duunareiden kakaroita. Koulussa oli myös paljon maahanmuuttajia. Kuitenkin toisella puolen koulua oli myös rivi- ja omakotitaloalue. Tämän alueen lapset olivat yläasteellamme kuin toisesta maailmasta.

‘Porvari’ oli yleisesti käytetty haukkumasana, jolla korostettiin yläluokkaisten lasten ulkopuolisuutta. Sanalla ei varsinaisesti ollut poliittista latausta vaan se luultavasti kumpusi suomalaisten ehtymättömästä luonnonvarasta, kateudesta.

“Minulla oli isän ostama kallis moottoripyörä jo ysiluokalla, ja muutenkin pystyin rahan puolesta tekemään monia asioita mihin suurimmalla osalla ei ollut varaa”, Joni kertoo.

“Porvariksikin haukuttiin, mutta ei se haitannut. Minähän olen porvari.”

“Oli minulla kavereita kaikista porukoista. Tulin hyvin toimeen kaikkien kanssa, mutta myöhemmin olen sitten hakeutunut enemmän itseni kaltaisten seuraan.”

Pasista tuli sittemmin akateeminen opiskelija ja Jonista pätkätöitä tekevä sekatyöläinen. Lapsuuden lähtökohdat näkyvät kuitenkin siinä, mihin viiteryhmään tai luokkaan he nykyään kokevat kuuluvansa.

Keskiluokkaisen ala-asteen luokkatovereistani useimmat opiskelevat yhä, valtaosa heistä korkeakouluissa, mutta Jampan yläasteen kasvateista monet ovat töissä samoissa tehtaissa kuin vanhempansakin. Työväenluokasta ei moni puhu, mutta duunari-identiteetti on kuitenkin vahva ja oma paikka selvä.

“Kyllä meillä on omat porukat. Ja mitään porvareita emme ole”, Jukka varmistaa.

Haastatellut eivät esiinny omilla nimillään.

Kirjoittaja on sittemmin muuttanut Jamppaan.