PÄÄKIRJOITUS (LIBERO 2 / 2006)
Luokkaerot ovat yhä läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa. Kaikilla ei ole samoja lähtökohtia pärjätä elämässään. Luokkaerojen takia maamme tarvitsee radikaalia vasemmistolaista politiikkaa eriarvoisuuden poistamiseksi.
On totta, että luokkajaot ovat osittain hämärtyneet. Perinteinen ajatus selkeistä ja yhtenäisistä yhteiskuntaluokista, jotka organisoituvat ajamaan omia intressejään muita luokkia vastaan, ei monilta osin pidä paikkansa vuonna 2006. Mutta se, että luokat eivät ole selkeitä, eivätkä useimmat meistä subjektiivisesti koe kuuluvamme johonkin luokkaan, ei poista sitä tosiasiaa, että Suomi voidaan edelleen kategorisoida luokkayhteiskunnaksi.
Liikkuminen yhteiskuntaluokasta toiseen on hidastunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Vanhempien luokka-asema määrittelee tänäkin päivänä hyvin pitkälle sen mihin yhteiskunnallisiin asemiin lapset aikanaan päätyvät. Luokkayhteiskunta tuottaa eriarvoisuutta. Tämä tosiasia sotii tietenkin meitä ympäröivää tasa-arvopuhetta vastaan. Hyvinvointiyhteiskunnan ja ihmisoikeussopimusten lupaukset hyvästä elämästä kaikille eivät valitettavasti ole toteutuneet. Meille on luvattu oikeus hyvään elämään, mutta reaalipoliittinen yhden tien talouspolitiikka on edistyksen esteenä. Veronalennuksien tiellä köyhille tippuvat murut eivät edelleenkään riitä.
Kapitalismi ja kulutusyhteiskunnan arvot estävät myös näkemästä luokkaeroja. Kassakoneen edessä olemme kaikki samanarvoisia. Kulutusyhteiskunnan messiaat yrittävät parhaansa mukaan hukuttaa meidät materiaalisen glamourin maailmaan, jossa kaikilla on samat oikeudet. Mutta mihin?
Jos pysähtyisimme hetkeksi, huomaamme että kulutusyhteiskunnan kulissien ja muovisen kuoren alta paljastuu syvästi jakautunut yhteiskunta, jossa on reilut puoli miljoonaa köyhää, joista hälyttävän suuri osa on nuoria ja lapsia. Ja toisaalta rikas eliitti, jonka annetaan olla rikas muiden hiljaisella suostumuksella. Taistelussa luokkaeroja vastaan on vielä monta ratkaisevaa erää käymättä.
Tässä lehdessä esitetään erilaisia näkemyksiä luokista. Muutama sosiologi puhuu mielellään edelleen työväenluokasta, kun taas pari filosofia käyttävät mieluimmin sanoja palvelusluokka, prekariaatti tai väki. Luokkien nimeämisen ja määrittelemisen rinnalla tärkeäksi muodostuu se, että uuden sukupolven on luotava omat sisältönsä eturyhmäpolitiikalle tai luokkataistelulle.
Testatkaapa itse ympäristöänne: puhukaa luokasta ja luokkayhteiskunnasta busseissa, kahviloissa ja kaduilla. Seuratkaa vastareaktioita.
Marcus Floman
Läs den svenskspråkiga ledaren