Palestiina tänään ja Lähi-idän konfliktin lyhyt historia
Lue YDA arviontiraportti (14 elokuuta 2007)
Miksi Hamas ja Fatah sotivat keskenään (05/2007)
Lue Vasemmistonuorten kehitysyhteistyöhankkeen vuosiraportti (2006)
300 marssi Israelin sotatoimia vastaan 17.7.2006
Vasemmistonuorten kannanotto 4.7.2006
Lue Palestiina-työryhmän teksti Hamasista
Lue Palestiinaan suuntautuvasta kehitysyhteistyöhankkeesta
Miehityksestä vapaaseen Palestiinaan
Palestiina tänään - kurjuutta ja kansalaisaktivismia
Miehityksestä vapaaseen Palestiinaan
Uutiset Israelin ja palestiinalaisten konfliktista koostuvat lähes poikkeuksetta väkivallan leimahduksista: sotilasoperaatioista, terrori-iskuista, niiden vastaiskuista, kostosta vastaiskuille ja toistuvasta vastapuolen syyttelystä. Uutisoinnissa mennään harvoin selkkauksen taustoihin. Näin satunnaiselle uutisten seuraajalle jää epäselväksi, miksi verenvuodatus Lähi-idässä ei lopu ja miksi kaksi pienellä alueella rinnakkain elävää kansaa eivät pysty elämään rauhassa keskenään.
Yleisesti luullaan, että Israelin ja palestiinalaisten konflikti on vain jatkoa Lähi-idässä vuosituhansia jatkuneelle kiihkomieliselle uskonsodalle. Tämä on kuitenkin harhakuva, joka on rikottava, jos haluaa ymmärtää Lähi-idän ristiriitojen perimmäistä luonnetta.
Nykyinen konflikti ei ole tuhansia vuosia vanha. Korkeintaan voidaan puhua 100:sta, mieluummin vajaasta 60:sta tai noin 35:sta vuodesta riippuen siitä, miten pitkälle halutaan mennä.
Verisen kiistelyn perussyy ei myöskään ole uskonto, vaikka alueella – erityisesti Jerusalemissa -sijaitsevat kolmen uskonnon, kristinuskon, muslimien ja juutalaisten, pyhät paikat. Kumpikin osapuoli käyttää silti uskontoa vahvasti hyväksi oikeuttaakseen omat tekonsa, ja ruokkiakseen yhteenottoja. Vastakkainasettelun polttoainetta ovat silti enemmän kysymykset maanomistuksesta ja oikeudesta nauttia sen hedelmistä, itsemääräämisoikeudesta, itsenäisyydestä, turvallisuudesta sekä etnisestä taustasta. Israelin ja palestiinalaisten konflikti on perusolemukseltaan poliittinen - ei uskonnollinen.
Kiistan synty voidaan rajata ajallisesti melko tarkkaan. Tärkeitä vuosilukuja ovat erityisesti 1948, 1967, 1982, 1987, 1993 ja 2000.
Vuonna 1948 perustetaan Israelin valtio ja valtaosa palestiinalaisista karkotetaan asuinalueiltaan. Vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Israel miehittää nykyisen Länsirannan Jordanialta ja Gazan kaistan Egyptiltä. Myöhemmin Jordania ja Egypti luopuvat maa-alueita koskevista vaatimuksistaan ja lupaavat ne palestiinalaisille, kun itsenäinen Palestiinan valtio perustetaan.
Vuonna 1982 Israel hyökkää Libanoniin ja karkottaa Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n maasta. Vuoden 1987 loppupuolella palestiinalaiset aloittavat ensimmäisen kansannousunsa, intifadan.
Keväällä 1993 salaisten neuvotteluiden jälkeen solmitaan Oslon rauhansopimus, jossa osapuolet tunnustavat toisensa ja jonka nojalla perustetaan palestiinalaishallinto. Jitzhak Rabin, Shimon Peres ja Jasser Arafat saavat Nobelin rauhanpalkinnon ja toivo rauhasta viriää.
Vuonna 2000 neuvottelut Oslossa jäljelle jääneiden kysymysten ratkaisemiseksi epäonnistuvat. Tuolloinen oppositiopoliitikko Ariel Sharon tekee samalla härskin provokaation ja vierailee Jerusalemin Temppelivuorella Haram Esh-Sharifissa, jossa sijaitsevat muslimien pyhät paikat. Tämä johtaa palestiinalaisten räjähdysmäiseen protestiin ja väkivaltaan, johon Israel vastaa väkivallalla. Palestiinalaisten toinen kansannousu intifada käynnistyy.
Nykyisen tilanteen voikin sanoa olevan suoraa seurausta syksyn 2000 surullisista tapahtumista.
Sionismi, Israelin perustaminen ja pakolaisongelman synty
Historiallinen fakta on, että juutalaiset ja palestiinalaiset ovat asuneet satoja vuosia rauhassa Välimeren pohjukassa alueella, jossa nykyinen Israel ja palestiinalaisalueet sijaitsevat.
Juutalaisten voimakkaampi muutto alueelle alkoi 1900-luvun alussa sionismina tunnetun liikkeen seurauksena. Juuri sionismi kuuluukin avainkäsitteisiin Lähi-idän riitojen ymmärtämisessä.
Sionismin perustajana pidetään 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaikuttanutta unkarinjuutalaista lehtimiestä Theodor Herzliä, jonka ajatus oli, että juutalaisten tuli palata Luvattuun maahansa, josta he olivat vajaat 2000 vuotta aiemmin hajaantuneet ympäri maailmaa.
Vaikka maahanmuutto käynnistyi jo 1900-luvun alkupuolella, varsinaista vauhtia se sai vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin koko maailma oli saanut tietää juutalaisten joukkotuhosta, holokaustista, Euroopassa. Juutalaisille luvattiinkin Yhdistyneiden kansakuntien toimesta oma valtio, joka lopulta perustettiin keväällä 1948. Näin kylvettiin siemen Israelin ja palestiinalaisten keskinäiseen konfliktiin.
YK:n alkuperäinen suunnitelma oli muodostaa alueelle valtio sekä juutalaisille että arabeille. Ympäröivät arabimaat Libanon, Syyria, Irak, silloinen Transjordania ja Egypti eivät kuitenkaan hyväksyneet juutalaisvaltiota Lähi-itään ja aloittivat sodan sitä vastaan tarkoituksena työntää juutalaiset mereen.
Arabit hävisivät sodan, jonka seurauksena Israel myös karkotti palestiinalaisia valtaamiltaan mailta. Näin palestiinalaisvaltion perustaminen hautautui sodan myrskyihin. Samalla syntyi ensimmäinen vaihe edelleen ratkaisematta olevassa pakolaisongelmassa.
Kysymys palestiinalaisten oikeuksista unohtui pitkäksi aikaa noustakseen valokeilaan jälleen 1960-luvulla. Vuonna 1964 perustettu Palestiinan vapautusjärjestö PLO (Palestine Liberation Organisation) merkitsi palestiinalaisten uutta aktivoitumista vapaustaistelussa.’
Kuuden päivän sota ja rauha Galileaan
Tärkeä virstanpylväs on myös vuoden 1967 kuuden päivän sota, jolloin Israel iski Syyrian, Jordanian, Egyptin ja Irakin lentotukikohtiin ja tuhosi lopulta käytännössä maiden armeijat toimintakyvyttömiksi. Se pelkäsi ympäröivien arabimaiden jälleen hyökkäävän sen kimppuun. Vajaan viikon aikana Israel valtasi Syyrialta Golanin kukkulat, Jordanialta Jordan-joen Länsirannan sekä Egyptiltä Gazan kaistan ja koko Siinain niemimaan. Näin piirrettiin nykyisen Länsirannalla ja Gazan kaistaleella sijaitsevan Palestiinan rajat.
Egypti ja Jordania luovuttivat alueet myöhemmin palestiinalaisille. Juuri vuoden 1967 sodan rajojen mukaan on palestiinalaisvaltio tarkoitus perustaa. Sodan seurauksena saatiin myös yli puoli miljoonaa uutta palestiinalaispakolaista.
Kuuden päivän sodan jälkeen Israel ryhtyi myös rakentamaan juutalaisten siirtokuntia miehitetyille alueille. Juutalaiset kutsuvat Länsirantaa Juudeaksi ja Samareaksi ja katsovat, että se on osa Eretz Israelia (Suur-Israelia), jonka jumala lupasi Abrahamille vanhassa testamentissa. Siksi juutalaisten kuuluu asuttaa alue. Nykyisin suuri osa siirtokuntalaisista ei kuitenkaan ole uskonnollisia kiihkoilijoita vaan esimerkiksi maahanmuuttajia entisestä Neuvostoliitosta, jotka asuvat siirtokunnissa sieltä saatavien taloudellisten etujen takia.
Miehitettyjen alueiden liittäminen miehittäjävaltioon tai miehittäjän oman väestön siirtäminen vallatuille alueille on kielletty kaikissa kansainvälisissä sopimuksissa. Siksi siirtokunnat ovat kansainvälisen lain vastaisia.
1970-luvulla palestiinalaisten vapaustaistelu jäi pitkälti unohduksiin. Tuolloin eri järjestöt turvautuivat paikoin raakaankin terrorismiin kiinnittääkseen maailman huomion palestiinalaisten sorrettuun asemaan Israelin ikeen alla.
Synkin hetkistä koettiin Münchenin olympialaisissa vuonna 1972, jolloin Musta syyskuu – niminen palestiinalaisten äärijärjestö kaappasi Israelin olympiajoukkueen tavalla, joka kohti lähes 20 urheilijan kuolemaan. Israelin tiedustelupalvelu kosti myöhemmin maanmiestensä kuoleman surmaamalla yhtä lukuunottamatta kaikki Libyaan paenneet kaappaajat.
Palestiinalaiset kokivat kuitenkin myös voittoja, kun YK hyväksyi vuonna 1974 PLO:n Palestiinan kansan ainoaksi viralliseksi edustajaksi. Jasser Arafat oli ensimmäinen sissijohtaja, joka sai luvan puhua YK:n yleiskokoukselle. Vyöllään hänellä oli pistooli ja kädessä oliivinlehvä, sodan ja rauhan symbolit.
PLO kävi myös sissisotaa Israelia vastaan ja teki iskuja runsaasti muun muassa Libanonista käsin, jonne se oli siirtänyt päämajansa Jordaniasta.
Vuoteen 1982 tultaessa Israel päätti tehdä lopun iskuista ja karkottaa PLO:n Libanonista. Se käynnisti ”Rauha Galileaan” – nimisen operaation, jonka tarkoitus oli tuhota palestiinalaisten vastarinta ja työntää sen sotilaallinen voima pois Israelin lähialueilta. Operaatiota johti silloinen puolustusministeri Ariel Sharon, jonka kädet tahriutuivat pahasti syyttömien siviilien, pääasiassa naisten ja lasten vereen tällä sotaretkellä.
Sharon päästi joukon kristittyjä puolisotilaallisia joukkoja kahteen palestiinalaisleiriin Sabraan ja Shatilaan, jossa nämä surmasivat yli 5000 palestiinalaispakolaista.
Ensimmäinen intifada ja Oslon rauhansopimus
1980-luvun lopulle tultaessa palestiinalaiset ymmärsivät, että taistelua oman valtion puolesta ei voinut käydä ulkomailta käsin vaan kamppailu oli vietävä Israelin miehittämään Palestiinaan. Kamppailu ei ollut myöskään voitettavissa aseellisesti Israelin ehdottoman sotilaallisen ylivoiman takia.
Israel on edelleen ainoa valtio Lähi-idässä, jolla todistettavasti on joukkotuhoaseita. Vuoteen 1986 tultaessa israelilainen ydinfyysikko Mordechai Vanunu löi pöytään todisteet siitä, mikä tiedettiin jo aiemmin. Juutalaisvaltiolla oli oma ydinase.
Vuoden 1987 loppupuolella käynnistyi palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu, intifada. Se alkoi ja jatkui mielenosoituksina, rauhanomaisena vastarintana, lakkoina ja kansalaistottelemattomuutena Israelin miehitystä vastaan. Intifadan symboliksi nousi kiviä israelilaistankkeja päin kiviä heittänyt pikkulapsi. Juuri tämä oli vastarinnan kaikkein näkyvin, myös länsimaisessa mediassa esiin tullut muoto.
Kansannousun kestäessä vuonna 1988 PLO antoi julistuksen Palestiinan valtiosta. YK:n päätöksiin nojaten se katsoi, että Palestiinan valtion olemassaolo on hyväksytty ja palestiinalaisilla on oikeus palata kotimaahansa. Samaan aikaan Israelin kaukokatseisimmat poliitikot, pääministeri Jitzhak Rabin etunenässä näkivät, että maa ei voi saavuttaa turvallisuutta niin kauan kuin se epäoikeudenmukaisesti ja perusteetta miehittää toista kansaa ja synnyttää sen keskuuteen vihaa ja katkeruutta.
1980- ja 90-lukujen taitteessa aloitettiinkin osapuolten salaiset rauhanneuvottelut Espanjassa. Ne jatkuivat Norjassa, jossa lopulta päädyttiin vuonna 1993 solmittuun Oslon rauhansopimukseen. Siinä PLO tunnusti Israelin valtion oikeutuksen olemassaoloon ja Israel vastavuoroisesti tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi.
Oslon rauhansopimuksen nojalla perustettiin palestiinalaishallinto ja jaettiin Gaza ja Länsiranta ns. A-, B- ja C-vyöhykkeisiin. A-vyöhykkeillä valta siirtyi kokonaan palestiinalaisille, B-alueilla palestiinalaiset saivat siviilihallinnon, mutta Israel vastasi turvallisuudesta ja C-vyöhykkeillä Israel vastasi myös siviilihallinnosta.
Sopimuksen neuvotelleet Israelin pääministeri Jitzhak Rabin ja ulkoministeri Shimon Peres sekä PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat saivat tunnustukseksi Nobelin rauhanpalkinnon. Toivo rauhasta virisi ensi kertaa vuosikymmeniin.
Pettymys rauhaan ja Sharonin provokaatio
Oslon sopimuksen ongelma oli, että se siirsi myöhemmin ratkaistavaksi joukon keskeisiä kysymyksiä. Niihin kuuluivat palestiinalaispakolaisten paluu, juutalaisten siirtokuntien kohtalo, lopulliset rajat sekä Jerusalemin asema kahden valtion yhteisenä pääkaupunkina.
Merkittävä takaisku oli myös rauhanmiehenä tunnetun Jitzhak Rabinin murha vuonna 1995. Ensimmäistä kertaa juutalainen murhasi oman kansansa johtajan. Rabinia pidettiin petturina, koska hän oli myöntynyt rauhaan verivihollisina pidettyjen palestiinalaisten kanssa.
Silti Oslon rauhansopimuksessa avoimeksi jääneistä kysymyksistä ryhdyttiin neuvottelemaan 1990-luvun loppupuolella Israelin pääministerin Ehud Barakin ja Jasser Arafatin välillä. Sopimuksen kummina toimi Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton, joka sulki Barakin ja Arafatin sekä näiden valtuuskunnat viikkokausiksi presidentin loma-asunnolle Camp Davidiin kunnes nämä saavuttaisivat yhteisymmärryksen.
Lähentymistä tapahtuikin, mutta lopullista sopimusta ei saatu aikaan. Johtajat eivät myöskään saaneet myytyä neuvottelutulosta omilleen. Kummallakin puolella kotiyleisö katsoi, että myönnytyksi oli tehty liikaa. Tilanne muuttui tulehtuneeksi ja räjähdysherkäksi.
Samoihin aikoihin, syyskuussa 2000 silloinen oppositiopoliitikko Ariel Sharon tarvitsi mediahuomiota. Hän suoritti röyhkeän ja onnistuneen provokaation vierailemalla muslimien pyhällä Temppelivuorella Jerusalemissa noin tuhannen poliisin ja sotilaan saattamana. Vuorella sijaitsi aikanaan roomalaisten hävittämä juutalaisten ns. toinen temppeli, josta on jäljellä vain ns. Itkumuuri eli Länsimuuri. Se on juutalaisten pyhin paikka.
Nykyisin Temppelivuorella sijaitsee kuitenkin Al-Aqsan moskeija sekä Kalliomoskeija, josta profeetta Muhammedin sanotaan astuneen taivaaseen. Paikka on muslimeille kolmanneksi pyhin Mekan ja Medinan jälkeen. Sanaton sopimus on ollut, että juutalaiset eivät tule moskeijoiden alueelle. Sharon rikkoi tämän sopimuksen mahdollisimman härskillä ja räikeällä tavalla.
Tämä johti palestiinalaisten väkivaltaisiin protesteihin, jotka puolestaan aiheuttivat väkivaltaisen vastauksen Israelin puolelta. Israelilaisia sotilaita surmattiin ja heidän ruumiitaan häpäistiin. Israelilaiset puolestaan surmasivat palestiinalaisen pikkupojan isänsä käsivarsille.
Kuvia kummastakin tapauksesta pyöritettiin tauotta tiedotusvälineissä. Väkivallan, vihan, koston ja keskinäisen syyttelyn kierre oli valmis. Palestiinalaisten toinen kansannousu, ns. Al-Aqsan intifada käynnistyi.
Nyt meneillään oleva väkivallan aalto onkin suoraa seurausta syksyn 2000 tapahtumista, Sharonin provokaatiosta sekä pettymyksestä rauhanneuvotteluiden epäonnistumiseen.
Turvamuuri, väkivallan kierre ja tulevaisuus
Helmikuun 2001 vaaleissa Sharon oli ehdolla pääministeriksi ja lupasi maahan turvallisuutta sekä murskata kovin ottein palestiinalaisten kansannousun. Hän voitti vaalit, mutta israelilaisten turvallisuus vain heikkeni palestiinalaisten kiihtyvän vastarinnan ja terrori-iskujen seurauksena.
Itsemurhaiskuihin kyllästynyt Israel ryhtyi rakentamaan kesäkuussa 2002 erityistä turvamuuria palestiinalaisalueiden ympärille. Julkilausuttuna tarkoituksena oli estää palestiinalaisterroristien pääsy Israeliin. Käytännössä muuri on vedetty kulkemaan palestiinalaisten maiden halki erottaen ihmisiä toisistaan, viljelijöitä viljelyksistään sekä eristämällä esimerkiksi alueen vähäisiä vesivaroja Israelin puolelle muuria.
Israel on yrittänyt murskata palestiinalaisten vastarintaa valikoivilla palestiinalaisjohtajien murhilla sekä kollektiivisilla kostoilla ja rangaistuksilla, jotka ovat kohdistuneet itsemurhaiskujen tekijöiden perheisiin ja asuma-alueisiin. Tämä yhdessä muurin kanssa on vain lisänneet palestiinalaisten katkeruutta ja valmiutta uusiin terroritekoihin.
Viimeisimmän konfliktin ympärillä on nähty useita virallisia ja epävirallisia yrityksiä avata umpisolmu. Painavin niistä on ollut ns. tiekartta, jonka piirtämisessä on ollut mukana YK:n, EU:n, Yhdysvaltojen ja Venäjän muodostama ns. kvartetti. Tavoitteena on luottamusta herättävillä toimilla katkaista väkivallan kierre, taata Israelille turvallisuus ja lopulta palestiinalaisille oma valtio. Käytännössä tiekarttaa on luettu koko ajan nurinpäin ja sen voikin sanoa olevan käytännössä rikki revitty pala paperia. Silti se on toistaiseksi ainoa olemassa oleva ratkaisumalli rauhan aikaansaamiseksi.
Israel haluaa turvallisuutta ja palestiinalaiset elinkelpoisen oman valtion vuoden 1967 rajoilla. Ongelma on, että toista ei voi saavuttaa ilman toista.
Ainoa ratkaisu onkin palata neuvottelupöytään koko kansainvälisen yhteisön tuella ja painostuksella. Nykyisen tilanteen jatkuminen ei ole kummankaan osapuolen etu.
Palestiinalaisten on saatava oma valtio vuoden 1967 rajojen mukaisesti Gazaan ja Länsirannalle. Kansainvälisen oikeuden vastaiset siirtokunnat ja Israelin turvamuuri on purettava ja Jerusalemista on tehtävä kummankin maan pääkaupunki.
Tämä on tavoitteena myös Vasemmistonuorten solidaarisuusprojektilla Palestiinaan.
Palestiina tänään - kurjuutta ja kansalaisaktivismia
Ennen Persianlahden sotaa 1991 oli tavallista, että miehitettyjen alueiden palestiinalaiset kävivät töissä Israelin puolella. Sodan alla Jasser Arafat teki yhden pitkän uransa suurimmista virhearvioista, ilmaisi tukensa Saddam Husseinille. Seurauksena oli liikkumisen rajoituksia palestiinalaisalueilla, siis nykyisen sulkupolitiikan alku.
Oslon rauhanprosessin suuria paradokseja oli, että tavalliset palestiinalaiset kokivat 1990-luvulla elinolosuhteidensa jatkuvasti huononevan. Samaan aikaan kun poliittiset johtajat kokoustivat median parrasvaloissa, Israelin armeija IDF rakensi tarkastuspisteiden verkostoa. Tarkastuspisteet ovat tehneet matka-ajoista reilusti Uuttamaata pienemmällä Länsirannalla useiden tuntien mittaisia.
Kun islamilaisten äärijärjestöjen itsemurhaiskut vuonna 1994 alkoivat, tarkastuspisteiden rakentaminen kiihtyi. Terroristeja ne eivät pysäyttäneet. Sen sijaan pahamaineiset "checkpointit" tekivät palestiinalaisten työssäkäynnin Israelin puolella vaikeaksi ja lopulta mahdottomaksi.
Heidän tilalleen on rahdattu halpatyövoimaa lähinnä Itä-Euroopasta ja Aasiasta. Työnantajien usein räikeästi riistämiä siirtotyöläisiä on Israelissa tällä hetkellä noin 250000. Israelin nationalistisella oikeistolla onkin nyt "palestiinalaisongelman" lisäksi "siirtotyöläisongelma".
Rasistinen "tiehallinto"
Israelilainen ihmisoikeusjärjestö B´Tselem pitää miehitettyjen alueiden pahimpana ihmisoikeusloukkauksena juuri liikkumisen rajoituksia. Tarkastuspisteet eivät pelkästään pysäytä palestiinalaisten kulkua Israelin puolelle. Ne kontrolloivat liikennettä palestiinalaiskaupunkien välillä ja estävät tai hidastavat ihmisten pääsyä kouluihinsa, yliopistoihinsa, pelloilleen ja työpaikoilleen.
Toisen intifadan oloissa sotilaiden tarkastuspisteillä harjoittama mielivalta on korostunut. Palestiinalaisilta takavarikoidaan henkilöpapereita ja ajoneuvoja, heitä nöyryytetään, pahoinpidellään sekä joskus tapetaankin. Punaisen puolikuun ambulanssien seisottaminen tarkastuspisteillä tai käännyttäminen takaisin on johtanut kymmeniin turhiin kuolemiin.
Sulkupolitiikan uusin muoto, Sharonin pikavauhtia rakennuttama muuri kärjistää tilannetta entisestään. Haagin kansainvälisen rikosoikeuden tuomio ei ole rakennustöitä hidastanut.
Paikoin on kyse kahdeksanmetrisestä betonimuurista, paikoin sähköistetyn aidan, piikkilangan, vartiotornien ja sotilasteiden verkostosta. Sharonin hankkeen puolustajat puhuvat "turva-aidasta", vastustajat taas "apartheidi-muurista" tai "maananastusmuurista".
Kriittisten kommentaattorien mukaan Sharonin perimmäisenä tarkoituksena on, paitsi lohkoa parhaat viljelysmaat ja vesivarat Israelin puolelle, jakaa 2.4 miljoonan palestiinalaisasukkaan Länsiranta kolmeen kantoniin. 1.4 miljoonan palestiinalaisen Gazan kaistale muodostaisi neljännen kantonin.
Mahdollinen palestiinalaisvaltio tehtäisiin siis jo valmiiksi elinkelvottomaksi. Israel kontrolloisi kantonien välistä liikennettä ja kauppaa sekä niiden yhteyksiä ulkomaailmaan.
Siirtokuntalaiset sotajalalla
On sentään yksi ryhmä, jonka liikkuminen Länsirannalla sujuu joutuisasti: juutalaissiirtokuntien asukkaat. Heille on omat ohitustiensä, jonne palestiinalaiskilvillä varustetuilla autoilla ei ole asiaa.
Siirtokunnat ovat 1970-luvulla Israelin asunto- ja infrastruktuuriministerinä toimineen Sharonin lempilapsia. Palestiinalaisten kansalaisjärjestöjen yhteinen tietokanava The Palestine Monitorin mukaan syyskuussa 2003 vakiintuneiden siirtokuntien määrä oli 198. Niiden lisäksi siirtokuntalaisilla oli noin 130 "etuvartioasemaa" Länsirannalla ja Gazassa.
Vakiintuneet siirtokunnat ovat usein modernin asumalähiön ja sotilasleirin yhdistelmiä ostoskeskuksineen ja elokuvateattereineen. Niiden asukkaat polskuttelevat uima-altaissa, kun ympäröivät palestiinalaiskylät kuihtuvat juoma- ja kasteluveden puutteessa.
Etuvartioasemat saattavat olla vain muutaman kymmenen hengen teltta- tai asuntovaunukyliä. Ne ovat Israelin hallituksenkin silmissä laittomia, mutta pakkoevakuointeihin harvoin ryhdytään.
Siirtokuntalaisista on tullut huomattava poliittinen voimatekijä nyky-Israelissa. Heitä on The Palestine Monitorin mukaan noin 390000.
Siirtokuntalaisliike Gush Emunim on uhannut väkivallalla ja jopa sisällissodalla, mikäli Sharon toteuttaa suunnittelemansa Gazan kaistaleen siirtokuntien pakkoevakuoinnin.
Uskonkiihkoa ja verohelpotuksia
Länsirannan Hebron on kenties räikein esimerkki siirtokuntapolitiikan mielettömyydestä ja siirtokuntalaisten uskonkiihkosta. 4000 israelilaissotilasta "suojelee" Hebronin vanhan kaupungin 400 juutalaissiirtolaista ympäröivien kaupunginosien 30000 palestiinalaisasukkaalta.
Kokonainen sotilassaattue saattaa turvata yhden panssarilaseilla varustetussa bussissa istuvan juutalaistytön koulumatkaa. Hebronissa sijaitsevat Vanhan Testamentin patriarkkojen haudat. Kaupungin juutalaisasukkaita pidetään yleisesti kaikkein kiihkomielisimpänä.
Vasemmistosionistit muuttivat aikanaan kibbutzeihin. Siirtokunnista on tavallaan tullut oikeistolainen vastine kibbutz-liikkeelle: ne houkuttelevat puoleensa kansallismielisiä ja uskonnollisia militantteja, puolisotilaallisia Pyhän Maan vartijoita. Tavalliset israelilaiset usein kavahtavat näiden ääriainesten toimia.
Toisaalta siirtokuntiin on houkuteltu myös epäpoliittisia juutalaisia työpaikoilla, halvoilla asunnoilla ja verohelpotuksilla. 1990-luvulla nähtiin maltillisten siirtokuntalaisten miehenosoituksia, joissa vaadittiin siirtokuntiensa purkua ja mahdollisuutta muuttaa vihamielisestä ympäristöstä "green line" -Israeliin. Jitzhak Rabinin hallituksen vastaus oli "ei vielä": siirtokuntia tarvittiin pelimerkkeinä epävakaassa vaiheessa olevissa rauhanneuvotteluissa.
Demokratian vientiyrityksiä
Israelissa ollaan uudessa tilanteessa: siirtokuntalaiset ja oikeisto pitävät Sharonia "petturina", maltillinen rauhanliike tukee pääministerin Gaza-vetäytymissuunnitelmaa.
Toisaalta Gush Shalomin kaltaiset radikaalit rauhanjärjestöt ovat esittäneet vakavia epäilyjä poliittisen kehäketun Sharonin todellisista aikeista. Niiden mukaan Gazan siirtokuntien purkamisen varjolla kiristetään otetta Länsirannasta ja tehdään kiistanalaisesta muurista pysyvä osa rikkirevittyä maisemaa.
Arafatin seuraajaksi valittiin tammikuun 2005 vaaleissa selvällä enemmistöllä maltillinen Mahmoud Abbas, Yhdysvaltain ja Israelin kannalta mieluisin ehdokas. Toisaalta vaalit olivat kiistanalaiset: Israelin viranomaiset vaikeuttivat toiseksi tulleen sekulaarin vasemmistolaisen itsenäisyysmiehen Mustafa Barghoutin kampanjointia sekä itä-jerusalemilaisten äänestämistä monin tavoin.
Abbasin uskottavuus palestiinalaisten johtajana riippuu pitkälti siitä, onnistuuko hän neuvottelupöydässä tuomaan kansalleen toivoa miehityksen loppumisesta sekä parantamaan heidän elinolojaan.
Tällä hetkellä palestiinalaisten työttömyysluvut ovat 60-70 prosentin paikkeilla, köyhyysrajan alapuolella elää liki yhtä moni. Näköalattomuus ja taloudellinen kurjistuminen lisäävät Hamasin ja Islamilaisen Jihadin vetovoimaa. Israelin armeijan voimatoimet, kotien ja omaisten menettäminen saavat palestiinalaisnuoria värväytymään itsemurhapommittajiksi.
Toisaalta on lukuisia kertoja nähty, että sulkupolitiikan helpottaminen sekä pienikin toivo miehityksen loppumisesta vähentävät terroritekoja.
Tuhon lisäksi Palestiinassa onkin näkyvillä myös toivon merkkejä. Palestiinalaishallinnon vanhan kaartin itsevaltaisista otteista ja korruptiosta sekä militantin islamin noususta huolimatta Palestiina on edelleen kansalaisjärjestöjen ja vahvojen naisten maa. Naisten oikeuksien ja sananvapauden puolesta monella sen arabinaapureilla olisi palestiinalaisilta opittavaa.
Ihmisoikeusjärjestö al-Haqin Randa Sinioran mukaan itsenäinen Palestiina voisikin edistää demokratiaa Lähi-idässä paljon tehokkaammin kuin Yhdysvaltain aseelliset demokratian vientiyritykset. Jälkimmäiset kun vain pahentavat sorron ja väkivallan kierrettä.
Teksti: Antero Eerola ja Jani Saxell
Lisää tietoa suomen kielellä Israel-Palestiina-tilanteesta esimerkiksi seuraavilta verkkosivuilta:
http://fi.wikipedia.orghttp://global.finland.fi/
http://www.kaapeli.fi/akys/
http://www.tutka.org/palestiina
